Charles Robert Jenkins

Charles Robert Jenkins vuonna 2004

Charles Robert Jenkins (1940 Rich Square, Pohjois-Carolina – 11. joulukuuta 2017 Sado, Japani) oli yhdysvaltalainen sotilaskarkuri, näyttelijä ja muistelmakirjailija. Hän tuli tunnetuksi loikkaamisestaan Pohjois-Koreaan, jossa hän asui vuosien 1965–2004 välisen ajan. Hän sai myös maan kansalaisuuden.

Elämä

Varhaiset vaiheet ja loikkaus

Jenkins keskeytti koulunkäyntinsä 15-vuotiaana ja astui vuonna 1958 Yhdysvaltain maavoimien palvelukseen. Hän eteni kersantiksi ja tuli kahdesti sijoitetuksi Etelä-Koreaan. Toisella sijoituksellaan sinne Jenkins kärsi masennuksesta ja alkoi suurkuluttaa alkoholia. Kertomansa mukaan hän pelkäsi joutuvansa Pohjois-Korean rajavartijoiden ampumaksi tai Vietnamin sotaan lähetetyksi. Jenkins ylitti Korean demilitarisoidun vyöhykkeen luvatta tammikuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä 1965 ja antautui Pohjois-Korean joukoille. Hän oli kertonut johtamansa vartion miehille menevänsä yksin tarkastamaan jotain, mutta katosi näiden näkyvistä.

Jenkins arveli voivansa mennä Neuvostoliiton suurlähetystöön, jolloin hänet saatettaisiin palauttaa Yhdysvaltoihin vankienvaihdossa. Hän myönsi myöhemmin, ettei ajatellut selkeästi, vaikka piti päätöksiään aikanaan loogisina ja ratkaisujaan lähes väistämättöminä. Jenkins oli juonut kymmenen tölkin verran olutta ennen loikkaamistaan. Myöhemmin hän kertoi ymmärtäneensä tekonsa kauheaksi virheeksi vietettyään vain päivän Pohjois-Korean puolella.

Aika Pohjois-Koreassa

Jenkins vietti aluksi aikansa suljettuna yhteen huoneeseen, jossa hänen seuranaan oli kolme muuta yhdysvaltalaista loikkaria: Jerry Wayne Parrish, Larry Allen Abshier ja James Joseph Dresnok. Miehet joutuivat osallistumaan ideologiseen koulutukseen, johon kuului kymmenen tunnin päivittäinen Kim Il-sungin kirjoitusten tutkiminen. Jos yksikin miehistä epäonnistui sanojen oikeaoppisessa ääntämisessä koreaksi, saatettiin kaikkia miehiä rankaista lyönneillä tai opiskeluajan pidentämisellä kuuteentoista tuntiin päivässä. Yhteiselonsa aikana yhdysvaltalaiset ajautuivat välillä keskenään nyrkkitappeluihin, joista rankaistiin lyönneillä.

Vuonna 1972 yhdysvaltalaisten olot paranivat jossain määrin, sillä heille myönnettiin Pohjois-Korean kansalaisuudet ja he pääsivät asumaan erillisiin asuntoihin. Valvonta oli silti tiukkaa ja väkivalta jatkui ajoittaisena. Jenkins kertoi pohjoiskorealaisten irrottaneen häneltä leikkaamalla Yhdysvaltain maavoimien tatuoinnin ilman kivunlievitystä. Lisäksi häneltä kertomansa mukaan poistettiin yhden päivän aikana umpilisäke ja toinen kives. Jenkins määrättiin töihin englannin kielen opettajaksi pohjoiskorealaiseen sotilasoppilaitokseen. Myöhemmin hän tuli Pohjois-Koreassa tunnetuksi propagandaelokuvien sarjasta Ireum Eomneun Yeong'ungdeul, jossa hänet määrättiin esiintymään sotaisana kapitalistina, korealaisten vihollisena Kelton Bac-Sana ("Dr. Kelton"). Jenkinsin kertoman mukaan tavalliset pohjoiskorealaiset pyytelivät häneltä tämän seurauksena nimikirjoituksia.

Pohjois-Korean hallinto naitti Jenkinsille japanilaisen Hitomi Sogan, jonka se oli vuonna 1978 kaapannut japanin kielen opettajaksi vakoojille. Pariskunta meni naimisiin melko pian ensimmäisen tapaamisensa (1980) jälkeen. Vaikka avioliitto oli hallinnon järjestämä, Soga todisti myöhemmin pariskunnan välille vähitellen kehittyneen rakkauden. Avioliitosta syntyivät tyttäret Mika (s. 1983) ja Brinda (s. 1985). Perheenjäsenistä kukaan ei saanut poistua kotoa ilman poliittisen valvojan ohjausta. Jenkins piti asemaansa kaikesta huolimatta huomattavasti parempana kuin keskivertokansalaisen oloja Pohjois-Koreassa. Hänellä oli hallinnolle merkittävä propagandistinen arvo. Myös Pohjois-Korean nälänhädän aikana 1990-luvulla hallinto takasi Jenkinsille ja hänen perheelleen riisin, saippuan ja vaatetuksen riittävyyden.

Vapautuminen Pohjois-Koreasta ja myöhemmät vaiheet

Jenkinsin vaimo Hitomi Soga päästettiin vuonna 2002 palaamaan Japaniin neljän muun kaapatun japanilaisen kanssa. Tämä onnistui Kim Jong-ilin tavattua vuonna 2002 Japanin pääministeri Junichiro Koizumin Pjongjangissa. Jenkins jäi kahden tyttärensä kanssa Pohjois-Koreaan, mutta japanilaisten diplomaattien ponnistelun jälkeen Pohjois-Korea myönsi myös Jenkinsille vuonna 2004 luvan poistua Japaniin kahden tyttärensä kanssa. 11. syyskuuta 2004 Jenkins ilmoittautui Yhdysvaltain japanilaiseen tukikohtaan Camp Zamaan. Hän oli siihen mennessä pitkäaikaisin Yhdysvaltain armeijalle takaisin ilmoittautunut sotilaskarkuri oltuaan karkuteillä yli 39 vuoden ajan.

Jenkins joutui sotaoikeuden eteen. Häntä syytettiin monista rikoksista, joista hän olisi voinut teoriassa saada jopa kuolemantuomion, mutta hän suostui sopimukseen, jonka nojalla tunnusti sotilaskarkuruuden ja vihollisen avustamisen (englantia opettamalla). Näin Jenkins sai rangaistukseksi ainoastaan 30 päivän vankeustuomion, alennuksen sotamieheksi, palveluksesta erottamisen ja palkan pidätyksen karkuruuden ajalta. Sotaoikeus teki ratkaisunsa kokoontuessaan yhden päivän aikana 3. marraskuuta 2004. Jenkins luonnehti sotaoikeudessa Kim Il-sungin kirjoituksia "luokkataisteluksi hullun miehen näkökulmasta". Hänet vapautettiin 25 päivän jälkeen – hyvän käytöksensä ansiosta viisi päivää etuajassa. Rangaistuksen lievyys saattoi osin selittyä liittolaismaa Japanissa tunnetusta yleisestä sympatiasta ja vahvistamattoman väitteen mukaan siitä, että Jenkins suostui jakamaan Yhdysvaltain viranomaisille tietoa Pohjois-Korean harjoittamasta vakoilusta.

Vapauduttuaan Jenkins asettui perheineen vaimonsa kotisaarelle Sadoon. Siellä hän työskenteli vastaanottamassa matkustajia paikalliseen matkakohteeseen Mano-puistoon ja myymässä näille senbei-riisikeksejä. Kävijät joskus tunnistivat hänet. Hän suostui poseeraamaan näille valokuvissa. Jenkins olisi kertomansa mukaan kaivannut paluuta Yhdysvaltoihin, mutta tyytyi pysymään Japanissa vaimonsa tahdosta ja koska Jenkinsillä ei olisi ollut keinoa elättää perhettä Yhdysvalloissa.

Jenkins kuvasi vaiheitaan muistelmateoksessaan The Reluctant Communist: My Desertion, Court-Martial and Forty-Year Imprisonment in North Korea (2008). Siinä hän syytti toista loikkaria, Dresnokia kiusaamisesta, pahoinpitelyistä ja säännöllisestä kantelemisesta poliittisille valvojille. Dresnok, joka asui Pohjois-Koreassa kuolemaansa (2016) saakka, kiisti sieltä käsin syytökset.

Jenkins pelkäsi vielä viimeisinä vuosinaan Pohjois-Korean mahdollisia kostotoimia, kuten salamurhaajan ampumaksi joutumista. Jenkins kuoli 77-vuotiaana sydänvaivoihin. Hän oli neljästä loikkarista pisimpään elänyt ja ainoa Pohjois-Koreasta lopulta poistunut.

Aiheesta muualla

• Charles Robert Jenkins Internet Movie Databasessa. (englanniksi)