Crooner

Frank Sinatra oli yksi tunnetuimmista croonereista.

Crooner on Yhdysvalloissa 1920-luvun lopulla syntynyt nimitys populaarimusiikin mieslaulajille, jotka omaksuivat mikrofonin mahdollistamana pehmeän ja tunteellisen laulutavan. Laulutyyli soveltui hyvin radiosta ja gramofonilevyiltä kuunneltavaksi ja uuden äänenvahvistustekniikan ansiosta onnistui myös konsertti- ja tanssisaleissa jopa suuren orkesterin säestämänä. Nimitys oli alun perin ironinen: monet 1930-luvun alun musiikkikriitikot pitivät laulutyyliä ohimenevänä muoti-ilmiönä eivätkä monet crooner-tyylin laulajat koskaan hyväksyneet sitä kuvaamaan itseään. Englannin kielen verbi croon tarkoittaa hyräillä tai laulaa hiljaa, kuin vauvalle tuutulaulua.

Ensimmäisenä croonerina mainitaan yleensä Rudy Vallée, ja muita varhaisia croonereita olivat Bing Crosby, Gene Austin, Russ Columbo ja Will Osborne. Termiä käytetään yleensä jazzstandardeja big bandin, pienemmän yhtyeen tai pianon säestyksellä laulavista mieslaulajista, mutta myös joidenkin naislaulajien kuten Annette Hanshaw’n, Mildred Baileyn (uransa alussa) ja Helen Rowlandin laulutyylistä. Naislaulajille muodostui 1920–1930-luvulla mikrofonivahvistuksen ansiosta oma intiimi laulutapansa ja -ohjelmistonsa, usein onnetonta rakkautta kuvaava torch song.

Erittäin tunnetuksi crooner-laulajaksi nousi Frank Sinatra, ja monet muutkin amerikanitalialaiset mieslaulajat kuten Dean Martin, Jimmy Roselli, Jerry Vale ja Johnny Desmond nousivat suosioon samankaltaisella laulutyylillä.

1950-luvun puolivälissä crooner-laulutyyliä alkoivat syrjäyttää muut tyylilajit, erityisesti rock and roll. Silloisia croonereita olivat muun muassa Perry Como ja Matt Monro, joiden musiikkityyliä alettiin kutsua termeillä easy listening tai adult contemporary. Sittemmin crooner-laulutapaa ovat pitäneet yllä muun muassa Nat King Cole, Tony Bennett, Barry Manilow, Harry Connick, Jr., Frank Ocean, Engelbert Humperdinck ja Michael Bublé.