Asuntopolitiikka
Asuntopolitiikka on asuntomarkkinoiden julkista ohjausta.[1]
Julkisen vallan harjoittaman asuntopolitiikan katsotaan syntyneen reaktiona teollistumisen ja kaupungistumisen aiheuttamiin yhdyskuntarakenteellisiin ja sosiaalisiin muutoksiin. Kaupunkien laitamaille nousseet asumaoloiltaan puutteelliset asuinalueet synnyttivät asuntokysymyksen, jonka ratkaisemiseksi käytiin aatteellista keskustelua. Se konkretisoitui julkiselle vallalle esitettyinä vaatimuksina. Asuntopolitiikan voi jakaa aineettomaan ja aineelliseen politiikkaan, josta jälkimmäinen käsittää käytännön toimenpiteet. Valtion harjoittamassa asuntopolitiikassa aineeton ja aineellinen sekoittuvat.[2]
Perinteisesti asuntopolitiikka on luettu sosiaalipolitiikan sektoriksi, jolloin sen pitäisi toteuttaa sosiaalipolitiikan tavoitteita. Asuntopolitiikkaa on kutsuttu markkinoiden sosiaalipolitiikaksi: sillä on ollut vahvat kytkennät talous-, työvoima- ja rahapolitiikkaan. Asuntojen tuotannossa yksityisellä sektorilla on julkista huomattavasti vahvempi rooli, toisin kuin monissa muissa perinteisissä sosiaalipolitiikan lohkoissa, kuten terveydenhuollon tai koulutuksen järjestämisessä.[3]
Käsite ja tavoitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Asumisen eli suojan ja turvan tarve on yksi ihmisen perustarpeista. Vaatimustaso asumisen suhteen muuttuu eri aikoina ja paikoissa, mistä seuraa epäkohtien ilmenemistä. Epäkohtia ovat asuntopula, asuntojen laadullinen puutteellisuus ja ahtaus sekä asuntojen kalleus. Epäkohdat voivat johtaa terveydellisiin haittoihin, epäviihtyisyyteen sekä väestöpoliittisiin ja sosiaalisiin haittoihin. Asuntopolitiikalla pyritään estämään ja poistamaan haittoja synnyttäviä epäkohtia.[4] Heikki Wariksen määritelmän mukaan:
»Asuntopolitiikka sisältää ne sosiaalipoliittiset pyrkimykset ja toimenpiteet, joitten tarkoituksena on turvata kohtuullinen asuntotaso ja viihtyvyys eri yhteiskuntaryhmille, perheille ja yksilöille, erityisesti vähäosaisten asemaa ja turvaa parantamalla.[5]»
Vuonna 1986 vahvistetun valtakunnallisen asuntopoliittisen ohjelman mukainen asuntopolitiikan määritelmä vastaa vähäisin sanamuutoksin Wariksen määritelmää.[6] Vuonna 2016 Suomen ympäristöministeriö määrittelee asuntopolitiikan näin:
»Asuntopolitiikalla edistetään kaikkien ihmisten mahdollisuuksia elämäntilanteeseensa sopivaan asumiseen, kestävää kehitystä, yhteiskunnan ja työmarkkinoiden toimivuutta sekä asukkaiden vaikutusmahdollisuuksia.[7]»
Hanna Kettusen ja Hannu Ruonavaaran mukaan asuntopolitiikan voi jakaa neljään eri vaiheeseen, joita ovat perustamisvaihe, rakentamisvaihe, hallinnointivaihe ja purkamis- tai supistumisvaihe. Ensimmäisessä vaiheessa julkistetaan julkisen vallan toimenpiteet asuntomarkkinoiden ohjaamiseen. Toisessa vaiheessa asuntopula pyritään poistamaan massarakentamisella. Kolmannessa vaiheessa keskitytään asuntokannan ylläpitämiseen, ja neljännessä vaiheessa vastuuta asuntokysymyksestä siirretään takaisin markkinoille. Kettusen ja Ruonavaaran mukaan neljäs vaihe toteutui Suomessa 1990-luvulla, jolloin luovuttiin vuokrasäännöstelystä.[8]
Keinot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Seppo Laakson ja Heikki Loikkasen mukaan asuntopolitiikan keinot voi jakaa kolmeen osa-alueeseen: vakauttamiseen (stabilisaatio), kohdentamiseen (allokaatio) ja jakamiseen (distribuutio). Asuntomarkkinoilta voi pyrkiä poistamaan epävakautta finanssipolitiikalla esimerkiksi verohelpotusten muodossa; kohdentamisella taas pyritään tehostamaan asuntojen tuotantoa ja kulutusta esimerkiksi tonttipolitiikan kautta; ja jakamisella voi pyrkiä vaikuttamaan asumiskustannusten osuuteen kotitalouden käytettävissä olevista rahatuloista. Laakson ja Loikkasen mukaan asuntopolitiikan peruskysymys on, tulisiko sen olla yleistä, eli koko asuntokantaan vaikuttavaa, vai erityistä, eli tiettyyn osaan asuntotarjonnasta vaikuttavaa.[1]
Nordean pääekonomisti Aki Kangasharjun mukaan tonttien parempi saatavuus rakentamiseen olisi ratkaiseva keino asumiskulujen alentamiseen. Suomessa on hänen mukaansa euromaiden ja Pohjoismaiden korkeimmat asumiskulut. Lisäkeino olisi se, että kiinteistövero määräytyisi maapohjan mukaan eikä nousisi, vaikka tontille rakentaisi kuinka paljon kerrosneliöitä tahansa.[9]
Asuntopolitiikka Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomessa asuntokysymys liittyi alun perin terveysnäkökohtiin, sillä puutteelliset asumisolot olivat yhteydessä tuberkuloosin leviämiseen. Julkinen valta tarjosi asuntokysymyksen ratkaisuun varsin vähän materiaalisia ratkaisuja ennen toisen maailmansodan jälkeistä aikaa; työväenasuntoja saatettiin rahoittaa, mutta pysyvää asumistukea tai asuntokysymystä ratkovaa hallintoa ei saatu aikaan. Varsinainen asuntopolitiikka alkoi syntyä vasta jälleenrakennusaikana, jolloin aloitettiin kaupungeissa ja kauppaloissa vuokra- ja asuntosäännöstely sekä säädettiin verohuojennuksia asuntotuotannolle. Vuonna 1949 luotiin väliaikaiseksi tarkoitettu Arava, joka myönsi lainoja asuntotuotantoon. Se oli supistunut eduskuntakäsittelyssä ”pikku-Aravaksi”, sillä sen tehtävistä poistettiin muun muassa asuntopoliittisten yleissuunnitelmien tekeminen. Vuoden 1966/68 asuntotuotantolaki vakiinnutti valtion asuntolainotuksen.[10]
Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus myöntää asuntotuotantoon avustuksia, tukia ja takauksia.[7]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Juntto, Anneli: Asuntokysymys Suomessa Topeliuksesta tulopolitiikkaan. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1990. ISBN 951-9228-16-0
- Laakso, Seppo & Loikkanen, Heikki: Kaupunkitalous. Gaudeamus, 2013. ISBN 9524956268
- Manninen, Matti: Asuntopolitiikan perusteita. Jyväskylä: Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-020-5
- Summa, Hilkka: Hyvinvointipolitiikka ja suunnitteluretoriikka: Tapaus asuntopolitiikka. Espoo: Yhdyskuntasuunnittelun täydennyskoulutuskeskus, 1989. ISBN 951-22-0046-5
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Laakso & Loikkanen, s. 288–290
- ↑ Summa, 125–126
- ↑ Juntto, s. 16–18
- ↑ Manninen, s. 15–17
- ↑ Summa, s. 135
- ↑ Summa, s. 135. "Asunto-olojen kehittämisen yleisenä tavoitteena on turvata kaikille väestöryhmille kooltaan ja laadultaan tyydyttävä asunto kohtuullisin kustannuksin viihtyisässä, terveellisessä ja turvallisessa ympäristössä."
- ↑ a b Asuminen ym.fi. Ympäristöministeriö. Arkistoitu 16.9.2016. Viitattu 15.9.2016.
- ↑ Hanna Kettunen, Hannu Ruonavaara: Discoursing deregulation: the case of the Finnish rental housing market. International Journal of Housing Policy, 3.4.2015, nro 2, s. 187–204. doi:10.1080/14616718.2014.990774 ISSN 1461-6718 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Nordean pääekonomisti huolestui rakentamisen kalleudesta ja esittää uutta lääkettä ongelmaan Helsingin Sanomat. 12.10.2018.
- ↑ Summa, s. 126–128