Bronislava Nižinska

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Bronislava Nižinska, valmistumiskuva vuonna 1908.

Bronislava Nižinska (puol. Bronisława Niżyńska, ven. Бронисла́ва Фоми́нична Нижи́нская, Bronislava Fominitšna Nižinskaja, 8. tammikuuta [J: 27. joulukuuta] 1891 Minsk, Minskin kuvernementti, Venäjän keisarikunta — 21. helmikuuta 1972 Pacific Palisades, Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) oli puolalaissyntyinen venäläis-amerikkalainen tanssija, koreografi ja tanssinopettaja. Hänen vanhempi veljensä oli tanssija ja koreografi Vatslav Nižinski.[1]

Suku ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bronislava Nižinska syntyi Minskissä kiertävien ammattitanssijoiden perheeseen, jotka esiintyivät Venäjän maaseudulla. Hänen vanhempansa olivat balettimestari, ensitanssija Tomasz (ven. Foma) Nižinski ja ensitanssijatar Eleonora Bereda, jotka olivat saaneet koulutuksensa Varsovan Suuressa teatterissa, Puolan kansallisoopperassa (Teatr Wielki w Warszawie). He tapasivat Setovin balettiseurueessa Kiovassa.[2][3]

Perheessä oli kolme lasta: veljet Stanislav (1886–1918)[4], Vatslav ja Bronislava, jotka kaikki kastettiin Varsovassa ja kaikista tuli tanssijoita. Lapsuuden tapaturmaisesta aivovammasta kärsinyt vanhin veli Stanislas 'Stassi' suljettiin väkivaltaisten raivokohtaustensa vuoksi jo vuonna 1902 hoitolaitokseen, joissa hän vietti loppuelämänsä. Bronislavan äiti kärsi elämänsä aikana masennuksesta.[4] Isä Tomasz Nižinski onnistui balettimestarin taidoillaan muodostamaan ja ohjaamaan omaa pientä, tusinan tanssijan ja opiskelijan tanssiryhmää. Hän loi balettipantomiimejä ja esiintyi sirkuksissa käyttäen puolalaista ja venäläistä musiikkia. Vuonna 1896 hän esiintyi Bahtšisarain suihkulähde -tuotannossa, joka perustuu Puškinin runoon vuodelta 1823.[2][5] Äiti Eleonora tanssi vangitun prinsessan roolin ja lapset 'Vatsa' ja 'Broni' olivat katsomassa esitystä. Tomasz Nižinski teki koreografian "kahteen erittäin onnistuneeseen balettiin", joista toinen oli nimeltä Zaporozbeskaja Tšarovnitza.[3]

Nižinska on antanut itse ymmärtää, että hänen vanhempiensa pieni tanssiryhmä oli menestyvä, mutta tämä tieto on kyseenalaistettu.[6] Sen lisäksi, että Tomasz Nižinski vuokrasi teattereita esityksiinsä, hän teki sopimuksen suosittujen yöpaikkojen kanssa, joissa asiakkaat illallistivat samalla kun heitä viihdytettiin musiikin ja tanssin voimalla. Perhettä ympäröivät taiteilijat töissä ja kotona. Hänen isänsä "rakasti olla maalarien, kirjailijoiden, näyttelijöiden ja muusikoiden kanssa". Kaksi kiertävää afroamerikkalaista steppi-tanssijaa, Jackson ja Johnson, vierailivat heidän kotonaan ja antoivat Bronislavalle hänen ensimmäiset tanssituntinsa. Lapsia rohkaistiin harjoittamaan ruumistaan, vanhempi veli Vatslav rakasti erityisesti kiipeilyä.[3]

Bronislava sai perusteellisen balettikoulutuksen ensin kotona. Hänen vanhempansa toimivat myös tanssinopettajina.[7] Yhdessä veljensä Vatslavin kanssa he esiintyivät ensimmäistä kertaa joulukuvaelmassa näyttämöllä kun Bronislava oli neljävuotias.[8] Vanhemmat erosivat vuonna 1897 ja Tomasz Nižinski jäi asumaan Suomen kiertueella tapaamansa tanssijatar Rumjantsevan kanssa eikä enää nähnyt lapsiaan kuin satunnaisesti. Muu perhe jäi asumaan Pietariin, jossa Eleonora Bereda Nižinska ensin yritti elättää kolmea lastaan tekemällä töitä kiertuetanssijana, mutta lopulta piti täysihoitolaa vuokraamalla suuren asunnon huoneita. Vatslav katkeroitui suuresti isälleen, joka aiheutti äidille suurta taloudellista huolta. Vanhemmat lähenivät hieman 1910-luvulla ja Tomasz Nižinski kuoli lopulta Venäjällä vuonna 1912.[9][3]

Bronislava hyväksyttiin 9-vuotiaana Keisarilliseen balettikouluun vuonna 1900, jossa hänen opettajinaan toimivat Enrico Cechetti ja Mihail Fokin. Valintakokeeseen, jota valvoivat balettimestari Marius Petipa ja balettiopettajat Enrico Cechetti ja Sergei Legat osallistui 214 tyttöä, joista valittiin kaksitoista. Hänen kykynsä tanssijana huomattiin heti.[3] Hänen veljensä Vatslav Nižinski oli hyväksytty balettikouluun kaksi vuotta aikaisemmin.[10][3]

Bronislava Nižinska baletin Petruška rooliasussa 1913

Balettiura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bronislava esiintyi ensimmäisenä balettikouluvuonnaan 1900 Mihail Fokinin Les Sylphides -baletissa. Vuonna 1908 hän valmistui parhain arvosanoin sekä tanssi- että lukuaineista Keisarillisesta balettikoulusta tittelillä 'Keisarillisten teattereiden esiintyjä', joka takasi hänelle elinikäisen vakinaisen työn ammattitanssijana. Nižinska tanssi Mariinski-baletissa kolme vuotta. Djagilevin tuolloin balettimaailman mullistaneessa Ballets russes'in tarjoama mahdollisuus kasvaa ja kehittyä ylittivät kuitenkin selvästi Mariinski-teatterin tarjoamat taloudelliset edut. Teatteri erotti hänen veljensä Vatslavin vuonna 1911, koska tämän poikkeuksellisissa ja epäsopiviksi katsotuissa tuotannoissa saavutettu menestys Pariisissa nousi balettimaailman otsikoihin.[3] Toinen syy on ollut kuulemma se, että Vatslav Nižinski tanssi Gisellen miespääroolin ilman lyhyitä housuja, pelkissä trikoissa.[11] Tämän seurauksena myös Bronislava Nižinskalta riistettiin oikeus käyttää titteliä 'Keisarillisten teattereiden esiintyjä' ja siihen liittyviä tuloja.[12][3]

Bronislava Nižinska osallistui veljensä tavoin Sergei Djagilevin Ballets russes -seurueen Pariisin näytäntökauteen vuonna 1909. Nižinska liittyi Djagilevin seurueeseen vuonna 1911 ja auttoi veljeään tämän koreografioissa. Hän palasi Venäjälle vuonna 1914 ja loi ensimmäiset modernistiset koreografiansa. Hän liittyi uudelleen Ballets russes -seurueeseen 1920-luvulla, ja loi heille merkittäviä uusklassisia koreografioita.[13][14]

Nižinska auttoi veljeään Vatslav Nižinskiä harjoittelemalla koreografian tanssimista salaa, kun tämä työsti balettiaan L'Après-midi d'un faune (Faunin iltapäivä) Ballets russes -seurueelle, joka tuli ensi-iltaan vuonna 1912. Hän meni naimisiin tanssija Aleksandr 'Sasha' Košetovskin kanssa Lontoossa vuonna 1912. Samoin hän auttoi veljeään luomaan Kevätuhri-baletin vuonna 1913, vaikka hän ei voinut raskautensa vuoksi tanssia naispääosaa eli 'Valittua tyttöä'. Tämä asia ei miellyttänyt Vatslav Nižinskiä.[3][10][15]

Bronislava Nižinska kehitti omaa taidettaan Pietarissa ja Kiovassa ensimmäisen maailmansodan, Lokakuun vallankumouksen ja Venäjän sisällissodan aikana. Esiintyessään teattereissa hän työskenteli itsenäisesti ensimmäisten koreografioidensa Mephisto Valse (1919), Twelfth Rhapsody (1920, Lisztin musiikki), Nocturne (1919) ja Marche Funèbre (1920, Chopinin musiikki) suunnittelussa ja lavastamisessa sekä myös tanssi niissä itse.[8] Hänen aviomiehensä Aleksandr 'Sasha' Košetovski oli vuodesta 1915 lähtien Kiovan valtionopperan teatterin balettimestari ja Nižinska perusti edistyksellisen balettikoulu L'École de Mouvement'in Kiovaan vuonna 1919 ja julkaisi kirjoituksen liikkeen taiteesta. Kuuluisin hänen oppilaistaan oli Serge Lifar. Vuonna 1919 toisen lapsen syntymän jälkeen Aleksandr 'Sasha' Košetovski jätti perheensä ja muutti yksin Odessaan. He erosivat vuonna 1924.[3][16][17] Vuonna 1921 Nižinska joutui pakenemaan äitinsä Eleonora Bereda Nižinskan (k. 1932) sekä lastensa Irinan (1914–1991) ja Leonin (1919–1935) kanssa Neuvosto-Venäjältä salaisen poliisin eli Tšekan vainoa, mitä helpotti se, että hänen kastetodistuksensa oli päivätty Varsovaan (eikä syntymäkaupunki Minskiin) joten hän ja hänen äitinsä pystyivät saamaan Puolan passin ja lisäksi lahjomalla rajaviranomaiset heidän onnistui ylittää Itävallan raja.[18]

Le Train Bleu'n miehitys 1924: vas. Lydia Sokolova, Anton Dolin, käsikirjoittaja Jean Cocteau, Leon Woizikowski ja Bronislava Nižinska

Vuonna 1922 hän aloitti opettamisen Ballets russes'issa, tehtävä joka siirtyi hänelle Enrico Cecchettiltä. Hänen ensimmäisten oppilaidensa joukossa olivat Serge Lifar Kiovassa, Anton Dolin, Lydia Sokolova, Frederick Ashton, Alicia Markova, Irina Baronova ja David Lichine Euroopassa sekä Lucia Chase New Yorkissa.

Bronislava Nižinskan ensimmäinen oma teos oli Le Renard (Kettu) ja sitä seurasi Les Noces (Häät, 1923), molemmat Igor Stravinskyn musiikkiin.[12] Juan Gris teki lavastuksen Nižinskan Les Tentations de la Bergère'een, sofistikoidussa Les Biches'ssä oli Francis Poulencin musiikki ja Les Fâcheux'ssä oli lavastajana Georges Braque – kaikki vuodelta 1924. Lisäksi tuli ensi-iltaan Le Train Bleu (Sininen juna), ylellistä Rivieran rantalomaa kuvaava baletti, jonka libretto Djagilevin idean pohjalta oli Jean Cocteaun, uimapukuvaatetus Chanelin, lavastus Pablo Picasso ja Henri Laurens.

Nižinska tanssi pitkälle 1930-luvulle asti kunnes vuonna 1933 saatu akillesjännevamma pakotti hänet lopettamaan esiintymiset. Vuodesta 1925 lähtien hän suunnitteli ja ohjasi näyttämölle baletteja Euroopassa ja Amerikassa useiden seurueiden kanssa ja moniin esityspaikkoihin: pääkoreografi ja ensitanssijatar Teatro Colón Buenos Aires 1926–1937, koreografi Ida Rubinstein balettiseurue 1928–1929, Opéra Russe à Paris 1931, Wassily de Basilin Ballets Russes de Monte Carlo 1934–1935, Max Reinhardtin elokuvan Kesäyön unelma koreografia 1934–1935, pääkoreografi Alicia Markova-Anton Dolin Company 1935–1938; taiteellinen johtaja Balet Polski-Ballet Polonaise 1937–1938, jota varten hän teki viisi uutta balettia: Le Chant de la Terre, Apollon et la Belle, Le Rappel, Concerto de Chopin ja La Légende de Cracovie; Ballet Theatre Metropolitan Opera House New York City 1940–1951, Hollywood Bowl Los Angeles Symphony Orchestra 1940, Jacob's Pillow Dance Festival Massachussetts 1942, Serge Denham Ballet Russe de Monte Carlo 1942, balettimestari Marquis de Cuevas Grand Ballet de Monte Carlo 1944–1952 sekä hänen oma tanssiseurueensa Théâtre de la Danse Nijinska 1932–1934.[1]

Bronislava Nižinska opettaa Ann Hutchinsonia 1942

Bronislava Nižinska meni toisen kerran naimisiin vuonna 1924 Nikolai 'Kolja' Singajevskin (k. 1968) kanssa, joka oli häntä nuorempi entinen oppilas ja tanssija L'École de Mouvementista. Hän oli myös lähtenyt Venäjältä ja he tapasivat uudelleen Monte Carlossa, jossa hän oli Ballets russes'in tanssijana. Heidän neljän yhteisen vuosikymmenensä aikana Singajevski työskenteli usein tuotannon ja johtamisen parissa, toimien Nižinskan liikekumppanina eri balettituotantojen ja muiden projektien saattamisessa esityskuntoon. Amerikassa hän myös käänsi Nižinskan puheen oppilaille, kun Nižinska opetti venäjäksi balettistudiossa. Myös tytär Irina Nižinska opetti nuorimpia oppilaita ja silloin kun Bronislava oli työmatkoilla. Irinan oma balleriina-uransa oli katkennut vakavaan auto-onnettomuuteen vuonna 1935, jossa hänen veljensä Leon menehtyi 14-vuotiaana. [3]

Toisen maailmansodan puhjettua vuonna 1939 Nižinska muutti Pariisista Los Angelesiin ja jatkoi työskentelyä koreografian parissa ja taiteellisena johtajana. Vuonna 1941 Bronislava Nižinska avasi oman balettistudion Hollywoodissa, jossa hän opetti. Hänen oppilaitaan olivat Maria Tallchief, Marjorie Tallchief, Cyd Charisse ja Allegra Kent. Kun Ballets Russes de Monte Carlo tuli kiertueelle Los Angelesiin, tanssijat tulivat oppitunnille balettistudioon.[14] Vuonna 1964 hän järjesti Frederick Ashtonin pyynnöstä Lontoossa Royal Ballet'ssa Ballets russes -aikakauden teoksensa Les Bisches uudelleenesityksen. Nižinska aloitti vuotta ennen kuolemaansa 1972 kirjoittaa yksityiskohtaisia muistelmiaan. Hänen englanniksi käännetyt nuoruusvuosien muistelmansa julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1981 hänen tyttärensä Irina Nižinskan toimittamina.[3]

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bronislava Nižinskasta ja Vatslav Nižinskistä on tehty veistokset vuonna 2011 Puolan kansallisopperan lämpiöön. Heidät esitetään rooleissaan Faunina ja Nymfinä baletissa L’après-midi d’un faune. Puolan kansallisbaletin tilauksesta veistoksen pronssista teki ukrainalainen kuvanveistäjä Giennadij Jerszow.

Vatslav Nižinski ja Bronislava Nižinska Faunina ja Nymfinä baletissa L’après-midi d’un faune, Giennadij Jerszow 2011, Puolan kansallisooppera, Varsova

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Nijinsky, Romola: Bronislava Nijinska - American dancer, choreographer, and teacher Enclopaedia Britannica. Enclopeadia Britannica, Inc..
  2. ↑ a b Koegler, Horst: The Concise Oxford Dictionary of Ballet. Oxford University, 1972, 1977
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l Nijinska, Bronislava: Early Memoirs. Translated and edited by Irina Nijinska and Jean Rawlinson, with an Introduction by and in consultation with Anna Kisselgoff. Holt Rinehart Winston, New York 1981; uusintapainos 1992, Duke University
  4. ↑ a b Vaslav Nijinsky Queer Places. www.elisarolle.com.
  5. ↑ Homans, Jennifer: Apollo's Angels. A history of ballet. New York: Random House, 2010, ss. 350-352
  6. ↑ Acocella, Joan: "Nijinsky/Nijinska Revivals: The Rite Stuff," Art in America, lokakuu 1991, ss. 128–137 ja 167-171
  7. ↑ Ratanova, Maria: "The choreographic avant-garde in Kyiv 1916-1921: Bronislava Nijinska & her Ecole de Mouvement" teoksessa Makaryk, Irena Rima & Tkacz, Virlana (toim.), Modernism in Kiev: Jubilant Experimentation, University of Toronto Kanada, 2010
  8. ↑ a b Van Norman Baer, Nancy: Bronislava Nijinska. A dancer's legacy. Fine Arts Museum of San Francisco 1986. Ss. 214-215
  9. ↑ Nijinsky, Romola: Nijinsky. Simon and Schuster, New York 1934; uusintapainos Pocket Books 1972, ss. 20-21
  10. ↑ a b Sanders, Lorna: "Les noces (Svadebka/The Wedding)" Dancing Times, vol. 95 (lokakuu 2004), ss. 48–53
  11. ↑ Sergei Diaghilev Queer Places. www.elisarolle.com.
  12. ↑ a b Kisselgoff, Anna: "Bronislava Nijinska is dead at 81", muistokirjoitus The New York Times, 23.2.1972 nytimes.com.https://www.nytimes.com/1972/02/23/archives/bronislava-nijinska-is-dead-at-811.html?_r=0
  13. ↑ Garafola, Lynn: Diaghilev's Ballets Russes. Oxford University 1989, uusintapainos Da Capo Press 1989
  14. ↑ a b Bronislava Nijinska 100 dance Treasures. Dance Heritage Coalition. Viitattu 3.7.2014.
  15. ↑ Bronislava Nijinska: A Choreographer's Journey www.nga.gov. Viitattu 20.9.2023.
  16. ↑ R. C. Elwood, "Nijinska, Bronislava (1891–1972)", in Anne Commire, ed., Women in World History (Gale 2002). encyclopedia.com.
  17. ↑ Garafola, Lynn: "Choreography by Nijinska" teoksessa Legacies of twentieth-century dance, 2005. ss. 194-204
  18. ↑ Garafola, Lynn: "An amazon of the avant-garde: Bronislava Nijinska in revolutionary Russia" , Dance Research 2011/2012, vuosikerta 29, ss. 109–166
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Bronislava_Nižinska&oldid=21987774”