Artavazd Peleshian

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Artavazd Peleshian
Henkilötiedot
Syntynyt22. helmikuuta 1938 (ikä 86)
Leninakan, Neuvostoliitto
Ammatti elokuvaohjaaja, elokuvateoreetikko
Ohjaaja
Aktiivisena 1964–1994
Aiheesta muualla
IMDb

Artavazd Peleshian (s. 22. helmikuuta 1938 Leninakan, Neuvostoliitto (nyk. Gjumri, Armenia)) on armenialainen elokuvaohjaaja ja elokuvateoreetikko. Peleshian haastaa runollisella tyylillään lyhyissä, usein alle puolituntisissa esseedokumenteissaan perinteiset näytelmä- ja dokumenttielokuvan raja-aidat.[1][2] Hän alkoi saada mainetta lännessä, aluksi Ranskassa, vasta 1980-luvulla.[3]

Elämä ja elokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peleshian asui Armenian neuvostotasavallan pohjoisosissa Kirovakanissa (nyk. Vanadzor) vuoteen 1963 saakka, jossa hän työskenteli muun muassa teknisenä piirtäjänä. Peleshian koki kuitenkin voivansa ilmaista itseään parhaiten elokuvan avulla ja opiskeli maineikkaassa VGIK:ssä dokumenttielokuvaa elokuvaohjaajien linjalla vuosina 1963–1967 Leonid Kristin alaisuudessa. Vasta Moskovassa Peleshian tutustui ensimmäistä kertaa elokuvan neuvostoliittolaisiin klassikoihin, Sergei Eisensteinin, Vsevolod Pudovkinin ja Dziga Vertovin töihin.[1][3][4]

Opiskeluaikoina syntyi kaksi ensimmäistä lyhytelokuvaa, Lernayin parek ("Vuoristopartio" 1964) ja Mardkants yerkire ("Ihmisten maa" 1966), jotka molemmat palkittiin opiskelijapalkinnoin. Edeltävä elokuva kertoo armenialaisten, rautatietä kivivyöryiltä vartioivien työntekijöiden elämästä ja jälkimmäinen, Moskovassa tehty, puolestaan kysyy suurellisesti planeettamme tarkoitusta. Molemmissa elokuvissa on nähtävissä ituja Peleshianin myöhemmästä kehityksestä montaasin parissa.[3][4]

Hänen tunnetuimpia töitään ovat seuraavaksi valmistunut, 1900-luvun historiallisia tapahtumia luotaava Skizbe (”Alku” 1967), armenialaisten lammaspaimenten elämää sekä luontoyhteyttä kuvaava Tarva yeghanakner (”Vuodenajat” 1975) (kuvaaja: Mikhail Vartanov)[5][6] ja nimensä mukaisesti viime vuosisataa kartoittava ja kosmisiin mittasuhteisiin yltävä Mer dare (”Meidän vuosisatamme” 1983).[2] Viimeksi mainittua elokuvaa varten runsaasti kosmonautteja kuvannut Peleshian kohdisti katseensa jälleen ihmiskuntaan.[4]

Jo aiemmassa elokuvassaan My ("Me" 1969) Peleshian oli käsitellyt Armenian kautta koko ihmiskuntaa ja ihmisyyden käsitettä. Koska elokuva ei saanut pelkästään positiivista vastaanottoa, Peleshian päätti suunnata seuraavassa elokuvassaan katseensa eläinkuntaa. Syntyi elokuva Obitateli ("Asukkaat" 1970), joka käsitteli pohjimmiltaan samoja asioita vaarattomamman aihepiirin kautta. Jälkimmäisessä elokuvassa Peleshian käytti huomattavasti varta vasten kuvattua materiaalia.[4]

Viimeiset elokuvat Kyang ("Elämä" 1993) ja Verj ("Loppu" 1994) valmistuivat Neuvostoliiton romahdettua. Jälkimmäinenkin kertoo nimestään huolimatta kuoleman sijaan elämästä. Vuonna 1988 Peleshianilta ilmestyi myös kirja Moe Kino, jossa hän käsitteli jo 1970-luvulla työstämiään elokuvateorioita.[3]

Tyyli ja teoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peleshianin montaasiteoria perustuu alan klassikoiden, muun muassa Vertovin ja Eisensteinin työhön. Klassisen ja lineaarisen montaasin sijaan hänen tyyliään on kuitenkin kuvattu käsitteellä kontrapunktileikkaus (contrapuntal montage tai distance montage). Yhteenliittämisen tai vastatusten asettamisen sijaan Peleshian luo otosten välille etäisyyden asettamalla väliin muita otoksia. Tällä hän pyrkii huomattavasti vahvempaan ja syvempään ilmaisuun.

Sama teoria on nähtävissä koko elokuvan ajan niin äänenkäytön kuin elokuvan eri elementtien, muun muassa otosten ja episodien, suhteen. Esimerkiksi Peleshian pyrkii elokuvaan, jossa paikoin ääni ottaa kuvan aseman. Pohjimmiltaan kyse on pyrkimyksestä saattaa kokonaisuuden kaikki osat – juuri sillä hetkellä näkymättömätkin – tiedostetuiksi. Lineaarisen montaasin sijaan Peleshian onkin kutsunut omaa teoriaansa pallomaiseksi (spherical), jatkuvaan liikkeeseen perustuvaksi, missä eri elementit ovat jatkuvassa itsenäisessä liikkeessä kuitenkaan välttämättä kohtaamatta toisiaan.

Tässä mielessä Peleshian toteaa eliminoineensa omalla teoriallaan klassisen montaasin, yksittäisten kuvien ja elementtien yhteyden. Hänelle yksittäinen elementti ei merkitse mitään, ainoastaan kokonaisuudella on merkitys. Peleshian toteaakin elokuviensa toimivan kaksisuuntaisesti, elokuvan voi katsoa alusta loppuun, mutta kokea tämän jälkeen myös peilikuvana lopusta alkuun.[3][4][2]

Filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Lernayin parek (1964)
  • Mardkants yerkire (1966)
  • Skizbe (1967)
  • My (1969)
  • Obitateli (1970)
  • "Osennaya pastoral" (1971), (käsikirjoittaja: Peleshian, Elokuvaohjaaja: Mikhail Vartanov)[7]
  • Zvyozdnaya minuta (1972), yhdessä Lev Kulidzhanovin kanssa
  • Tarva yeghanakner (1975), tunnetaan myös venäjänkielisellä nimellä Vremena goda (kuvaaja: Mikhail Vartanov)[8]
  • Mer dare (1983)
  • Kyanq (1993)
  • Verj (1994)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Lyhyet elämäkertatiedot Armenian Cinema. arm-cinema.am. Arkistoitu 29.3.2012. Viitattu 30.7.2013. (englanniksi)
  2. ↑ a b c von Bagh, Peter: "Vuodenajat" teoksessa Vuosisadan tarina. Teos, 2007. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  3. ↑ a b c d e Daniel Fairfax: Artavazd Pelechian Senses of Cinema. 17.3.2012. Viitattu 1.8.2013. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e Scott MacDonald: Going the Distance Museum of the Moving Image. 6.1.2012. Viitattu 1.8.2013. (englanniksi)
  5. ↑ Mikhail Vartanov
  6. ↑ IDFA.nl (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. ↑ Parajanov-Vartanov Institute: Autumn Pastoral
  8. ↑ Parajanov-Vartanov Institute: Seasons
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Artavazd_Peleshian&oldid=22802439”