Christopher Lasch

Wikipediasta
2 muutosta tässä versiossa odottaa arviointia (ohje). Sivun vakaa versio on katsottu 6. kesäkuuta 2024.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Christopher Lasch
Henkilötiedot
Syntynyt1. kesäkuuta 1932
Omaha, Nebraska, Yhdysvallat
Kuollut14. helmikuuta 1994 (61 vuotta)
Pittsford, New York
Kansalaisuus Yhdysvallat
Koulutus ja ura
Tutkinnot Harvard University
Väitöstyön ohjaaja William Leuchtenburg
Instituutti Rochesterin yliopisto
Tutkimusalue historia
Tunnetut työt The Culture of Narcissism (1979)

Christopher Lasch (1. kesäkuuta 1932 Omaha – 14. helmikuuta 1994 Pittsford) oli yhdysvaltalainen historioitsija, moraalifilosofi ja yhteiskuntakriitikko, joka toimi historian professorina Rochesterin yliopistossa. Lasch pyrki käyttämään historiaa välineenä tuodakseen esiin sen, kuinka laajalti amerikkalaisyhteiskunnassa merkittävät julkiset ja yksityiset instituutiot heikensivät perheiden ja yhteisöjen toimivaltaa ja riippumattomuutta. Hän pyrki luomaan historiatietoisen yhteiskuntakritiikin, joka voisi auttaa amerikkalaisia käsittelemään hillitöntä konsumerismia, köyhtymistä ja sitä, mitä hän kutsui tunnetuksi tulleella termillään "narsismin kulttuuri".

Hänen kirjansa synnyttivät laajaa keskustelua. Näitä kirjoja olivat muun muassa The New Radicalism in America (1965), Haven in a Heartless World (1977), The Culture of Narcissism (1979), The True and Only Heaven (1991) ja The Revolt of the Elites and the Betrayal of Democracy (julkaistiin postuumisti vuonna 1996). The Culture of Narcissism -kirjasta tuli yllätysmenestys ja se voitti National Book Award -palkinnon pehmeäkantisten Current Interest -kategoriassa.[1]

Lasch oli aina modernin liberalismin kriitikko ja liberalismin historiallisten heikkouksien havainnoitsija, mutta ajan myötä hänen poliittinen näkökulmansa muuttui dramaattisesti. 1960-luvulla hän oli uusmarxilainen ja kitkerä kylmän sodan aikaisen liberalismin kriitikko. 1970-luvulla hän tuki tiettyjä arvokonservatiivisia piirteitä höystettynä vasemmalle kallellaan olevalla kapitalismikritiikillä. Hän diagnosoi amerikkalaisessa kulttuurissa ja politiikassa havaitsemaansa jatkuvaa heikkenemistä Freud-vaikutteisen kriittisen teorian avulla. Ajoittain feministit[2] tuomitsevat hänen kirjoituksiaan kun taas konservatiivit[3] kiittelevät hänen selvää tukeaan perinteiselle perheelle.

Hän päätyi lopulta siihen, että usein julkilausumaton mutta laajasti levinnyt usko edistykseen sai amerikkalaiset hylkimään monia hänen väitteitään. Viimeisissä merkittävissä teoksissaan hän käsitteli perusteellisesti tätä teemaa katsoen, että amerikkalaisilla olisi paljon opittavaa 1800-luvun ja 1900-luvun alun vaietuilta ja väärin ymmärretyiltä populisti- ja käsityöläisliikkeiltä.[4]

Elämäkerta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. kesäkuuta 1932 Omahassa Nebraskassa syntyneen Christopher Laschin perhe oli poliittisesti hyvin vahvasti vasemmistolainen. Hänen isänsä Robert Lasch oli Oxfordin yliopistossa opiskellut Rhodes-stipendiaatti sekä toimittaja, joka St. Louisissa voitti Pulitzer-palkinnon Vietnamin sotaa arvostelevilla pääkirjoituksillaan.[4][5] Hänen äitinsä Zora Lasch (omaa sukua Schaupp) oli filosofian tohtori, joka toimi sosiaalityöntekijänä ja opettajana.[6][7][3]

Lasch oli jo varhaisiässä aktiivinen taiteissa ja kirjallisuudessa. Hän julkaisi naapurustosanomalehteä kouluikäisenä ja kirjoitti 13-vuotiaana oopperan "Rumpelstiltskin, ooppera D-duurissa".[4]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lasch opiskeli Harvardin yliopistossa huonetoverinaan John Updike. Hän opiskeli myös Columbian yliopistossa, jossa hän työskenteli William Leuchtenburgin kanssa. [10] Richard Hofstadterilla oli myös merkittävä vaikutus häneen. Hän kirjoitti esipuheen Hofstadterin The American Political Tradition -kirjan myöhempiin painoksiin ja kirjoitti artikkelin Hofstadterista the The New York Review of Books -aikakauslehteen vuonna 1973. Hän opetti Iowan yliopistossa, josta vuonna 1970 siirtyi historian professoriksi Rochesterin yliopistoon, jossa toimi aina kuolemaansa asti vuonna 1994. Lasch otti myös näkyvän julkisen roolin. Russell Jacoby totesi tämän kirjoittaen: "en usko, että kukaan hänen sukupolvensa historioitsija siirtyi julkisuuten näin voimakkaasti".[7] Vuonna 1986 hän esiintyi Channel 4 -televisiossa keskustellessaan Michael Ignatieffin ja Cornelius Castoriadisin kanssa.[8]

1960-luvulla Lasch tunnustautui sosialistiksi, mutta häneen ei vaikuttanut pelkästään aikakautensa kirjailijat, kuten C. Wright Millsiin, vaan myös aikaisemmat itsenäiset ajattelijat, kuten Dwight Macdonald.[9] Myöhemmin Laschiin vaikutti Frankfurtin koulukunta ja alkuaikojen New Left Reviewin kirjailijat ja hän koki, että "marxilaisuus tuntui minulle välttämättömältä".[10] 1970-luvulla hän kuitenkin paheksui vasemmiston uskoa ”edistykseen”- teema, jota hänen oppilaansa David Noble myöhemmin käsitteli. Hänelle vahvistui käsitys, että tämä usko oli selittävä tekijä vasemmiston menestymisen epäonnistumiselle laajasta tyytymättömyyden ja ristiriitojen aikakaudesta huolimatta.

Tässä vaiheessa Laschille alkoi muotoutua hänelle tunnusomainen yhteiskuntakritiikin tyyli: synteesi freudilaisesta ja sosiaalikonservatiivisesta ajattelusta, joka pysyi erittäin epäluuloisena kapitalismia ja sen vaikutukseen perinteisiä instituutioita kohtaan.

Leuchtenburgin, Hofstadterin ja Freudin lisäksi Laschiin vaikuttivat erityisesti Orestes Brownson, Henry George, Lewis Mumford, Jacques Ellul, Reinhold Niebuhr ja Philip Rieff.[11] Merkittävä joukko jatko-opiskelijoita työskenteli Rochesterin yliopistossa Laschin, Eugene Genovesen ja Herbert Gutmanin kanssa, joista mainittakoon Leon Fink, Russell Jacoby, Bruce Levine, David Noble, Maurice Isserman, William Leach, Rochelle Gurstein, Kevin Mattson ja Catherine Tumber.[12]

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Onnistuneelta vaikuttaneen vuoden 1992 syöpäleikkauksen jälkeen Laschilla diagnosoitiin jälleen etäpesäkkeinen syöpä vuonna 1993. Hän kieltäytyi kemoterapiasta ymmärrettyään sen antavan vain vähän lisää elinaikaa sekä arvioituaan sen vievän energiaa, jota hän tarvitsi kirjoittamisen ja opettamisen jatkamiseen. Eräälle asiantuntijalle hän kirjoitti: "Minä halveksin pelkän elämisen vuoksi elämään takertumista, mikä tuntuu amerikkalaisessa mielenlaadussa niin syvälle juurtuneelta."[4] Lasch kuoli 61-vuotiaana syöpään kotonaan Pittsfordissa New Yorkissa 14. helmikuuta 1994.[13]

Ajattelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The New Radicalism in America

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hofstadterin huoli Yhdysvaltain radikaaliliikkeiden hajoamisjaksoista osittain enteili Laschin varhaisinta väitettä, jonka mukaan amerikkalainen radikalismi oli jossain kohtaa menneisyydessään muuttunut yhteiskunnallisesti kestämättömäksi. "Vasemmistolaiset" olivat vaihtaneet taloudellisen oikeudenmukaisuuden tavoittelun ja vallankäyttäjien epäilyn ammatillisiin rooleihin ja yhteisöjen moraalia nakertavien tuotteistettujen elämäntapojen kannattamiseen. Hänen ensimmäinen merkittävä kirjansa The New Radicalism in America: The Intellectual as a Social Type (1965) ilmaisi nämä ajatukset virkistävästi kritisoiden 1900-luvun liberalismin pyrkimyksiä kerätä valtaa ja uudistaa yhteiskuntaa, samalla kuitenkin liveten New Dealin tavoitteista.[14] Jopa puhtaasti historiallisissakin kirjoissaan hän kritisoi terävästi niin sanottujen "radikaalien" tavoitteita, jotka edustivat pelkästään ahneen kapitalistisen eetoksen äärimmäisiä muotoja.

Hänen ensimmäisen kerran vuonna 1965 esittämänsä ja koko uransa tutkimansa peruskäsite perheestä oli:

»Kun teollistumisen vapauttamista voimista selviytymisen vuoksi hallinto keskittyi ja politiikka muuttui kansalliseksi, ja kun julkinen elämä muuttui kasvottomaksi ja anonyymiksi sekä yhteiskunta muuttui muodottomaksi demokraattiseksi massaksi, vanha paternalistinen järjestelmä (kotona ja sen ulkopuolella) romahti, vaikka sen ulkokuori säilyi ennallaan. Vaikka patriarkka saattoi nauttia hallituksen puheenjohtajan loistosta, hän alkoi muistuttamaan hiljaisesti kaadetun hallituksen lähettilästä. Perheensä pelkkä teoreettinen tunnustus auktoriteetilleen ei voinut muuttaa sitä tosiasiaa, että hänen suurlähettiläisvaltuuksiensa lähteenä ollut hallinto oli lakannut olemasta.[15]»

The Culture of Narcissism

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laschin kuuluisin teos, The Culture of Narcissism: American Life in an Age of Diminishing Expectations (1979), pyrki liittämään nykyajan kapitalistisen hegemonian ja "terapeuttisen" ajattelun tunkeutumisen yhteiskunta- ja perhe-elämään, jonka kaltaista Philip Rieff oli jo aikaisemmin käsitellyt. Lasch esitti, että yhteiskunnallinen kehitys 1900-luvulla (esim. toinen maailmansota ja sitä seurannut kulutuskulttuurin nousu) sai aikaan narsistisen persoonallisuusrakenteen, jossa yksilöiden hauraat minäkäsitykset olivat johtaneet muun muassa sitoutumispelkoon ja pysyvien suhteiden välttelyyn (sisältäen uskonnon), ikääntymisen pelkoon (eli 1960- ja 1970-lukujen nuorisokulttuuri) sekä maineen ja julkisuuden rajatomaan ihailuun (jota elokuvateollisuuden seuraajana ruokki lähinnä televisio). Hän väitti lisäksi, että tämä persoonallisuustyyppi mukautui työelämän rakenteellisiin muutoksiin (esim. Yhdysvaltain maatalouden ja teollisuuden supistumiseen ja "informaatioajan" syntymiseen). Hän syytti tämän kehityksen väistämättä synnyttäneen tietyn terapeuttisen herkkyyden (ja siten riippuvuuden), joka tahattomasti tai tahallisesti murensi aikaisempia käsityksiä omaehtoisuudesta ja aloitteellisuudesta. 1970-luvulla jopa vetoomukset "individualismista" olivat epätoivoisia ja pohjimmiltaan hyödyttömiä julistuksia, jotka ilmaisivat yksilöllisyyden syvemmän merkityksen puuttumista.

The True and Only Heaven

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erityisesti The True and Only Heaven -kirjassaan Lasch kehitti Yhdysvaltain keskiluokan yhteiskunnallista muutosta käsittelevän kritiikin, jossa selitti ja pyrki torjumaan "populismin" rakenteiden romahtamista. Hän pyrki palauttamaan vaihtoehtoisen populistisen tai tuotantotyöntekijää suosivan perinteen: "Perinne, josta puhun ... on taipumus olla epäileväinen yhteiskunnan tukkumyyntiohjelmille ... Se on hyvin radikaalin demokraattinen ja siinä mielessä se kuuluu selvästi vasemmalle, mutta toisaalta siinä kunnioitetaan perinteitä ja uskontoakin enemmän kuin vasemmistossa on tapana."[16] Sanoen, että:" ... jokainen todellista tulevaisuudentoivoa tarjoava liike löytää moraalisen inspiraationsa enemmän menneisyyden plebeijien radikalismista ja yleisemmin kyseenalaistamisesta, joka kohdistuu tuottavuusnäkökulman omaavien moralistien laatimaan edistykseen, massatuotantoon ja byrokratiaan."[17]

Edistyksen ja liberalismin kritiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvulle asti Lasch suhtautui halveksien amerikkalaisen poliittisen ajattelun koko kirjoon, suututtamalla liberaaleja hyökkäyksillään edistyksellisyyttä ja feminismiä vastaan. Hän kirjoitti: Naisten aikaisempia saavutuksia kunnioittava feministiliike ei väheksyisi kotityötä, äitiyttä tai palkatonta yhteiskunta- ja naapuripalvelua. Se ei tekisi tilipussista onnistumisen symbolia. ... Se vaatisi ihmisille arvokkaita kunniallisia töitä, ei korkeapalkkaisia loistavia uria, jotka etäännyttävät heidät perheistään.[18]

Liberaali journalisti Susan Faludi nimesi Laschin antifeministiksi, koska tämä oli kritisoinut aborttioikeusliikettä ja vastustanut avioeroa.[19] Lasch kuitenkin katsoi Ronald Reaganin konservatismin perinteiden ja moraalisen vastuun antiteesiksi. Lasch ei yleensä ollut myötämielinen uusoikeistona tunnetulle aatteelle, etenkään liikkeen libertaristisiin osiin. Hän inhosi kapitalistisen markkinatalouden tunkeutumista amerikkalaiselämän kaikille osa-alueille.

Lasch hylkäsi New Dealin jälkeen syntyneen hallitsevan poliittisen asetelman, jossa taloudellinen keskittäminen ja sosiaalinen suvaitsevaisuus muodostivat perustan amerikkalaisille liberaaleille ihanteille. Samalla hän kumosi William F. Buckley, Jr.:n ja Russell Kirkin luoman täysin vastakkaisen keinotekoisen konservatismin. Lasch oli myös yllättävän kriittinen ja toisinaan vähättelevä yhteiskuntafilosofiaansa lähellä olevaa, Amitai Etzionin edustamaa, kommunitarismia kohtaan. Vain populismi täytti Laschin kriteerit taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta (ei välttämättä tasa-arvoa, mutta minimoiden yhteiskuntaluokkiin perustuvaa eroa), osallistavasta demokratiasta, vahvasta sosiaalisesta yhteenkuuluvuudesta ja moraalisesta vakaudesta. Populismi oli kuitenkin tehnyt suuria virheitä New Dealin aikana ja sen viholliset omaksuivat sen entistä enemmän, ja sen ystävät luopuivat siitä. Hän esimerkiksi kehui Martin Luther Kingin aikaisempaa työtä ja ajattelua esimerkkinä amerikkalaisesta populismista. Mutta Laschin mielestä King ei kuitenkaan saavuttanut tätä radikaalia visiota, koska omaksui elämänsä viimeisinä vuosina pohjimmiltaan byrokraattisen ratkaisun käynnissä olevaan rodulliseen kerrostumiseen.

Kirjassaan Minimal Self[20] hän selitti "on itsestään selvää, että sukupuolten tasa-arvo itsessään on edelleen erittäin toivottava tavoite ...". Kirjassaan Women and the Common Life[21] Lasch selitti, että naisten kehottaminen luopumaan kotiäitiydestä ja heidän pakottaminen taloudelliseen riippuvuuteen työpaikasta, jossa korostetaan ammatillisen uran merkitystä, ei merkitse vapautumista niin kauan kuin näitä uria hallitsevat yritystalouden vaatimukset.

The Revolt of the Elites: And the Betrayal of Democracy

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeisinä kuukausinaan hän työskenteli tiiviisti tyttärensä Elisabethin kanssa saadakseen valmiiksi kirjansa The Revolt of the Elites: And the Betrayal of Democracy (1994), jossa hän "arvosteli ankarasti uutta meritokraattista luokkaa, joka oli ryhmänä edennyt koulutuksen ja uran avulla, ja jota entistä enemmän määritti juurettomuus, kosmopoliittisuus, heikko velvollisuudentunto ja hiipuva isänmaallisuus,” ja väitti, että "tällä uudella luokalla 'oli monet aristokratian paheet, mutta ei sen hyveitä', siltä puuttui kyky 'vastavuoroiseen velvollisuuteen', joka oli ollut osa entisaikojen järjestystä."[22]

Christopher Lasch analysoi[23] Yhdysvaltojen sosiaalirakenteen ylä- ja alaosan välistä kasvavaa kuilua. Hänen mukaansa aikakauttamme määrittää sosiaalinen ilmiö: eliitin kapina, jolla viitataan espanjalaisen filosofin José Ortega y Gassetin Massojen kapina (1929) -kirjan nimeen. Laschin mukaan uusi eliitti, eli ne jotka tulojensa puolesta kuuluvat rikkaimpaan 20 prosenttiin globalisaation mahdollistaman rahaliikenteen avulla, eivät enää elä samassa maailmassa kuin muut kansalaiset. Näin he erottuvat 1800- ja 1900-luvun vanhasta porvaristosta, jolle alueellinen pysyvyys pakotti vähimmäismäärän juurtumista ja kansalaisvelvoitteita.

Laschin mukaan globalisaatio on muuttanut eliitin matkailijoiksi omassa maassaan. Yhteiskunnan epäkansallistumisella (de-nationalisation) on taipumus tuottaa luokka, joka näkee itsensä "maailmankansalaisina, mutta hyväksymättä ... minkäänlaisia velvoitteita, joita kansalaisuus hallintojärjestelmässä normaalisti edellyttää". Heidän siteensä kansainväliseen työ-, vapaa-aika- ja informaatiokulttuuriin saavat monet heistä suhtautumaan syvän välinpitämättömästi kansallisen rapautumisen mahdollisuuteen. Julkisten palvelujen ja valtion kassan rahoittamisen sijaan uudet eliitit sijoittavat rahojaan vapaaehtoisten gettojensa parantamiseen: asuinalueidensa yksityiskoulut, yksityiset poliisit, jätteiden keräysjärjestelmät. He ovat "vetäytyneet tavallisesta elämästä".

Kansainvälisen pääoman ja informaation virtoja sekä hyväntekeväisyyssäätiöitä ja korkeakouluja hallitsevat tahot hallitsevat samalla myös kulttuurituotannon välineitä ja asettavat siten julkisen keskustelun ehdot. Näin poliittinen keskustelu rajoittuu pääasiassa hallitseviin luokkiin ja poliittisista ideologioista katoavat kaikki yhteydet tavallisten kansalaisten huoliin. Tämän seurauksena kellään ei ole uskottavaa ratkaisua näihin ongelmiin, ja niihin liittyvissä kysymyksissä on raivokkaita ideologisia taisteluja. He ovat kuitenkin suojassa työväenluokkaan vaikuttavilta ongelmilta: teollisen toiminnan väheneminen ja siitä aiheutuva työpaikkojen menetys, keskiluokan mureneminen, köyhien määrän lisääntyminen, lisääntyvä rikollisuus, lisääntyvä huumekauppa, kaupunkien kriisi. Lisäksi hän viimeisteli ajatuksensa esseistä, jotka sisällytettiin Women and the Common Life: Love, Marriage, and Feminism -kirjaan joka julkaistiin tyttärensä johdannolla vuonna 1997.

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • 1962: The American Liberals and the Russian Revolution.
  • 1965: The New Radicalism in America 1889-1963: The Intellectual As a Social Type.
  • 1969: The Agony of the American Left.
  • 1973: The World of Nations.
  • 1977: Haven in a Heartless World: The Family Besieged.
  • 1979: The Culture of Narcissism: American Life in an Age of Diminishing Expectations.[1]
  • 1984: The Minimal Self: Psychic Survival in Troubled Times.
  • 1991: The True and Only Heaven: Progress and Its Critics.
  • 1994: The Revolt of the Elites: And the Betrayal of Democracy, W. W. Norton & Company,  ISBN 9780393313710
  • 1997: Women and the Common Life: Love, Marriage, and Feminism.
  • 2002: Plain Style: A Guide to Written English.

Artikkelit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englanniksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • The Anti-Imperialists, the Philippines, and the Inequality of Man. Journal of Southern History, elokuu 1958, 24. vsk, s. 319–331.
  • American Intervention in Siberia: A Reinterpretation. Political Science Quarterly, kesäkuu 1962, 77. vsk, s. 205–223.
  • Divorce and the Family in America. The Atlantic, marraskuu 1966. Artikkelin verkkoversio.
  • Lasch, Christopher; Fredrickson, George M.: Resistance to Slavery. Civil War History, joulukuu 1967, 13. vsk, s. 315–329.
  • Symposium: Prospects for American Radicalism. New Politics, maaliskuu 1969. Artikkelin verkkoversio.
  • Birth, Death and Technology: The Limits of Cultural Laissez-Faire. The Hastings Center Report, kesäkuu 1972, 2. vsk, nro 3.
  • Achieving Parody. The Hastings Center Report, helmikuu 1973, 3. vsk, nro 1.
  • After the Church the Doctors, After the Doctors Utopia. New York Times Book Review, 24.2.1974. Artikkelin verkkoversio.
  • The Suppression Of Clandestine Marriage In England: The Marriage Act Of 1753. Salmagundi, kevät 1974, 26. vsk.
  • The Democratization of Culture: A Reappraisal. Change, kesä 1975, 7. vsk, nro 6. The Future of the Humanities
  • The State of the Humanities: A Symposium. Change, kesä 1975, 7. vsk.
  • Psychiatry: Call It Teaching or Call It Treatment. The Hastings Center Report, elokuu 1975, 5. vsk, nro 3.
  • The Family as a Haven in a Heartless World. Salmagundi, syyskuu 1976, 35. vsk.
  • The Waning of Private Life. Salmagundi, talvi 1977, 36. vsk.
  • Recovering Reality. Salmagundi, kesä 1978, 42. vsk. The Politics of Anti-Realism
  • Lewis Mumford and the Myth of the Machine. Salmagundi, kesä 1980, 49. vsk.
  • The Freudian Left and Cultural Revolution. New Left Review, syyskuu 1981, I. vsk, nro 129. New Left Review. Artikkelin verkkoversio.
  • The Modernist Myth of the Future. Revue Française d'Études Américaines, helmikuu 1983, 16. vsk.
  • The Life of Kennedy’s Death. Harper's Magazine, lokakuu 1983.
  • The Degradation of Work and the Apotheosis of Art. Harper's Magazine, helmikuu 1984.
  • 1984: Are We There? Salmagundi, syksy 1984, 65. vsk.
  • The Politics of Nostalgia. Harper's Magazine, marraskuu 1984.
  • Historical Sociology and the Myth of Maturity. Theory and Society, syyskuu 1985, 14. vsk, nro 5.
  • A Typology of Intellectuals. Salmagundi, kevät 1986, 70–71. vsk. Intellectuals
  • A Typology of Intellectuals: II. The Example of C. Wright Mills. Salmagundi, kevät 1986, 70–71. vsk, s. 102–107.
  • A Typology of Intellectuals: III Melanie Klein, Psychoanalysis, and The Revival of Public Philosophy. Salmagundi, kevät 1986, 70–71. vsk.
  • Traditional Values. Harper's Magazine, syyskuu 1986.
  • The New Feminist Intellectual: A Discussion. Salmagundi, kevät 1986, 70–71. vsk. Intellectuals.
  • The Communitarian Critique of Liberalism. Soundings: An Interdisciplinary Journal, kevät 1986, 69. vsk, nro 1–2. Symposium: Habits of The Heart.
  • Fraternalist Manifesto. Harper's Magazine, huhtikuu 1987.
  • What’s Wrong with the Right? Tikkun, 1987, I. vsk. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Politics American Style. Salmagundi, kevät 1988, 78–79. vsk.
  • The Class of '54, Thirty-Five Years Later. Salmagundi, syksy 1989, 84. vsk.
  • Consensus: An Academic Question? The Journal of American History, syyskuu 1989, 76. vsk, nro 2.
  • Counting by Tens. Salmagundi, talvi 1989, 81. vsk.
  • Conservatism Against Itself. First Things, huhtikuu 1990. Artikkelin verkkoversio.
  • Memory and Nostalgia, Gratitude and Pathos. Salmagundi, talvi 1990, 85–86. vsk.
  • Religious Contributions to Social Movements: Walter Rauschenbusch, the Social Gospel, and Its Critics. Journal of Religious Ethics, kevät 1990, 18. vsk, s. 7–25.
  • The Lost Art of Political Argument. Harper's Magazine, syyskuu 1990.
  • Academic Pseudo-Radicalism: The Charade of "Subversion". Salmagundi, 25th Anniversary Issue, syksy 1990, 88–89. vsk.
  • Liberalism and Civic Virtue. Telos, kesä 1991, 88. vsk. New York. Artikkelin verkkoversio.
  • The Fragility of Liberalism. Salmagundi, Fall 1991, 92. vsk.
  • The Illusion of Disillusionment. Harper's Magazine, heinäkuu 1991.
  • Gnosticism, Ancient and Modern: The Religion of the Future? Salmagundi, syksy 1992, 96. vsk.
  • Communitarianism or Populism? The Ethic of Compassion and the Ethic of Respect The Working Centre. Viitattu 11.2.2019.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b "National Book Awards – 1980" National Book Foundation. Viitattu 8.2.2019.
  2. ↑ Hartman (2009)
  3. ↑ a b On Christopher Lasch syksy 2005. Modern Age. Arkistoitu 9.2.2019. Viitattu 8.2.2019.
  4. ↑ a b c d Miller (2010)
  5. ↑ Cold War Without End The American Conservative. Arkistoitu 3.2.2013. Viitattu 8.2.2019.
  6. ↑ Eric Miller: Hope in a Scattering Time: A Life of Christopher Lasch. Wm. B. Eerdmans Publishing, 16.4.2010. ISBN 9780802817693 Teoksen verkkoversio.
  7. ↑ a b Russel Jacoby: Christopher Lasch (1932-1994). Telos, 1994, nro 97, s. 121–123.
  8. ↑ Voices: The Culture of Narcissism, Modernity and Its Discontents. 27.3.1986. BFI. Arkistoitu 20.6.2007. Viitattu 8.2.2019.
  9. ↑ Christopher Lasch: The True and Only Heaven: Progress and its Critics, s. 26. Norton, 1991. ISBN 0-393-30795-6
  10. ↑ Christopher Lasch: The True and Only Heaven: Progress and its Critics, s. 29. Norton, 1991. ISBN 0-393-30795-6
  11. ↑ Beer, (2005)
  12. ↑ Thomas J. Misa: David F. Noble, 22 July 1945 to 27 December 2010. Technology and Culture, huhtikuu 2011, 52. vsk, nro 2, s. 360–372. Johns Hopkins University Press. doi:10.1353/tech.2011.0061
  13. ↑ Beer, Jeremy: The Radical Lasch 27.3.2006. The American Conservative. Viitattu 8.2.2019.
  14. ↑ David S. Brown, Beyond the Frontier: The Midwestern Voice in American Historical Writing (2009), 154
  15. ↑ Lasch, The New Radicalism in America, 1889–1963 (1965) p 111
  16. ↑ Brawer, Beggy: An interview with Christopher Lasch. Telos, 1993, nro 97, s. 124-135. doi:10.3817/0993097124
  17. ↑ Lasch, Christopher: Liberalism and Civic Virtue. Telos, 1991, nro 88, s. 57–68. doi:10.3817/069108805
  18. ↑ Hopkins, Kara: Room of Her Own 24.4.2006. The American Conservative. Viitattu 8.2.2019.[vanhentunut linkki]
  19. ↑ Faludi, Susan. Backlash: The Undeclared War Against Women, s. 281
  20. ↑ Christopher Lasch: The Minimal Self. W.W. Norton & Company: New York and London, p.170
  21. ↑ Christopher Lasch: Women and the Common Life. W.W. Norton & Company: New York and London, s.116
  22. ↑ Deneen, Patrick: When Red States Get Blue 1.8.2010. The American Conservative. Viitattu 8.2.2019.
  23. ↑ https://www.independent.co.uk/voices/the-treachery-of-the-lites-elite-sense-of-irresponsibility-1610879.html

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Christopher_Lasch&oldid=22893060”