Bull Runin taistelu
| Bull Runin ensimmäinen taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Yhdysvaltain sisällissotaa | |||||||
 First Battle of Bull Run, Kurz & Allison
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
35 000 |
32 000 | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
460 kaatunutta |
387 kaatunutta | ||||||
Bull Runin ensimmäinen taistelu (engl. First Battle of Bull Run) eli ensimmäinen Manassasin taistelu (engl. First Manassas) oli Yhdysvaltain sisällissodan taistelu, joka käytiin Unionin ja Konfederaation joukkojen välillä Virginiassa 21. heinäkuuta 1861. Kyseessä oli sisällissodan ensimmäinen suurtaistelu. Taistelun syynä oli Unionin hyökkäys kohti taistelupaikan lähellä sijaitsevaa Richmondin kaupunkia, joka toimi Konfederaation pääkaupunkina.
Taistelun kummankin osapuolen joukot koostuivat lähinnä huonosti koulutetuista vapaaehtoissotilaista. Unioni oli taistelun kuluessa pitkään niskan päällä, mutta joukkojen eteneminen pysähtyi Henry House Hill -nimiselle mäelle. Henry House Hillillä Konfederaation joukot saivat vahvistuksia, joiden avustuksella Konfederaation komentaja P. G. T. Beauregard suoritti vastahyökkäyksen. Vastahyökkäyksessä Konfederaation joukot onnistuivat murtamaan Unionin puolustuslinjan, mikä ajoi Unionin sotilaat paniikkiin ja hallitsemattomaan vetäytymiseen kohti Washingtonia.
Runsas vuosi myöhemmin, elokuussa 1862, samalla seudulla käytiin toinen Bull Runin taistelu. Sekin päättyi Unionin tappioon, joskaan ei yhtä raskaaseen.
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sodan alussa Unionin armeijan ylipäällikkö oli Winfield Scott. Hänen sotasuunnitelmansa oli Anakonda-suunnitelma, jonka mukaan voitto saavutettaisiin saartamalla Konfederaatio. Kesäkuussa 1861 Konfederaatio teki Virginian Richmondista pääkaupunkinsa, mikä järkytti pohjoisvaltiolaisia. New York Timesin päätoimittaja Horace Greeley julkaisi Unionin hallitusta painostavan lehtikirjoituksen ”On to Richmond”, jossa vaadittiin suoraa hyökkäystä vastustajan pääkaupunkiin. Poliittinen paine kasvoi niin suureksi, että presidentti Abraham Lincoln hylkäsi Anakonda-suunnitelman. Scott siirrettiin syrjään ja Washingtonin ympäristön joukkojen komentajuus annettiin prikaatikenraali Irvin McDowellille.[2]
Lincolnin hallitus päätti 29. kesäkuuta lopettaa sodan yhdellä strategisella hyökkäyksellä. Lincoln käski hyökätä Richmondiin.[2] Osasyynä hyökkäyksen ajoitukselle oli se, että Konfederaation kongressin oli määrä kokoontua kaupungissa 20. heinäkuuta.[3] Euroopasta Yhdysvaltoihin rantautuneen uskomuksen mukaan vihollisen merkittävimpien kaupunkien valtaaminen lopettaisi sodan nopeasti. Bull Runin ja monen muun verisen taistelun jälkeen kävi kuitenkin selväksi, että sota tultaisiin voittamaan vain tuhoamalla vihollisen armeijat.[4]
Unionin joukkojen oli määrä hyökätä kenraali P. G. T. Beauregardin johtamaa heikosti koulutettua yli 20 000 miehen armeijaa vastaan Manassas-nimisen kaupungin ja pienen Bull Run -joen lähettyvillä. Jalkaväkijoukkojensa lisäksi Beauregardilla oli käytössään kymmenen tykistöpatteria (joilla oli käytössään yhteensä 40 tykkiä) sekä neljä ratsuväkirykmenttiä. McDowellilla oli noin 35 000 huonosti koulutettua vapaaehtoissotilasta, jotka oli koottu Unionin pääkaupunkiin Washingtoniin. McDowell olisi halunnut viivyttää hyökkäystä ja kouluttaa joukkojaan paremmin, mutta Lincoln ei ollut tyytyväinen ajatukseen, vaan muistutti, että myös Konfederaatin joukot olivat heikosti koulutettuja. McDowell aloitti Unionin joukkojen hitaan siirtämisen Washingtonista kohti Manassasia 16. heinäkuuta. Koska Konfederaatiolla oli laaja vakoiluverkosto Washingtonissa, Beauregard sai pian tietää lähestyvästä hyökkäyksestä ja kutsui kenraali Joseph E. Johnstonin joukot avukseen. Johnston lähti Manassassiin joukkoineen, joihin kuului 11 000 miestä, viisi tykistöpatteria sekä ratsuväkeä. Konfederaation miesvahvuus nousi näin yli 30 000 mieheen.[3][4] Unionin sotasuunnitelman mukaan Robert Pattersonin johtamien joukkojen piti estää Johnstonin poistuminen Shenandoahin laaksosta, mutta epäpätevä Patterson epäonnistui tehtävässään.[5]
Taistelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]McDowellin johtama armeija kohtasi Konfederaation joukot 21. heinäkuuta. McDowellin joukot tulittivat tykeillä Konfederaation puolustuslinjaa. Samaan aikaan muut Unionin joukot ylittivät joen useasta kohdasta. Parhaiten ylityksessä onnistuivat Sudleyn kahlaamolla yli menneet joukot, jotka hyökkäsivät Konfederaation joukkojen vasempaan sivustaan. Seuraavan kahden tunnin aikana noin 10 000 miehen vahvuiset joukot ajoivat noin 4 500 Konfederaation sotilasta mäelle, jolla sijaitsi Henryn perheen talo (Henry House Hill).[3]
Taistelu näytti jo ratkenneen Unionin hyväksi, mutta paikalle saapuneet Johnstonin ja Beauregardin armeijoiden vahvistusjoukot pysäyttivät Unionin etenemisen. Iltapäivän aikana kumpikin osapuoli yritti hyökätä useaan kertaan tuloksetta. Kello 16 mennessä kummallakin osapuolella oli noin 18 000 sotilasta alueella. Tällöin Beauregard määräsi koko linjan mittaisen vastahyökkäyksen. Konfederaation joukot huusivat edetessään (tämä ”rebel yell” sai myöhemmin pelottavan maineen Unionin joukkojen keskuudessa). Konfederaation hyökkäys mursi Unionin linjan, ja Unionin sotilaat pakenivat paniikissa Bull Runin yli. Joen lähellä oli paljon washingtonilaisia siviilejä seuraamassa taistelua, ja myös he pakenivat paikalta Konfederaation joukkojen jahdatessa Unionin sotilaita.[3] Sotilaiden lisäksi myös useat siviilit jäivät Konfederaation vangeiksi. Vangittujen siviilien joukoissa oli muun muassa New Yorkin kongressiedustaja Alfred Ely, joka oli tullut seuraamaan taistelua New Yorkin 13. jalkaväkirykmentin mukana.[6]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Unioni menetti taistelussa 2 896 sotilasta, Konfederaatio 1 982. Voitostaan huolimatta Konfederaation joukot olivat taistelun jäljiltä liian hajallaan, jotta ne olisivat voineet ajaa takaa vihollisia, jotka pääsivät Washingtoniin seuraavana päivänä. Tappio oli Unionille psykologisesti merkittävä: taistelun myötä Unionin haaveet sodan nopeasta lopettamisesta haihtuivat, kun taas Konfederaatiossa alettiin elätellä toivoja nopeasta voitosta. Pian myös Konfederaatiossa kuitenkin ymmärrettiin, että sodasta tulisi pitkä ja verinen.[3][1]
Konfederaation puolella Beauregard, Johnston ja presidentti Jefferson Davis kiistelivät siitä, kenen syytä takaa-ajon epäonnistuminen oli. Taistelua paikan päällä seurannut Davis nimitti Beauregardin Konfederaation ylipäälliköksi. Lisäksi taistelun jälkeen Unionin ansioitunut kapteeni Francis C. Armstrong loikkasi Konfederaation puolelle, ja hänet ylennettiin myöhemmin prikaatikenraaliksi. Tämä teki hänestä sodan ainoan kummallakin puolella taistelleen korkea-arvoisen upseerin. Unionin puolella Lincoln siirsi McDowellin pois joukkojen johdosta ja määräsi uudeksi komentajaksi George B. McClellanin. McClellain koulutti ja uudelleenorganisoi taistelusta selvinneet joukot asettaen ne suojelemaan Washingtonia. Uuden sotajoukon nimeksi tuli myöhemmin Potomacin armeija.[3][1]
Unionin puolella taistelleista sotilaista Ambrose E. Burnside ja William T. Sherman nousivat myöhemmin korkea-arvoisiksi komentajiksi, Konfederaation puolella taas Jeb Stuart, Wade Hampton ja Thomas Jackson. Jackson sai taistelusta lempinimensä ”Stonewall” (suom. kivimuuri), kun hän marssitti joukkonsa Henry House Hillille jumiin jääneiden sotilaiden avuksi ratkaisevalla hetkellä.[3][1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- David J Eicher: The Longest Night: A Military History of the Civil War. New York: Simon & Chuster, 2001. ISBN 0-7432-1846-9 Google Books. (englanniksi)
- Holden Reid, Brian: The Civil War and the Wars of the Nineteenth Century, s. 81–85. Lontoo: Cassell, 1999. ISBN 0-304-36364-2 (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bull Runin taistelu Wikimedia Commonsissa
