Billy Wilder

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Billy Wilder
Wilder Gloria Swansonin seurassa
Wilder Gloria Swansonin seurassa
Henkilötiedot
Koko nimi Samuel Wilder
Syntynyt22. kesäkuuta 1906
Sucha, Itävalta-Unkari
Kuollut27. maaliskuuta 2002 (95 vuotta)
Los Angeles, Yhdysvallat
Ammatti elokuvaohjaaja, tuottaja, käsikirjoittaja
Puoliso Judith Coppicus (1936–1946)
Audrey Young (1949–2002)
Ohjaaja
Taiteilijanimet Billie Wilder
Tunnetuimmat ohjaukset Auringonlaskun katu (1950)
Piukat paikat (1959)
Yks’, kaks’, kolme (1961)
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Samuel ”Billy” Wilder (22. kesäkuuta 1906 Sucha, Itävalta-Unkari[1] (nyk. Puola) – 27. maaliskuuta 2002 Los Angeles, Yhdysvallat) oli itävaltalaissyntyinen elokuvakäsikirjoittaja, -ohjaaja ja -tuottaja, joka teki mittavan uran Hollywoodissa.

Käsikirjoittaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samuel Wilder syntyi 1906 Suchan eteläosassa[2], joka kuului tuolloin Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaan Galitsian nimellä ja sijaitsee nykyään Etelä-Puolassa. Samuel Wilderin vanhemmat, Max Wilder ja Eugenia Dittler, olivat juutalaisia. Wilder sai jo lapsena äidiltään lempinimen ”Billy” Buffalo Billin mukaan, ja hän kantoi sitä koko elämänsä ajan.

Wilder opiskeli jonkin aikaa Wienin yliopistossa, mutta hän jätti opintonsa kesken ja muutti 20-vuotiaana Berliiniin tarkoituksenaan ryhtyä lehtimieheksi. Hän kirjoitti lehtiin rikos- ja urheilureportaaseja sekä työskenteli tanssisaleissa ammattitanssijana, kunnes sai vakituisen paikan erään iltapäivälehden toimittajana. Elokuvamaailma alkoi kuitenkin vetää Wilderiä puoleensa, ja hän sai töitä käsikirjoittajana maineikkaasta UFA-elokuvayhtiöstä. Ensimmäinen hänen käsikirjoittamansa elokuva oli Der Teufelsreporter (1929). [1]

Berliinin-kautensa aikana Wilder toimi käsikirjoittajana kaikkiaan 21 elokuvassa. Näistä kuuluisin oli maineikas draama Ihmisiä sunnuntaina (Menschen am Sonntag, 1930),[1] jonka tekijäjoukkoon kuuluivat myös Robert Siodmak, Edgar G. Ulmer ja Fred Zinnemann. Hän debytoi myös ohjaajana elokuvalla Mauvaise graine, (1934).

Hän lähti Saksasta 1933 pian natsien valtaannousun jälkeen[2] ja jatkoi uraansa Hollywoodissa Paramount-yhtiön käsikirjoittajana. Wilder ja Charles Brackett muodostivat parivaljakon, joka teki käsikirjoituksia muun muassa niin ikään Saksasta paenneelle komediaohjaaja Ernst Lubitschille.[1] Myöhemmin Wilder nimesi Lubitschin oppi-isäkseen. Lubitschille ominaista oli elegantin ironian hallinta, jossa sanoma esitetään pakottomasti, hienoin vihjein ja viittauksin.

Draamaohjaaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wilder ryhtyi ohjaajaksi 1940-luvun alussa. Omien sanojensa mukaan siksi, että oli nähnyt miten huonot ohjaajat pilaavat hyviä käsikirjoituksia. Hänen ensimmäinen elokuvansa oli kevyt komedia Kadettiheila (The Major and the Minor, 1942)[1], pääosassa musikaalitähti Ginger Rogers. Wilder kertoi myöhemmin halunneensa pelata varman päälle ja ohjata mahdollisimman populaarin ja helposti yleisöön menevän elokuvan, sillä esikoiselokuvan floppaaminen olisi merkinnyt hänelle siirtoa takaisin rivikäsikirjoittajaksi. Tämä strategia onnistui hyvin. Kadettiheila sai suotuisen vastaanoton ja Wilder sai jatkaa ohjaajana.

Kuvakaappaus Auringonlaskun kadun trailerista

Varmistettuaan asemansa esikoiselokuvallaan Wilder siirtyi vakavan draaman pariin. Hänen ohjaajanprofiilikseen tulivat toisaalta yhteiskuntakriittiset analyysit, toisaalta tyylitajuisesti tehdyt vauhdikkaat komediat.[1] Wilderin toinen elokuva Tie Kairoon (Five Graves to Cairo, 1943) oli toisen maailmansodan Pohjois-Afrikan rintamalle sijoittunut draama, jonka pääosaan sotamarsalkka Rommeliksi hän sai veteraaninäyttelijä Erich von Stroheimin. Läpimurtonsa hän teki kolmannella ja neljännellä elokuvallaan: ensin Nainen ilman omaatuntoa (Double Indemnity, 1944), film noir -tyylin mukainen musta rikoselokuva, ja sitten Tuhlattuja päiviä (The Lost Weekend, 1945), tarina juoppohulluuteen vajoavasta alkoholisoituneesta kirjailijasta, nostivat hänet yhdeksi Hollywoodin nimekkäimmistä ohjaajista[2]. Tuhlattuja päiviä toi Wilderille kolme Oscaria – tuottamisesta, ohjauksesta ja käsikirjoituksesta.

Wilderin parhaaksi elokuvaksi on usein nostettu Auringonlaskun katu (Sunset Boulevard, 1950), jossa hän ruotii Hollywoodin tähtikultin pimeää puolta. Elokuva on tarina harhamaailmoissaan elävästä entisestä mykkäelokuvan supertähdestä Norma Desmondista, jonka osaan Wilder sai oikean entisen mykkäkauden diivan Gloria Swansonin; lisäksi hän roolitti elokuvaa lukuisilla muilla elokuvamaailman menneillä suuruuksilla, kuten Erich von Stroheimilla, Cecil B. DeMillellä ja Buster Keatonilla. Auringonlaskun katu sai elokuvamaailmassa ristiriitaisen vastaanoton, mutta kriitikot ja yleisö ottivat sen vastaan innostuksella ja se toi Wilderille parhaan käsikirjoituksen Oscarin.

Wilderin draamakauden elokuville on tyypillistä illuusiottomuus ja ihmisluonteen kyyninen tarkastelu. Tämän on arveltu juontaneen juurensa ohjaajan taustaan 1920–1930-lukujen saksalaisessa elokuvassa, jossa ihmisluonteen pimeiden puolien tutkiminen oli suosittu teema. Wilderin maailma on ehkä raadollisimmillaan elokuvassa Tuhansien silmien edessä (Ace in the Hole, 1951), jossa sensaatioreportteri käyttää hyväkseen onnettomuuteen joutunutta miestä kirjoittaakseen myyviä lehtijuttuja.

Komediaohjaaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Marilyn Monroe Piukoissa paikoissa

Wilder tunnetaan parhaiten terävistä, kyynisistä komedioistaan, joiden pariin hän siirtyi 1950-luvulla. Ensin Kaunis Sabrina (Sabrina, 1954), sitten Kesäleski (The Seven Year Itch, 1955) ja sitten Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959) loivat hänelle maineen komedian mestarina. Hänen terävä yhteiskunnallinen satiirinsa ja usein musta huumorinsa säilyivät kuitenkin ennallaan, ja esimerkiksi palkittu Poikamiesboksi (The Apartment, 1960) on luokiteltu välillä draamaksi, välillä komediaksi.

Myöhemmällä urallaan Wilder, joka alku-urallaan oli keskittynyt amerikkalaisen yhteiskunnan ruotimiseen, palasi useissa elokuvissaan Eurooppaan. Vanhaan kotikaupunkiinsa Berliiniin hän sijoitti ”maailman nopeimman elokuvan”, kylmän sodan politiikalle irvivän komedian Yks’, kaks’, kolme (One, Two, Three; 1961). Satiirinen ilotyttökomedia Irma la Douce – pikku pariisitar (Irma la Douce, 1963) sijoittui Pariisiin, äkkiväärä salapoliisitarina Sherlock Holmesin yksityiselämä (The Private Life of Sherlock Holmes, 1970) Lontooseen, romanttinen komedia Avanti! (1972) Italiaan. Sherlock Holmes oli Wilderille katkera kokemus: hän tunsi tehneensä uransa onnistuneimman elokuvan, mutta studio oli toista mieltä ja leikkasi kolmetuntisesta elokuvasta tunnin pois.

Tyyli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wilder käsikirjoitti kaikki elokuvansa itse, hänen mukaansa elokuvan tekeminen oli ”80-prosenttisesti käsikirjoittamista ja 20-prosenttisesti ohjaamista”. Hän työskenteli koko uransa ajan vakituisen käsikirjoittajakumppanin kanssa, osittain siksi, ettei englanti ollut hänen äidinkielensä. Auringonlaskun katuun (1950) asti parina oli Charles Brackett, myöhemmin I. A. L. Diamond. Hänen elokuviensa tavaramerkkejä ovat nopea ja terävä dialogi sekä taitavasti hiotut juonet. Samalla Wilder tunnettiin omasta tekstistään tarkkana perfektionistina, joka saattoi kuvata samaa kohtausta kymmeniä kertoja uudelleen, jos näyttelijät eivät lausuneet repliikkejään sanalleen oikein. Improvisointia hän ei suvainnut. Elokuvan Yks’, kaks’, kolme tähti Horst Buchholtz kertoi lisänneensä erääseen repliikkiinsä sanat ”no jaa”, jolloin Wilder huusi kuvauksen poikki ja ilmoitti kuivasti:

»Horst, jos haluaisin että sanoisit ”no jaa”, olisin laittanut sen käsikirjoitukseen.»

Jack Lemmon ja Shirley MacLaine Poikamiesboksissa

Vastapainona monimutkaisille käsikirjoituksille Wilderin ohjaustyyli on hyvin konservatiivista ja suoraviivaista. Hän vierasti Alfred Hitchcockin ja Orson Wellesin kaltaisia ohjaajia, jotka käyttivät elokuvissaan mitä erilaisimpia kuvakulmia ja trikkejä. Wilderin mielestä tällaiset temput vain häiritsivät elokuvaa ja ohjasivat katsojan huomion pois juonesta. Hänen ohjauksissaan kuvauksen tehtävä oli tukea tarinaa ja olla sille alisteinen.

Wilderin suosikkinäyttelijä oli Jack Lemmon, joka esitti pääosaa seitsemässä hänen elokuvassaan, mukaan lukien Piukat paikat, Poikamiesboksi, Irma la Douce – pikku pariisitar ja Avanti!. Sen sijaan tunnetuin hänen näyttelijöistään on epäilemättä Marilyn Monroe, Kesälesken ja Piukkojen paikkojen seksikäs naistähti. Vaikka Wilder ei pitänyt repliikkejään unohtelevasta ja oikukkaasta Monroesta, hän sai tähdestä irti tämä uran kenties parhaat näyttelijänsuoritukset. Wilderin elokuvissa esiintyi komea kaarti aikansa nimekkäimpiä näyttelijöitä, kuten Humphrey Bogart, James Cagney, Marlene Dietrich, Kirk Douglas, Audrey Hepburn, William Holden, Shirley MacLaine ja Walter Matthau.

Omien sanojensa mukaan Wilder teki sellaisia elokuvia, joita hän itse olisi halunnut nähdä.

Palkinnot ja jälkimaine

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Billy Wilderin hauta

Wilder palkittiin urallaan yhteensä kuudella Oscarilla: yhden hän sai parhaasta elokuvasta (Tuhlattuja päiviä 1945), kaksi ohjauksesta (Tuhlattuja päiviä 1945, Poikamiesboksi 1960) ja kolme parhaasta käsikirjoituksesta (Tuhlattuja päiviä 1945, Auringonlaskun katu 1950, Poikamiesboksi 1960). Lisäksi hän oli ehdolla yhdeksän kertaa parhaasta käsikirjoituksesta ja kuusi kertaa parhaasta ohjauksesta. Wilderin kaksitoista Oscar-ehdokkuutta parhaasta käsikirjoituksesta oli ennätys, jonka rikkoi vasta Woody Allen vuonna 1997. Hän on myös yksi vain neljästä elokuvantekijästä, joka on saanut Oscar-palkinnot saman elokuvan tuottamisesta, ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta. Wilderille myönnettiin Yhdysvaltain elokuvainstituutin elämäntyöpalkinto vuonna 1986.

Billy Wilder nauttii arvostusta yhtenä amerikkalaisen elokuvan suurista mestareista. Maailman elokuvaohjaajien raati nosti hänet sijalle 7 elokuvalehti Sight & Soundin äänestyksessä kaikkien aikojen parhaista ohjaajista vuonna 2002. Piukat paikat on ensimmäisellä sijalla American Film Instituten kaikkien aikojen hauskimpien amerikkalaisten elokuvien listalla.

Filmografia ohjaajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Otavan suuri Ensyklopedia, 10. osa (Turgenev-öljytalous), s. 7782–7783, art. Veronese, Paolo. Otava, 1981. ISBN 951-1-06271-9
  2. ↑ a b c d Ankeny, Jason: Billy Wilder www.allrovi.com. Viitattu 20.1.2012. (englanniksi)[vanhentunut linkki]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Billy Wilder.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Billy Wilder -teemanumero, Filmihullu 1/2012.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Billy_Wilder&oldid=22821484”