Ojibwat

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Chippewat)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ojibwat (chippewat)
Väkiluku 190 000 (vuonna 2000)[1]
Merkittävät asuinalueet
Michigan
Manitoba
Minnesota
Pohjois-Dakota
Ontario
Kielet englanti, odžibwa
Uskonnot kristinusko ja intiaaniuskonnot (midewiwin)
Sukulaiskansat creet, ottawat, potawatomit

Ojibwat (myös ojibwayt, ojibwet) ovat nykyään Pohjois-Amerikan kolmanneksi väkirikkain intiaanikansa heti navajoiden ja cherokeiden jälkeen. He olivat alun perin osa suurta algonkin-kieliryhmää.

Ojibwojen alkuperäinen omakielinen nimi oli Anishinabe, jonka otaksutaan tarkoittaneen "Luonnonmukaisia ihmisiä".[2] Heidän lukumääränsä on arveltu olleen 1600-luvun alussa vähintäänkin 35 000 henkeä, luultavasti paljon enemmän.[3] Lukuisiin eri ryhmiin hajonnutta populaatiota oli mahdoton laskea. Ojibwat hallitsivat kaikkia pohjoisia rantoja Huron- ja Yläjärvellä sekä Georgianlahdella preerian reunoille asti. Aivan Yläjärven pohjoisimmissa osissa sijaitsevalla vedenjakajalla, missä joet alkavat virrata kohti Hudsoninlahtea, yhtyivät ojibwojen ja heidän lähisukulaistensa cree-intiaanien polut toisiinsa.

Eurooppalaisten siirtokuntien levitessä Pohjois-Amerikan itärannikolle ja Isojenjärvien alueille ranskalaisista tuli ojibwojen parhaita kauppakumppaneita. Päävastustajia 1600-luvulla käydyissä sodissa olivat irokeesit. Seuraavan vuosisadan alussa ojibwat syrjäyttivät monia jälkeenpäin tunnetuksi tulleita intiaanikansoja Minnesotan ja Wisconsinin metsämailta. Heidän voimakkaan painostuksensa alla siirtyivät nykyisen Pohjois-Dakotan tasangoille muun muassa siouxit ja cheyennet.[1] Myöhempinä aikoina ojibwat sotivat niin ranskalaisten kuin englantilaistenkin puolella, mutta myös heitä vastaan. Yhdysvaltain ja Kanadan kanssa ojibwat solmivat yhteensä yli 60 rauhansopimusta.[4]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ojibway-kielialueen kartta 1600-luvulla.

Esihistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tradition mukaan anishinabet (ojibwat, ottawat ja potawatomit) olivat joskus kauan ennen eurooppalaisten tuloa asuneet lähellä merta, joko Atlantin valtamerta tai Hudsoninlahtea.[5] Kylmien säiden vuoksi koko kansa matkasi 1400-luvulla Huronjärven alueille ja asettui sen itäosiin. Ottawat ja potawatomit erkaantuivat pääjoukosta omiksi kansoikseen. Ottawat jäivät asumaan Manitoulinsaarelle potawatomien jatkaessa kulkuaan Michiganin eteläosiin. Ojibwien määränpäänä oli Ontarion ja Michiganin rajalla sijaitseva Sault Ste. Marie.[6]

Ojibwojen asettuminen Sault Ste. Marien lähettyville sai aluetta ennestään asuttaneet menomiinit väistymään kohti etelää. Myös cheyennien ja arapahojen on uskottu aloittaneen ensimmäiset monista muuttoliikkeistään mahdollisesti edellä mainittujen kansojen työntäessä heitä tieltään.[3]

Atlantin rannikon lähialueilla asuvat intiaanikansat saivat 1500-luvulla ensikosketuksen eurooppalaisiin, kun löytöretkeilijät, kalastajat ja kauppiaat alkoivat laivoineen liikkua rantavesillä ja jokialueilla, jotka työntyivät sisämaahan. Ensimmäinen ranskalainen kauppa-asema perustettiin jo 1500-luvun lopulla St. Lawrence -joen suulle, josta kehittyi silloisen turkiskaupan keskus Tadoussac.[7]

1600-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saulteurien ja uudisasukkaiden tapaaminen Winnipegjoen varrella. Paul Kanen maalaus vuodelta 1846.

Vuonna 1603 löytöretkeilijä Samuel de Champlain purjehti Ranskan kuningas Henrik IV:n käskystä Tadoussaciin ja liittoutui alueella asuvien huronien kanssa. Vuosisadan alkupuolella kauppa-asemia perustettiin yhä syvemmälle sisämaahan. Ojibwat ja ranskalaiset tapasivat toisensa ensimmäisen kerran vuoden 1615 seutuvilla. Ranskalaiset tutkimusmatkaajat ja heitä seuraavat kauppiaat ja lähetyssaarnaajat olivat raportoineet intiaaniyhteisöstä, joka asusti lähellä Sault Ste. Marien putouksia paikassa, jossa Yläjärven vedet laskivat Huronjärveen.[8] Tapaamiaan intiaaneja ranskalaiset kutsuivat nimellä Saulteurs, joka tarkoitti "Putousten kansaa".[9] He olivat ojibwoja, joita oli kerääntynyt monina pieninä ryhminä Sault Ste. Marien alueelle kalastamaan ja tapaamaan niin sukulaisia kuin ystäviäkin. Putousten lähitienoista muodostui ojibwojen yhteinen kokoontumispaikka, jossa vierailivat myös eurooppalaiset kauppiaat.[9]

Englannista ja Hollannista saapuneita siirtolaisten pysytellessä lähempänä Atlantin rantoja, tekivät ranskalaiset uhkarohkeasti tutkimusmatkoja kohti länttä. Heidän tärkein aikaansaannoksensa oli tuottavan turkiskaupan käynnistäminen. Ojibwoista tuli huronien ja ottawien ohella ranskalaisten merkittävimmät kauppakumppanit. Eurooppalaisten mukana tuli kuitenkin monia ongelmia, joista yksi oli lisääntyneet sodat. Sotien taustalta löytyi nopeasti kasvava turkiskauppa, jonka yhteydessä Euroopan johtavat suurvallat aseistivat yhä tiiviimpään tahtiin alkuperäisväestöä.[10]

Uusi Ranska oli 1640-luvulta lähtien vaikeuksissa irokeesien yhdistyneitten kansakuntien, eritoten mohawkien ja senecojen toistuvien hyökkäysten vuoksi. Myös ojibwat joutuivat moniin sotiin irokeeseja vastaan, joiden tulivoiman takasi jatkuva asekauppa hollantilaisten kanssa. Huonommin aseistetut ojibwat kuitenkin pystyivät torjumaan vihollisen taholta tulleet iskut lukumääränsä avulla. Lisäksi heillä oli liittolaisinaan ottawat ja nipissingit. Sotien tuoksinassa ojibwojen ja ranskalaisten ystävälliset suhteet vahvistuivat entisestään. Jesuiitat aloittivat lähetystyönsä käännyttäen intiaaneja kristinuskoon.[11]

Länteen päin levittäytyneiden ojibwojen ryhmät joutuivat ensimmäisiin kontakteihin dakotojen, lakotojen ja nakotojen kanssa, joista alkoivat käyttää yhteisnimeä Nadoeussioux (pienet kyyt). Ranskalaiset lyhensivät nimen siouxeiksi. Ojibwojen ja siouxien metsästysriitojen väliin joutuneina nykyisen Duluthin alueen ranskalaiset kauppiaat pyrkivät rauhoittamaan intiaaneja. Vuonna 1679 kauppiaat kutsuivat ojibwojen ja siouxien päälliköt vieraikseen neuvottelemaan kaupankäynnistä näiden kanssa. Neuvottelua seurannut rauha kesti ojibwojen ja siouxien välillä yli 50 vuotta.[12]

1600-luvun loppupuolella ojibwojen aseistus koheni huomattavasti hyvien kauppasuhteiden ansiosta. Tomahawkit, puunuijat, jouset ja nuolet saivat antaa tilaa eurooppalaisille tuliaseille. Ranskalaiset hyödynsivät suhteensa ojibwoihin ja muihin algonkin-kielisiin heimoihin, jotka vuosisadan lopun irokeesisodissa antoivat kaiken tukensa valkoisille kauppakumppaneilleen. Uuden-Ranskan tehtäväksi jäi sivustakatsojan roolista seurasi miten heidän intiaaniliittolaisensa murskasivat irokeesien puolustuksen ja hyökkäsivät näiden paalutettuihin kyliin.[3]

1700-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1700, irokeesisotien huipennukseksi, tyhjensivät missisaugat Etelä-Ontarion alueet hävittäen 10 mohawkien kylää. Saman vuosisadan alussa ottawat ja potawatomit liittoutuivat ojibwojen kanssa muodostaen kolmen tulen neuvoston. 1700-luvun alkupuolella monet ojibwaheimot lisäsivät elintilojaan kasvattamalla niitä kaikkiin ilmansuuntiin.[13] Isojenjärvien lounais- ja länsikulmilla asuneet intiaaniryhmät väistivät kohti länttä ojibwojen asuttaessa pakolaisten jättämät maat.[1]

Ojibwasoturit liikkuivat pienissä ryhmissä ja hyödynsivät tehokkaasti Isojenjärvien lukuisia vesireittejä.

Ojibwojen ja siouxien yli 50 vuotta kestänyt rauhanliitto päättyi vuonna 1736. Siouxit surmasivat joukon ranskalaisia kauppiaita, jotka olivat myyneet tuliaseita creille ja assiniboineille. Tieto tapahtuneesta verityöstä kulkeutui ojibwojen korviin, jotka uskollisina Uudelle-Ranskalle kostivat siouxeille surmattujen kauppiaiden puolesta. Vaikka Uusi-Ranska teki rauhan siouxien kanssa pari vuotta myöhemmin, niin ojibwat jatkoivat yli sata vuotta kestänyttä sotatilaa siouxeja vastaan, lukuun ottamatta välillä solmittuja lyhyitä aselepoja.[9]

Vuonna 1750 itäiset siouxit dakotat (santeet) joutuivat pohjoisen Minnesotan alueella ojibwojen maahanmuuton jalkoihin. Tapahtumapaikalle pystytetyssä muistomerkissä on teksti, joka kertoi paikalla olleesta Izatysin kylästä, josta asukkaat on ajettu pois.[14]

Tämän jälkeen käytiin vielä kaksi suurta taistelua, joissa ojibwat raivasivat itselleen liikkumatilaa siouxien entisillä mailla Minnesotassa ja Wisconsinissa. Sodat tapahtuivat kaukana eurooppalaisen väestön asutuksilta, joten lehdistö ei kiinnittänyt niihin paljonkaan huomiota. Samanaikaisesti kun ojibwat ajoivat itäisiä siouxien heimoja tasangoille kiristyivät Uuden-Englannin ja Uuden-Ranskan välit Ohiossa. Tilanne johti seitsenvuotiseen sotaan brittien ja ranskalaisten välillä.[15]

Kun sota vuonna 1763 päättyi Ranskan häviöön, joutuivat kaikki heidän linnoituksensa englantilaisten haltuun. Samana vuonna alkaneessa Pontiacin kapinassa ojibwat monien muiden ranskalaismielisten heimojen tavoin valtasivat suurimman osan takaisin brittien haltuun joutuneista linnakkeista. Uuden-Ranskan aikakausi oli kuitenkin päättynyt lopullisesti. Kun Yhdysvaltain itsenäisyyssota syttyi vuonna 1775 tukivat monet ojibwojen heimot Englantia, joka taisteli omia siirtokuntiaan vastaan. Luoteisimmat ojibwat hajaantuivat ympäri Yläjärven pohjoisosia, jossa turkismetsästys oli 1700-luvulta asti ollut heidän pääelinkeinonaan. Samalla osa heistä liikkui aina Manitobaan asti Winnipegjärven alueille. Jokuset ojibwojen ryhmät omaksuivat ratsastavien paimentolaisten liikkuvan elämäntyylin ja tekivät pitkiä matkoja biisonilaumojen perässä. Tasangoilla he yhdistivät voimansa creiden ja assiniboinien kanssa puolustautuakseen muita heimoja vastaan.[16]

1800-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maalauksen taustalla näkyvä rakennus on Fort Snelling. Paikka sijaitsi nykyisen St. Paulin kaupungin alueella ja oli rajana ojibwien ja siouxien asuma-alueille.

1800-luvun alkupuolella ojibwat levittäytyivät myös Saskatchewanin, Ohioon, Illinoisin, Indianaan, Montanaan ja Pohjois-Dakotaan. Heitä asui useiden tuhansien kilometrien päässä toisistaan. Ojibwat kävivät kauppaa Kanadan brittiväestön kanssa pyrkien välttämään kosketusta Yhdysvaltoihin. Mississippi- ja Minnesotajokien yhtymäkohtaan rakennettiin 1820-luvun alussa Fort Snelling, jonka yhtenä tarkoituksena oli lopettaa ojibwien ja siouxien keskinäiset sodat. Jonkin aikaa linnake palveli tätä tarkoitusta ojibwien ja siouxien hoitaessaan siellä neuvottelunsa sekä kaupankäyntinsä. Vanhat riidat leimahtivat kuitenkin uusiksi sodiksi 1830-luvulla. Sata ojibwaa ja 23 siouxia kuoli 1839 taistelussa, joka käytiin Fort Snellingin mailla.[1]

Saadakseen ojibwat rajattua yhdelle alueelle Yhdysvaltain presidentti Zachary Taylor esitti ehdotuksen siirtää kaikki ojibwat Kansasiin, jossa heitä olisi helpompi valvoa. Ojibwojen päälliköt nousivat yksimielisesti hanketta vastaan ja lähettivät oman lähetystönsä tapaamaan presidenttiä Washingtoniin. Taylor kieltäytyi ottamasta ojibwaneuvottelijoita vastaan.[17] Presidentin kuollessa äkillisesti kesken virkakauttaan asian käsittely siirtyi. Taylorin seuraajaksi vuonna 1850 valittu Millard Fillmore sai ojibwat vieraikseen vuonna 1852. Hän käyttäytyi edeltäjäänsä myötämielisemmin ja suostui kuuntelemaan vieraidensa mielipiteet vireillä olevasta asiasta. Neuvottelut helpottivat ojibwojen tilannetta. Yhdysvaltain hallitus kunnioitti heidän suurta lukumääräänsä, eikä ryhtynyt varsinaisiin pakkotoimenpiteisiin heidän siirtämisessään. Sen sijaan uusi sopimus maiden luovuttamisesta ja uusista reservaatioista kirjoitettiin vuonna 1854.[17]

Ojibwojen lähetystö Washingtonissa vuonna 1852.

Valkoisen väestön rajusti kasvaneen uudisasutuksen seurauksena ojibwat joutuivat luopumaan lähes kaikista maistaan Minnesotassa, mutta saivat tilalle neljä reservaatiota ennestään tutuilta Wisconsinin alueilta. Bad riverin, Red rockin, Lac du Flambeaun ja Lac Courte Oreillesin maaseudulle.[17] Useat Wisconsiniin sijoitetuista ojibwoista olivat kuitenkin kykenemättömiä ansaitsemaan elantoaan metsästyksen tai marjastamisen turvin. Maaperä oli hedelmätöntä ja lisäksi Wisconsinin osavaltio kielsi ojibwojen kalastusoikeudet heidän entisillä maa-alueillaan vastoin kirjoitettujen sopimusten ehtoja. Asiaa käsiteltiin pitkälle seuraavan vuosisadan puolelle, kunnes sopimukset kalastusoikeuksista kirjoitettiin uusiksi.[17]

Ojibwoja siirtyi 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana suurin joukoin valkoisten omistamien puutavaralaitosten palvelukseen metsätyömiehiksi ja niinkutsutuiksi "tukkijätkiksi". Vaikka uusia reservaatioita perustettiin niin Yhdysvaltoihin kuin Kanadaankin, niin ojibwojen toimeentulo osoittautui useammassa tapauksessa verrattain huonoksi.[17]

Louis Rielin patsas Manitobassa

Vastoinkäymisistä huolimatta ojibwojen lukumäärä ei milloinkaan alittanut 15 000:n rajaa. Yhtenä selityksenä tähän oli varhaisten väestönlaskentatulosten virheellisyydet. Toinen syy löytyi lukuisista seka-avioliitoista. Jo 1600-luvulla ranskalaiset turkiskauppiaat ottivat vaimoikseen nuoria ojibwatyttöjä, ja seuraavalla vuosisadalla tapa yleistyi. Jälkeläisiä kutsuttiin métiseiksi, mutta epäilemättä heitä sekaantui paljon ojibwaheimoihin. Näin väestölaskennan tulokset alkoivat näyttää liian korkeita lukemia, kun oli hyvin vaikea tehdä selkoa laskettavien puhdasverisyydestä. Ojibwoista polveutuva poliitikko Louis Riel johti vuosina 1869–70 metisien Redjoen kapinaa Kanadan hallitusta ja Anglo-Amerikkalaisia vastaan. Riel nousi ase kädessä vielä uuteen Saskatchewanin kapinaan 1880-luvulla, mutta heikoin tuloksin. Hän kuoli hirttolavalla valtiopetoksesta tuomittuna. Kanadan ranskalaisille hänestä tuli kuolemansa jälkeen palvottu sankari.[18]

1900-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusi vuosisata ei alkanut erityisen myönteisissä merkeissä ojibwoille sen enempää kuin muillekaan intiaaneille Yhdysvalloissa. Presidentti Theodore Roosevelt (1901–1909) osoitti kiinnostuksensa intiaanien asioihin sangen yksiselitteisellä toteamuksellaan: "En menisi niin pitkälle, että ajattelisin, että ainoa hyvä intiaani on kuollut intiaani. Uskon näin olevan vain yhdeksässä tapauksessa kymmenestä. Tähän kymmenenteenkään en haluaisi kovin läheisesti tutustua.[19]

Askel parempaan tapahtui presidentti Herbert Hooverin virkakautena (1929-1933). Hänen varapresidentikseen valittu Charles Curtis oli puoliksi kaw-intiaani, joka tarttui intiaanikoulujen epäkohtiin. Lasten rangaistuksia lievennettiin ja heidän vieroittamistaan oikeista vanhemmistaan rajoitettiin. Hoover hallituksineen oli kuitenkin kykenemätön vastaamaan moniin vaikean lamakauden ongelmiin. Hänen seuraajansa Franklin D. Roosevelt (1933–45) onnistui paremmin elvyttämään maan laman kourista ja hänen virkakautenaan myös intiaaniasiain hoito parani merkittävästi. Intiaanien oikeudet listattiin uudelleen ja niistä muokattiin lakialoite. Lähes 150 000 intiaania hyväksyi aloitteen sisällön.[20]

Ojibwoille uusi laki toi mukanaan uusia reservaatioita Wisconsinissa ja heidän pahimmat taloudelliset vaikeutensa helpottivat. Uusia työpaikkoja luotiin ja Siviilien luonnonsuojelujoukot palkkasivat paljon nuorta intiaaniväestöä palvelukseensa; metsien istutukseen, luonnonsuojelualueiden kunnostukseen ja metsäpalojen tukahduttamiseen. Vuonna 1967 ojibwa-aktivistit perustivat Amerikan intiaaniliikkeen (AIM), joka rekisteröitiin kaksi vuotta myöhemmin. Vuonna 1972 ojibwat ja ottawat vastaanottivat 10 miljoonan dollarin suuruisen rahasumman Yhdysvalloilta takaisinmaksuna rikotuista sopimuksista.[1] Seuraavan vuosikymmenen aikana myös ikivanhat kalastuskiistat saatiin päätökseen kirjoittamalla uusi sopimus, joka salli ojibwojen kalastamisen heidän 1800-luvulla luovuttamillaan alueillaan Minnesotassa. 1900-luvun viimeisten vuosikymmenien aikana ojibwat saivat myös useita uusia reservaatioita.[1]

Nykypäivä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ojibwoita on nykyisin yli 200 000. Vuoden 2000 väestönlaskennassa heitä asui eniten Minnesotassa, jossa määrä ylitti yli 60 000 ojibwaa. Ontariossa luku oli 41 000, Pohjois-Dakotassa 34 000 ja Michiganissa 31 000 henkeä.[1] Lisäksi heitä asuu Wisconsinissa ja Saskatchewanissa. Useat ojibwat elävät yhä kalastuksella ja metsästyksellä. Suomalaiset Ontariossa asuvat siirtolaiset ovat olleet paljon tekemisissä ojibwojen kanssa. Stanley F. Hunnisettin tutkimustuloksien mukaan ystävyyssuhteet ovat kehittyneet syviksi. Ojibwat ja suomalaiset ovat löytäneet toisistaan paljon yhteistä ja kerrotaan, että he ovat oppineet verrattain hyvin myös toistensa kieltä.[18]

Kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heimonimiä ja klaaneja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ojibwat saivat nimensä ainutlaatuisista saumoilla poimutetuista mokkasiineistaan. Heidät tunnettiin myös nimellä chippewa, joka oli lähinnä vain eri tavoin lausuttu väännös edellisestä sanasta. Alun perin ranskalaiset kutsuivat heitä salteauxeiksi, joka Michiganin alueilla tunnettiin omana heimonaan. Ontariossa asuvat missisaugat olivat ojibwojen heimoista suurilukuisin. Pohjoisilla preerioilla vaeltelivat bungeet. Muita vähemmän tunnettuja ryhmiä tai heimoja olivat Amikvat, Atchoguet, Bawatingit, Chequamegonit, Munduat, Noquetit ja Mikinacit. Nimet saatettiin monesti lausua hieman eri tavoin ja näin myös niiden kirjoitusasu poikkeaa eri lähteissä toisistaan.[3]

Ojibwojen Maailmankaikkeus

Toimiakseen niin sodan kuin rauhan aikana parhaalla mahdollisella tavalla oli heimot jaettu klaaneihin tai totemeihin, joista jokaisella oli omat erilliset tehtävänsä. Kansakunnan tarpeita täyttäessään oli klaanien pystyttävä työskentelemään myös yhdessä. Lain, oikeuden ja yleisen järjestyksen edessä kaikki klaanit olivat samanarvoisessa asemassa ja systeemi oli rakennettu pitämään yllä oikeudenmukaisuutta, henkisen elämän pääperiaatteita ja lujittamaan kansan yhteenkuuluvuutta. Kaiken kaikkiaan ojibwojen klaaneja on tunnettu yli 20,[21] mutta alun perin niiden määrä on ollut seitsemän. Näistä Karhut valvoivat yleistä järjestystä niin kylissä kuin sen ympäristössäkin. Lisäksi heidän tehtäviinsä kuului tutkia maaperä, käydä läpi kasvillisuus ja etsiä luonnontuotteita ihmisten sairauksiin. Näädät olivat metsästäjiä ja sotureita, jotka huolehtivat myös kyliensä puolustuksen suunnittelusta. Kurjet ja Kuikat olivat päälliköitten klaaneja, joissa hoidettiin kaikki poliittiset asiat. Kalat toimivat opettajina lapsille, mutta myös yleisinä neuvonantajina, joilla oli valtaa ratkaista päällikköjen klaanien keskinäiset kiistat. Kauriitten klaani muodostui herkistä ja runollisista ihmisistä, jotka huolehtivat asunnoista ja yleisestä hyvinvoinnista, vapaa-ajan tapahtumista ja virkistystilaisuuksista. Lintujen klaani koostui tietäjistä ja henkisistä johtajista.[22]

Klaanit olivat eksogaamisia, joka merkitsi sitä, että ojibwat eivät saaneet ottaa puolisoa omasta klaanistaan, mutta olivat vapaita naimaan klaaniensa ulkopuolelta. Kauriitten klaani rikkoi tämän säännön solmimalla avioliittoja keskenään. Ojibwojen suullisen perimätiedon mukaan tämän luonnonlain rikkominen sai Suuren hengen kiukuspäissään tuhoamaan koko kauriitten klaanin, jota ei milloinkaan enää perustettu uudelleen.

Monia sukupolvia myöhemmin jäljelle jääneet kuusi klaania jakaantuivat uusiksi klaaneiksi, jolloin monet linnut ja kalat ja jopa vedenhaltijat saivat omat klaaninsa. [23]

Asuminen, elinkeinot ja sodankäynti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ojibwat asuivat kupolinmuotoisissa wigwameissa ja olivat alun perin kalastajia. Siikaa pyydettiin koskea laskevasta kanootista käsin pitkävartisilla lipoilla. Myös koukkuja, verkkoja ja keihäitä käytettiin. Koskipaikkoihin kerääntyneet sammet pyydystettiin harppuunalla.[24] Ranskalaiset nimesivät erään Wisconsinissa olevan järven Lac du Flambeauksi (Soihtujen järveksi) lukuisten palavien soihtujen loimottaessa pimeässä yössä järvellä tuulastavien ojibwojen valonlähteenä.[25]

Jo ammoisina aikoina ojibwat louhivat kallioista puhdasta kuparia tehden siitä veitsiä ja koriste-esineitä. Metsästys oli tärkeä elinkeino. Ansoja he virittivät niin eläinten kuin vihollistenkin varalle. Ojibwat liikkuivat useissa pienissä ryhmissä hyödyntäen tarkoin kaiken luonnossa näkemänsä. Heidän sodankäyntinsä oli hyvin kurinalaista, eikä heidän tiedetty kiduttaneen vankejaan. Vesirikkaan sijaintinsa etuisuuksia käyttäen ojibwat liikkuivat kanooteillaan pitkiäkin matkoja. Metsästysmaat ylsivät kauas ja myös heidän sotansa käytiin laajoilla alueilla.

Huolimatta monista sodista ojibwat kunnioittivat vastustajiaan. Ollessaan pahimpien vihollistensa siouxien kanssa aselevossa opettivat läntiset ojibwat näille kanootintekoa ja näyttivät salaisia seremonioitaan siouxien opettaessa vastapuolelle biisoninmetsästykseen liittyviä taitoja. Myös ojibwojen ja siouxien välisiä avioliittoja solmittiin. Ensimmäinen kuuluisa siouxpäällikkö Wabasha oli ojibwajohtaja Ma-mong-e-se-dan velipuoli.[9]

Koivusta otettu tuohi muodosti tärkeän rakennusmateriaalin, jota ojibwat käyttivät niin asuntojensa päällystykseen kuin kanoottiensa valmistukseen. Tuohikanootit olivat kevyitä ja niillä eteneminen nopeaa. Kun perhe muutti he jättivät vanhan asuntonsa rungon pystyyn, mutta ottivat sen päällysteinä käytetyt tuotet mukaansa.[3]

Ojibwat pitivät erityisiä "sokerikyliä" vaahterasiirapin tekoa varten. Jokainen ryhmä palasi keväisin omalle traditionaaliselle paikalleen, jonne he olivat varastoineet siirapintekoon tarvittavat työkalut ja merkinneet kirveellä tarkoitukseen sopivat puut. Vaahteraan tehtyjen reikien kautta mahla valutettiin astioihin.

Laajalle levittäytyneiden ojibwien kulttuurissa oli suuria eroavaisuuksia riippuen siitä missä he asuivat. Pohjois-Dakotan tasangoille siirtyneet bungeet eli tasanko-ojibwat omaksuivat biisoninmetsästäjäin liikkuvan elämäntyylin. Heidän tapansa, taiteensa, vaatetuksensa ja seremoniansa olivat hyvin erilaisia kuin kiinteissä suurissa kylissään Wisconsinissa, Michiganissa ja Ontariossa asuvilla maissia, papuja ja tupakkaa viljelevillä sukulaisillaan. Isojenjärvien pohjoispuolelle asumaan jääneet ojibwat säilyttivät kalastuksen yhtenä elinkeinoistaan, mutta myös intiaaniriisin keruu ja vaahterasiirapin teko kuuluivat heidän arkeensa.[26]

Ojibwat, kuten monet heidän sukulaisistaankin, olivat eurooppalaisten mielestä melko kaunista kansaa muistuttaen piirteiltään tiettyä teräväpiirteistä länsieurooppalaista rotutyyppiä. [24] Kummatkin sukupuolet pitivät yleensä pitkiä hiuksia, jotka usein palmikoitiin. Joskus sotiin lähtevät soturit saattoivat jättää päähänsä vain skalppityöhdön, joka oli varsin yleinen tapa algonkin- ja irokeesikielisten heimojen keskuudessa.

Mytologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ojibwojen (myös creiden) mytologiassa esiintyi lihaa syövä jättiläinen, joka vaani metsissä. Tämä paha henki oli nimetty Wendigoksi. Kun ojibwojen synneistä pahimmat: itsekkyys, ahneus ja taipumus kannibalismiin pyrittiin kitkemään kansasta pois, toimi Wendigo tehokkaana kurinpitäjänä edustaen näkymätöntä uhkaa.[27] Uskomuksen mukaan ihmislihaa syövä intiaani muuttui itse Wendigoksi.[11]

Gitche Manitou oli ojibwojen Suuri Henki ja kaiken elollisen luoja vailla erityistuntomerkkejä tai sukupuolta. Nakomis puolestaan oli heidän viisas isoäitinsä, joka oli kasvattanut heidät.[27] Monet ojibwojen tarinoista kohdistuivat heidän kulttuurisankariinsa ja myyttiseen hahmoonsa Nanabushiin, jonka Manitou oli lähettänyt maan päälle auttamaan kansakuntaa ja opettamaan heille inhimillisyyttä, älykkyyttä ja muita tärkeitä asioita.[26] Nanabush esiintyi usein suuren jäniksen muodossa. Hänet nähtiin myös arvaamattomana veijarina ja ilveilijänä, joka käytti humoristisia keinoja saadakseen aikaan uudistuksia.

Ojibwojen mytologiassa esiintyy myös asibikaashi, hämähäkkinainen, jonka kutomaan verkkoon pahat unet tarttuivat ja hyvät jäivät jäljelle. Nykyään tämä ikivanha ojibwaperinteen jäänne tunnetaan unisiepparin nimellä ja siitä on tehty yleinen intiaanikulttuurin tunnus. Pajupuusta tehty pyöreä tai soikea vanne verkotettiin ja koristeltiin höyhenin. Yksinkertaista taikakalua käytettiin alun perin suodattamaan lasten unia asettamalla sen nukkuvan vierelle. Lasten yölliset näyt olivat ojibwoille tärkeitä ja auttoivat heitä valitsemaan sopivat nimet jälkikasvulleen.[28]

Seremoniat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tämän päivän ojibwa-tytöt näyttävissä juhla-asuissaan. Kuvan helinä-puvut kuuluvat osana pow-wow-tanssiin, joka on perinteinen intiaanien tapahtuma ympäri Yhdysvaltoja.

Ojibwojen seremoniat koostuivat monista uskomuksista, tavoista ja tapahtumista. 1600-luvulla ja vielä seuraavan vuosisadan alussa oli monien ojibwojen juhlien kokoontumispaikka Bowating lähellä nykyistä Sault Ste. Marieta. Tilaisuudet olivat yleensä keväisin ja syksyisin. Lasten nimeämistilaisuus, poikien ensimmäinen metsästys, tyttöjen kuukautiskierron alkaminen sekä avioliitot ja kuolemat muodostivat suuren osan juhlien aiheista. Seremonioissa kuultiin rukouksia, harrastettiin piipunpolttoa, höyryhuoneessa puhdistautumista, näkyjen näkemistä ja annettiin kunnianosoituksia Suurelle hengelle.[5] Useita tilaisuuksia säesti yksitoikkoinen rummutus, huilunsoitto ja moniääninen laulaminen. Myös urheilukilpailut sekä tarinankerronta sisältyivät moniin tapahtumiin.

Monet suhteet eri heimoihin tekivät Ojibwojen sosiaalisesta elämästä rikasta. Suuria tapahtumia olivat Kuolleiden Festivaalit ja Kaikkien Sielujen Päivä. Näissä juhlissa syötiin ja juotiin paljon poismenneiden varjolla.

Avioelämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ojibwatytöt saivat luvan avioitua 14–15 vuoden ikäisinä käytyään läpi vähintään viiden vuorokauden paaston pienessä wigwamissa. Paaston aikana Suuri henki vahvisti läsnäolollaan tyttöjen elämää. Pojille annettiin lupa hankkia vaimo heidän kyettyä osoittamaan pystyvänsä elättämään metsästyksellä perheensä. Seurusteluvaiheessa nuoret olivat tarkan silmälläpidon alaisina. Aviomies joutui asumaan ensimmäisen vuoden vaimonsa perheen luona. Miehillä, joilla oli varaa elättää enemmän kuin yksi perhe, oli mahdollisuus ottaa toinen vaimo. Seka-avioliitot olivat sallittuja.[26]

Terveydenhoito

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Terveydenhuoltoon ojibwa-naiset ja šamaanit keräsivät erilaisia lääkeyrttejä. Sumakkipensaan hedelmistä ja juurista tehtiin teetä, jolla pyrittiin tyrehdyttämään verenvuoto. Makeutettuun siirappiin kastetut villisipulit toimivat kylmettymistä vastaan Karhunvatukkapensaan juurista keitettiin juomaa, jota käytettiin ripuliin ja jolla yritettiin estää keskenmenoja. Ratamon lehtiä käytettiin lievittävinä hauteina niin mustelmiin, käärmeenpuremiin kuin reumatismikin.[26]

Chippewa One-Called-From-A-Distance (Midwewinind) Minnesotasta (1894).

Eurooppalaisten mukana tulleet sairaudet, kuten isorokko, tuberkuloosi ja kolera olivat tauteja, joiden tuhoavia vaikutuksia vastaan ei ollut lääkitystä. Uusia tappavia tauteja parantamaan perustettiin parantajien salaseura. Hoitoja annettiin niin miehille kuin naisillekin. Myöhemmin tämä lääketieteellinen yhdistys tunnettiin Midiwiwin-seuran nimellä. [11] Tämän salaisia istuntoja ja mystisiä parannusriittejä käyttäneen salaseuran uskotaan saaneen alkunsa 1600-luvulla.[29] Tietoja salaisista menoistaan ojibwat taltioivat rullattuihin koivuntuohiin, jotka välittivät hoito-ohjeita tuleville sukupolville.[3]

Myös midiwinin-seuran toiminta on kestänyt nykypäivään. Useat ojibwojen ympäristössä asuneista intiaanikansoista omaksuivat Midiwiwinin omaan kulttuuriinsa pyrkien säilyttämään omia perinteitään euroopasta tulleiden tapojen vastapainoksi. Isojenjärvien alueella on toiminnassa edelleen Midiwiwin-seuroja, jotka ovat hyvin arvostettuja.[30] [31]

Elämän loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ojibwojen keskuudessa avuttomien vanhusten kuolemaa voitiin nopeuttaa heidän pyytäessään sitä itse. Juhlallisen rituaalin päätteeksi oma poika sai surmata vanhempansa.[11] Wigwamiinsa kuolleet jätettiin yleensä neljän päivän ajaksi talonsa läntiselle sivulle tehtyyn kuoppaan. Tämän ajanjakson kuluessa vainajan sielu tai henki jätti ruumiin matkaten kaukana lännessä olevaan paikkaan, jossa sielut jatkoivat elämäänsä. Myöhemmin vainaja haudattiin maahan. Haudan paikalle pystytettyyn puiseen muistomerkkiin saatettiin tehdä kuvakirjoitus vainajan saavutuksista ja merkintä siitä mihin klaaniin hän oli kuulunut. Suruaikana, joka kesti vuoden, saattoivat kuolleen omaiset mustata kasvonsa, rintansa tai kätensä puuhiilellä. Sureminen päättyi omaisten järjestämiin Kuolleiden festivaaleihin.[26]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Henriksson, Markku Alkuperäiset amerikkalaiset Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-385-9.
  • Palazzo-Craig, Janet Ojibwe of Michigan, Minnesota and North Dakota, Rosen Publishing Group, 2005. ISBN 9781404228733.
  • Paper, Jordan D: Native North American religious traditions: dancing for life, Praeger publishers, 2006. ISBN 9780275990978.
  • Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America, iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5.
  • Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-717-788-7.
  • Waldman, Carl: Atlas of the North American Indian, Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.
  • Warren, William Whipple: History of the Ojibway People, Minnesota Historical Society, 2009. ISBN 978-0-87351-643-3.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g Chippewa Fourdir.com. Arkistoitu 22.5.2008. Viitattu 2.1.2009. (englanniksi)
  2. ↑ Warren s. 28.
  3. ↑ a b c d e f Ojibwe History Tolatsga.org. Arkistoitu 19.2.2015. Viitattu 2.1.2009. (englanniksi)
  4. ↑ U.S. & Canadian federal treaties and agreements with Chippewa Indians Maquah.net. Arkistoitu 19.9.2008. Viitattu 19.6.2011. (englanniksi)
  5. ↑ a b Ojibwe Culture and History dreamcatcher.org. Arkistoitu 27.12.2008. Viitattu 2.1.2009. (englanniksi)
  6. ↑ Ojibway Indians and their Influence Mackinac-island-insider-tips.com. Arkistoitu 4.7.2011. Viitattu 19.6.2011 Kieli=(englanniksi).
  7. ↑ Henriksson s. 30.
  8. ↑ Santoro s.107
  9. ↑ a b c d Ojibway Story Turtle-island.com. Arkistoitu 23.6.2011. Viitattu 19.6.2011. (englanniksi)
  10. ↑ Waldman s. 93-94.
  11. ↑ a b c d Virrankoski s. 150.
  12. ↑ Palazzo-Craig s. 6.
  13. ↑ Santoros. 108.
  14. ↑ Izatys Flicker.com. Viitattu 5.4.2009. (englanniksi)
  15. ↑ Henriksson s. 52.
  16. ↑ Virrankoski s. 212.
  17. ↑ a b c d e Ojibwe History Mpm.edu. Arkistoitu 24.1.2013. Viitattu 2.1.2009. (englanniksi)
  18. ↑ a b Virrankoski, s. 152.
  19. ↑ Indian history 1909 Telusplanet. Arkistoitu 6.6.2011. Viitattu 19-6.2011. (englanniksi)
  20. ↑ Henriksson s. 182.
  21. ↑ Anishinaabe Shannonthunderbird.com. Arkistoitu 8.8.2011. Viitattu 18.6.2011. (englanniksi)
  22. ↑ Clan System Nald.ca. Arkistoitu 22.12.2008. Viitattu 2.1.2009. (englanniksi)
  23. ↑ Indian History 1700-1999 Telusplanet.net. Arkistoitu 6.6.2011. Viitattu 18.6.2011. (englanniksi)
  24. ↑ a b Virrankoski s. 149.
  25. ↑ Lac du Flambeau lacduflambeauchamber.com. Arkistoitu 13.7.2009. Viitattu 19.6.2011. (englanniksi)
  26. ↑ a b c d e Ojibwe - Traditional Culture Everyculture.com. Viitattu 2.1.2009. (englanniksi)
  27. ↑ a b Native Languages of The Americas: Anishinabe Native-languages.org. Viitattu 18.6.2011. (englanniksi)
  28. ↑ Dreamcatcher Crystalinks.com. Viitattu 5.4.2009. (englanniksi)
  29. ↑ Secret Ojibwa Medicine Society The-wandering.com. Viitattu 19.6.2011. (englanniksi)
  30. ↑ Paper s. 83.
  31. ↑ An Ojibwa Medicine Man is Credited with Developing the Essiac Tea formula Bulk-essiac-tea.com. Viitattu 2.1.2009. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ojibwat&oldid=22829961”