Billy Idol
| Billy Idol | |
|---|---|
 Billy Idol vuonna 2012 |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | William Michael Albert Broad |
| Syntynyt | 30. marraskuuta 1955 Middlesex, Englanti |
| Ammatti | muusikko, laulaja-lauluntekijä, näyttelijä |
| Muusikko | |
| Taiteilijanimi | Billy Idol |
| Laulukielet | englanti |
| Aktiivisena | 1975– |
| Tyylilajit | dance rock, hard rock, punk, uusi aalto |
| Soittimet | laulu |
| Yhtyeet | Generation X |
| Levy-yhtiöt |
Chrysalis Records Sanctuary Records |
| Aiheesta muualla | |
| billyidol.net | |
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Billy Idol (oik. William Michael Albert Broad; s. 30. marraskuuta 1955 Middlesex, Englanti) on englantilainen rocklaulaja ja lauluntekijä. Idol aloitti uransa lontoolaisessa Generation X -punkyhtyeessä vuonna 1976. Sen lopetettua vuonna 1981 Idol muutti Yhdysvaltoihin ja aloitti soolouran.
Musiikissaan Idol yhdisteli keskenään niin pop-melodiat, punk-asennetta, perinteistä rock-tyyliä kuin tanssimusiikin rytmejäkin. Billy Idol oli 1980-luvun alussa ensimmäisiä artisteja, jotka saavuttivat suurta menestystä uuden musiikkimedian MTV:n avulla. Hänen singlehittejään 1980-luvulta ovat esimerkiksi "Hot in the City", "Dancing with Myself", "White Wedding", "Rebel Yell", "Eyes Without a Face", "Flesh for Fantasy", "To Be a Lover", "Don't Need a Gun", "Sweet Sixteen", "Mony Mony" ja "Cradle Of Love".
Billy Idol sai oman tähden Hollywood Walk of Famelle 5. tammikuuta 2023.[1]
Elämä ja ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nuoruus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]William Broad syntyi 30. marraskuuta 1955 Middlesexissä Englannissa. Perhe asui muutaman vuoden ajan New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa kunnes palasi takaisin Englantiin. Broad kävi vuoden ajan Sussexin yliopistoa.[2]
Punkkarina Lontoossa ja Generation X
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nuori Broad alkoi liikkua Lontoon punkpiireissä. Ennen omaa muusikonuraansa hänet oli tunnettu lempinimellä ”Billy Idle”, koska hänen kolmannen luokan kemianopettajansa oli aikoinaan kirjoittanut pojan koulutodistukseen, että William oli ollut idle, ’laiska’. Kun nuorta punkfani Broadia haastateltiin Sounds-lehteen, hän kertoi nimekseen Idol, ’idoli’, sillä kirjoitusmuodosta Idle tunnettiin jo koomikko Eric Idle.[3]
Idol soitti lyhyen aikaa kitaraa yhtyeessä nimeltä Chelsea. Sen jälkeen vuonna 1976 hän perusti kolmen muun muusikon kanssa punkyhtyeen Generation X, jossa hän toimi laulajana ja lauluntekijänä. Generation X julkaisi kolme albumia vuosien 1978–1981 aikana.[2]
Soolouran alku ja 1980-luku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Generation X:n hajottua Idol muutti New Yorkiin tavoittelemaan menestystä soolouralla. Hän sai managerikseen Kissin managerin Bill Aucoinin ja julkaisi vuonna 1981 EP:n Don’t Stop. Idol sai levytyssopimuksen Chrysalis Recordsilta ja löysi kitaristikseen ja lauluntekijäparikseen Steve Stevensin.[2]
Idolin soolouran esikoisalbumi Billy Idol julkaistiin kesällä 1982. Singlet ”White Wedding” ja ”Dancing with Myself” saivat paljon soittoaikaa uudella musiikkivideokanavalla MTV:llä, ja albumi myi kultaa.[2]
Idolin toinen sooloalbumi Rebel Yell (1983) myi tuplaplatinaa ja nousi Idolin uran myydyimmäksi levyksi. Albumin hittisinglejä olivat ”Rebel Yell”, ”Eyes without a Face” ja ”Flesh for Fantasy”.[2]
Idolin kolmas albumi Whiplash Smile (1986) menestyi vielä kohtalaisen hyvin ja tuotti singlehitit ”To Be a Lover” ja ”Sweet Sixteen”. Kitaristi Stevens lähti pian sen jälkeen perustamaan omaa yhtyettään. Idol sai vielä samana vuonna hitin coverkappaleen ”Mony Mony” liveversiosta.[2]
1990-luku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Juuri kun Idolin neljäs albumi Charmed Life (1990) oli julkaisuvalmis, Idol loukkaantui moottoripyöräonnettomuudessa ja lähes menetti toisen jalkansa. Hän joutui käyttämään sen jälkeen keppiä jonkin aikaa. Albumilta otettu single ”Cradle of Love” oli menestys, ja myös albumi myi platinaa.[2] "Cradle of Love" kuultiin myös Renny Harlinin ohjaaman Ford Fairlane -elokuvan soundtrackilla.
Ennen seuraavan albuminsa tekemistä Idol näytteli pienessä roolissa Oliver Stonen ohjaamassa elokuvassa The Doors (1991). Idolin seuraava albumi Cyberpunk (1993) sisälsi teknorytmejä. Albumi myi huonommin kuin Idolin aiemmat levyt.[2]
Idol oli pois julkisuudesta vuoteen 1998 asti, jolloin hän teki cameoesiintymisen elokuvassa The Wedding Singer. Seuraavina vuosina hän julkaisi hittikokoelmia ja esiintyi Steve Stevensin kanssa VH1:n dokumenteissa kuten VH1 Storytellers.[2]
2000-luvulla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].JPG)
Idolin kuudes studioalbumi Devil’s Playground julkaistiin vuonna 2005. Sitä seurasi Happy Holidays seuraavana vuonna. Idol teki maailmankiertueen vuonna 2008 yhdessä Def Leppardin kanssa. Idolin uusin albumi Kings & Queens of the Underground julkaistiin vuonna 2014.[2]
Yksityiselämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Idolilla on kaksi lasta: muusikko Willem Wolfe Broad, jonka äiti on Perri Lister, ja Bonnie Blue Broad, jonka äiti on Linda Mathis.[4]
Idol on kertonut olleensa pitkään huumeriippuvainen ja ottaneensa useita yliannostuksia.[4] Vuonna 1994 hän lähes kuoli yliannostukseen.[2]
Esiintymiset Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Vuonna 1990 Helsingissä jäähallissa
- Vuonna 1991 Ruisrockissa
- Kesäkuussa 2005 Oulun pesäpallostadionilla Devil's Playground -kiertueella[5]
- Heinäkuussa 2006 Tuurin Miljoona Rockissa sekä Hartwall Areenalla
- Kesäkuussa 2010 Helsingin jäähallissa laajan Euroopan kiertueensa yhteydessä Steve Stevensin ja uuden yhtyekokoonpanonsa kanssa
- Heinäkuussa 2018 Kuopiorockissa[6]
Diskografia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Studioalbumit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Don't Stop (EP) – 1981
- Billy Idol – 1982
- Rebel Yell – 1983
- Whiplash Smile – 1986
- Charmed Life – 1990
- Cyberpunk – 1993
- Devil's Playground – 2005
- Happy Holidays – 2006
- Kings & Queens of the Underground – 2014
- The Roadside (EP) – 2021
- The Cage (EP) – 2022
Kokoelmia, remixejä ja livealbumeja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Vital Idol – 1985
- Idol Songs: 11 of the Best – 1988
- Greatest Hits – 2001
- VH1's Storytellers: Billy Idol (DVD) – 2002
- Essential Billy Idol – 2003
- The Very Best of Billy Idol: Idolize Yourself – (CD+DVD) 2008
- In Super Overdrive Live (DVD, Blu-ray) – 2009
Bibliografia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Idol, Billy: Dancing with Myself: Elämäni. Suomentanut Sirje Niitepõld. Helsinki: Like, 2015. ISBN 978-952-01-0662-1
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Arto Mäenpää: Billy Idol saa oman tähden Hollywoodin Wall of Famelle kaaoszine.fi. 3.1.2023. Viitattu 3.1.2023.
- ↑ a b c d e f g h i j k Greg Prato: Billy Idol Artist Biography AllMusic. Viitattu 25.8.2019.
- ↑ John Schaefer: Billy Idol Shares Tales From The Underground In His New Memoir New Sounds. 7.10.2014. Viitattu 25.8.2019.
- ↑ a b Adrian Deevoy: 'I've been a total idiot, but now I'm approaching 60... clean and soberish': Billy Idol confesses all Daily Mail. 11.10.2014. Viitattu 25.8.2019.
- ↑ Törröhuuli täytti stadionin Kaleva. 12.6.2005. Viitattu 18.1.2021.
- ↑ Kuopiorock keräsi ennätysyleisön Kuopiorock. 28.7.2018. Arkistoitu 24.2.2019. Viitattu 18.1.2021.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
