Curzonin linja
Curzonin linja on alkujaan Yhdistyneen kuningaskunnan ulkoministerin George Curzonin mukaan nimensä saanut Puolan itäraja. Sitä ehdotettiin Puolan ja Neuvosto-Venäjän rajaksi alkujaan ensimmäisen maailmansodan voittajavaltojen konferenssissa 8. joulukuuta 1919, kun Puola oli vastikään itsenäistynyt uudestaan.[1] Tuolloin valtakunnanraja tuli kuitenkin kulkemaan huomattavasti idempänä, mutta se siirrettiin suunnilleen Curzonin linjalle toisen maailmansodan jälkeen. Nykyäänkin linja on pääosin Puolan sekä Valko-Venäjän ja Ukrainan välisenä rajana.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Puolan jaot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vielä 1700-luvun puolivälissä Puola oli laaja valtakunta, joka ulottui Mustallemerelle saakka. Puolan jaoissa vuosina 1772 ja 1793 Venäjä, Itävalta ja Preussi anastivat siltä alueita ja jakoivat ne keskenään, ja lopulta kolmannessa jaossa 1795 Puola menetti kokonaan itsenäisyytensä, kun loputkin sen alueista jaettiin naapurivaltioiden kesken. Curzonin linja vastaa pääosin Preussin ja Venäjän välistä rajaa Puolan kolmannen jaon jälkeen. Wienin kongressissa myös suuri osa Preussin ja Itävallan valtaamista Puolan alueista joutui Venäjälle, ja siitä muodostettiin autonominen niin sanottu Kongressi-Puola. Se kuitenkin menetti autonomiansa 1800-luvun loppupuolella.
Maailmansotien välinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäisen maailmansodan aikana Puola julistautui itsenäiseksi, mitä myös sodan voittajavaltiot tukivat. Alkujaan ei kuitenkaan ollut lainkaan selvää, missä sen rajat tulisivat kulkemaan. Puolan ja Saksan välinen raja vahvistettiin vuonna 1919 Versailles’n rauhansopimuksessa. Samaan aikaan, Venäjän sisällissodan aikana Neuvosto-Venäjä ja Puola kuitenkin kävivät yhä kiistaa rajoistaan, ja pian Puolan ja Venäjän välille syttyi sota. Curzon ryhtyi asiassa välittäjäksi, ja heinäkuussa 1920 hän esitti rajalinjan neuvostohallituksen hyväksyttäväksi aselepolinjana.[1] Se noudatti vain osittain Venäjän vallan aikaisen ns. Kongressi-Puolan itärajaa. Rajalinja oli tarkoitettu vastaamaan kutakuinkin Puolan sekä Valko-Venäjän ja Ukrainan välistä kieli- ja kansallisuusrajaa, mutta ei tarkalleen, sillä sen läheisyydessä eri kansallisuuksia asui paljolti samoillakin alueilla.[2][3][4][5][6] Neuvostohallitus ei aluksi hyväksynyt ehdotusta, koska sotilaallinen tilanne oli heille edullinen, mutta myöhemmin sitä ei hyväksynyt myöskään Puola, kun tilanne kääntyi Puolan eduksi. Riian rauhansopimuksessa vuonna 1921 Puolan raja vahvistettiinkin noin 200 kilometriä Curzonin linjaa idemmäksi, ja täten Puolan alue laajeni noin 135 000 neliökilometriä. Näin ollen Puolassa asui puolalaisten ohella myös runsaasti valkovenäläistä, ukrainalaista ja liettualaista väestöä. Lisäksi Puolaan liitettiin myös Vilna, jota Liettua oli vaatinut pääkaupungikseen. Liettua esitti Vilnaa koskevia vaatimuksia monesti myöhemminkin, ja kaupunki muodostuikin pitkäaikaiseksi Puolan ja Liettuan väliseksi kiistakysymykseksi.
Toinen maailmansota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Toisen maailmansodan alkuvaiheessa syyskuussa 1939 Saksa miehitti nopeasti Puolan (Puolan offensiivi), mutta Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto valtasi sen itäosan ja liitti sen alueisiinsa. Saksan ja Neuvostoliiton miehittämien alueiden välinen raja tuli kulkemaan suunnilleen Curzonin linjan mukaisesti, mutta poikkesi siitä pohjoisessa Białystokin tienoilla sekä etelässä Galician alueella. Neuvostoliiton valtaamat alueet liitettiin Valko-Venäjän ja Ukrainan sosialistisiin neuvostotasavaltoihin. Tehdessään Liettuan kanssa sopimuksen sotilastukikohdista Neuvostoliitto luovutti sille Vilnan, mutta miehitti seuraavana vuonna Liettuan kokonaisuudessaan, samoin kuin Viron ja Latvian.
Kun Saksa vuonna 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon, se miehitti pian myös Neuvostoliiton valtaaman osan Puolaa, mutta sodan loppuvaiheessa Neuvostoliitto miehitti koko Puolan.
Liittoutuneiden välisissä neuvotteluissa toisen maailmansodan aikana 1942–1945 Josef Stalin vetosi Curzonin aikoinaan tekemään ehdotukseen ja vaati Curzonin linjaa Neuvostoliiton sodanjälkeiseksi länsirajaksi. Neuvotteluissa ehdotettiin kuitenkin kahta toisistaan hieman poikkeavaa rajalinjaa, joista käytettiin nimityksiä ”A” ja ”B”. Ne poikkesivat toisistaan siten, että vaihtoehdon ”B” muokaan Lwów olisi jäänyt Puolalle, vaihtoehdon ”A” mukaan sekin olisi tullut Neuvostoliitolle. Teheranin ja Jaltan konferensseissa Franklin D. Roosevelt ja Winston Churchill yrittivät taivutella Stalinia myönnytyksiin, mutta eivät onnistuneet.
Toisen maailmansodan jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sodan jälkeen vuonna 1945 maiden välinen raja tuli kulkemaan pääosin vaihtoehdon ”A” mukaisesti. Rajalinjan tunnustivat jo saman vuoden heinäkuussa myös länsiliittoutuneet. Korvauksena menettämistään alueista Puola sai Stalinin tuella laajoja alueita Saksan itäosista, ja sen länsirajaksi tuli Oder–Neisse-linja. Sitä länsiliittoutuneet eivät kuitenkaan hyväksyneet muutoin kuin väliaikaisena ratkaisuna, ja toisin kuin Puolan itäraja, se olikin vielä pitkään kansainvälisenä kiistakysymyksenä.
Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi, toisen maailmansodan jälkeinen rajalinja muodostui itsenäistyneiden Ukrainan ja Valko-Venäjän länsirajaksi Puolaa vastaan, pohjoisosaltaan Puolan ja Liettuan väliseksi rajaksi.
Kansallisuudet Curzonin linjan itäpuolella
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1921 Puolaan tuli kuulumaan 188 000 neliökilometrin laajuiset alueet Curzonin linjan itäpuolella. Asukkaita tällä alueella oli 12 miljoonaa, ja vuoden 1931 väestönlaskennan mukaan ne kuuluivat eri kansallisuuksiin seuraavasti:
| Puolalaisia | 4 794 000 | 39.9 % |
| Ukrainalaisia | 4 139 000 | 34.4 % |
| Juutalaisia | 1 045 000 | 8.4 % |
| Valkovenäläisiä | 993 000 | 8.5 % |
| Venäläisiä | 120 000 | 1.0 % |
| Liettualaisia | 76 000 | 0.6 % |
| Muita ja kansallisuudeltaan tuntemattomia | 845 000 | 6.4 % |
Alueen asukkaat kuuluivat eri uskontokuntiin seuraavasti:
| Roomalaiskatolisia: | 4 016 000 | 33.4 % |
| Kreikkalaiskatolisia ja uniaatteja: | 3 050 000 | 25.4 % |
| Ortodokseja: | 3 529 000 | 29.3 % |
| Muita kristittyjä: | 180 000 | 1.5 % |
| Juutalaisia | 1 222 000 | 10.2 % |
Curzonin linjan itäpuolellakin puolalaiset olivat enemmistönä eräissä kaupungeissa kuten Lwówissa, Vilnassa ja Hrodnassa. Toisen maailmansodan jälkeen valtaosa uuden rajan itäpuolelle jääneistä puolalaisista karkotettiin. Valko-Venäjällä asuu kuitenkin yhä noin 500 000 puolalaista, noin 5 % väestöstä.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Borsody, Stephen. 1993. The New Central Europe. New York: Boulder, Chapter 10: "Europe's Coming Partition". ISBN 0880332638
- Nabrdalik, Bart. April 2006. Hidden Europe-Bieszczady, Poland. Escape from America Magazine. Vol. 8, Issue 3 (Arkistoitu – Internet Archive)
- Rogowska, Anna. Stępień, Stanisław (in Polish) Polish-Ukrainian Border in the Last Half of the Century. (Curzon line from the historical perspective)
- Wróbel, Piotr. 2000. The devil's playground: Poland in World War II. The Wanda Muszynski lecture in Polish studies. Montreal, Quebec: Canadian Foundation for Polish Studies of the Polish Institute of Arts & Sciences. (Arkistoitu – Internet Archive)
- Byrnes, James F. Speaking Frankly. New York: Harper and Brothers Publishers, 1947, pp. 25-32. (Arkistoitu – Internet Archive) From the memoirs of James F. Byrnes, on the Yalta Conference.
- Churchill, Winston S. Closing the ring. 2nd ed. Tome 5. London: The Reprint Society Ltd, 1954, pp. 283-285; 314-317. (Arkistoitu – Internet Archive) From the memoirs of Winston Churchill.
- Churchill, Winston S. Triumph and Tragedy. 2nd ed. Tome 6. London: The Reprint Society Ltd, 1956, pp. 288-292. (Arkistoitu – Internet Archive) From the memoirs of Winston Churchill, on the Yalta Conference.
- Cromea Conference, in Parliamentary Debates. 1944-45, No. 408; fifth series, pp. 1274-1284. (Arkistoitu – Internet Archive) Winston Churchill's statement to the House of Commons of the United Kingdom, 27 February 1945, describing the outcome of the Yalta Conference.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b R. F. Leslie, Antonie Polonsky: The History of Poland Since 1863, Cambridge University Press 1983, http://books.google.com/books?id=0tYVKUsnw9IC&pg=PA135&dq=Pilsudski+coup+1919+lithuania&as_brr=3&ei=HvtHSeOBCKOSkAT45_GDCg&client=firefox-a#PPA137,M1
- ↑ Zara S. Steiner: The Lights that Failed: European International History, 1919-1933, Oxford University Press, 2005, http://books.google.com/books?id=rJ9JJIVmFpkC&pg=PA149&dq=curzon+line+ethnographic&as_brr=3&client=firefox-a
- ↑ William L. Shirer: The Rise and Fall of the Third Reich: A History of Nazi Germany, Simon and Schuster 1990, http://books.google.com/books?id=sY8svb-MNUwC&pg=PA459&dq=curzon+line+ethnographic&as_brr=3&client=firefox-a#PPA460,M1
- ↑ Aviel Roshwald: Ethnic Nationalism and the Fall of Empires: Central Europe, Russia, and the Middle East, 1914-1923, Routledge 2001, http://books.google.com/books?id=ef0wXYsJATwC&pg=PA162&dq=curzon+line+ethnographic&lr=&as_brr=3&client=firefox-a
- ↑ Joseph Marcus: Social and Political History of the Jews in Poland, 1919-1939, Walter de Rruyter 1983, http://books.google.com/books?id=82ncGA4GuN4C&pg=PA15&dq=curzon+line+ethnographic&lr=&as_brr=3&client=firefox-a
- ↑ Sandra Halperin: In the Mirror of the Third World: Capitalist Development in Modern Europe, Cornell University Press 1997, http://books.google.com/books?id=0lULSVxl9VYC&pg=PA41&dq=curzon+line+ethnographic&lr=&as_brr=3&client=firefox-a