Tämä on hyvä artikkeli.

Apassit

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Apaššit)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli käsittelee kansaa. Muita merkityksiä on lueteltu täsmennys­sivulla.
Apassit
Apasseja 1800–1900-lukujen taitteessa
Apasseja 1800–1900-lukujen taitteessa
Väkiluku 57 060[1]
Merkittävät asuinalueet
Oklahoma
Arizona
New Mexico
Kielet apassikielet
Uskonnot kristinusko, intiaanikirkko, intiaani­uskonnot
Sukulaiskansat navajot
Apassi­heimot noin 1700-luvulla.

Apassit (tai apachet; varsinkin aiemmin myös muodossa apaššit) on yhteisnimi useille Pohjois-Amerikan intiaani­heimoille, joilla on yhteinen etninen ja kulttuurinen tausta. Apassit puhuvat eteläisiä athabasca-kieliä. Eurooppalaisten siirtolaisten saapuessa Pohjois-Amerikkaan apassit asuivat laajoilla alueilla Kallio­vuorilla ja ympäristössä. Näihin kuuluvat nykyiset New Mexico, Arizona, Meksikon pohjoiset osat, läntinen Texas ja Oklahoma sekä eteläinen Kansas.[2] Apassit olivat vaeltaneet alueelle verrattain myöhään nykyisen Missourin alueelta, jonne he olivat siirtyneet Kanadasta varhain 1000-luvulla.[3]

Apache-nimi juontuu toden­näköisesti yavapaiden sanasta epache, joka tarkoittaa "ihmistä". Toisen teorian mukaan sana tulee zuni-intiaanien kielen sanasta apachu, joka tarkoittaa ”vihollista”.[4] Zunit käyttivät sitä heimoista, jotka kutsuivat itseään nimellä diné.[5]

Merkittävimmät apassi­heimot olivat chiricahuat, jicarillat (tinde) ja mescalerot (faraon). Muita heimoja olivat lipanit, mogollonit, kiowa-apachet, aravaipat ja niin sanotut läntiset apassit (Western Apache) eli coyoterot. Eri heimojen jaottelun on tehnyt hankalaksi käytössä olleet sekä apachen-, espanjan- että englannin­kieliset nimet. Tämän vuoksi samalla heimolla on ollut useita nimiä, ja heimoja on sekoitettu toisiinsa. Joidenkin lasku­tapojen mukaan apassi­heimoja olisi yli kolme­kymmentä.[3]

Tunnetuin yksittäinen apassi oli Haukottelija eli athabascaksi Goyaałé, länsi­maissa parhaiten tunnettu nimellä Geronimo. Muita kuuluisia apassi­johtajia olivat muun muassa Cochise ja Mangas Coloradas.[6] Apassit kävivät monia sotia espanjalaisia, meksikolaisia ja amerikkalaisia vastaan ennen kuin luovuttivat maa-alueensa Yhdys­valloille 1800-luvun lopulla.

Vuoden 2000 väestön­laskennan mukaan 57 060 intiaania piti itseään apassina.[1]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperä ja kieli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Apassit luokitellaan na-dené-kieli­ryhmän athabasca-kieliä puhuviin ihmisiin, jotka saapuivat Amerikan mantereelle muita intiaaneja myöhemmin.[7] Ryhmä muodosti oman geneettisen perus­ryhmänsä, jolla on kielellinen yhteys Kaukasiaan.[8] Kieli jakaantui lukuisiin eri murteisiin, joita puhutaan niin Kanadassa kuin Yhdys­valtain lounais­osissakin.[9]

Apassien esi-isät olivat lähtöisin Kanadasta, jonne na-dené-kieliset ihmiset olivat asettuneet paljon ennen ajan­laskun alkua. Mackenziejoen alueelta kohti etelää alkaneen vaelluksen ajan­kohdasta ja käytetyistä reiteistä historian­tutkijat eivät ole päässeet yksi­mielisyyteen. Vaelluksen on arveltu tapahtuneen viimeistään 1400- ja 1500-lukujen aikana. Osa tutkijoista on ajoittanut muutto­liikkeen alkaneeksi jo 1200-luvulla. Toden­näköisesti apassien muutto tapahtui useana eri ryhmänä, ja käytetyt reitit vaihtelivat. Osa matkasi läpi tasankojen ja läntisimmät ryhmät läpi vuoriston. Apassit itse eivät koskaan ole myöntäneet tulleensa pohjoisesta vaan pitävät Yhdys­valtain lounaisia vuoristo­alueita alku­peräisenä koti­maanaan.[10] Eräiden tutkimusten valossa osa apasseista valtasi muinaisen Mogollonin kulttuurin jäljiltä tyhjiksi jääneet alueet Arizonassa jo 1400-luvun aikana. Samalta aika­kaudelta on arkeo­logisissa kaivauksissa löytynyt New Mexicosta jäänteitä apassien läheisten kieli­sukulaisten navajojen kulttuurista.[11]

Espanjalaisten saapuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Coronadon retki­kunnan saapuminen. Frederic Remingtonin (1861–1909) maalaus.

Eurooppalaisten ensimmäinen apasseihin liitetty maininta on espanjalaiselta Francisco Vásquez de Coronadolta, joka teki vuosina 1540–1542 tutkimusmatkan nykyisen New Mexicon, Arizonan ja Kansasin alueille. Matkaajat etsivät Eldoradon seitsemää kultaista kaupunkia, joiden uskottiin löytyvän vuoristojen kätköistä.[12]

Tasangon laitamilla retkikunta tapasi koira­valjakoin liikkuvia intiaaneja, jotka metsästivät biisoneita, söivät eläinten lihaa raakana ja joivat näiden verta.[13] Espanjalaiset kutsuivat metsästäjiä nimellä querecho. Heidän uskotaan olleen ensimmäisiä apasseja, joiden kanssa eurooppalaiset joutuivat kosketuksiin. Coronado kuvaili kohtaamiaan apasseja oudoista tavoistaan huolimatta jaloiksi ihmisiksi.[5]

1500-luvun lopulla noin 400 espanjalaista perusti siirto­kunnan lounaiseen Pohjois-Amerikkaan ja alkoi nimittää asuin­paikkaansa Nuove Méxicoksi. Alueen intiaanit hopit, zunit ja pueblot kävivät vasta­rintaan, mutta eivät onnistuneet ajamaan vieraita pois vaan joutuivat luovuttamaan näille maitaan.[14] Samoihin aikoihin apassien asutukset levisivät pueblo­kyliä ympäröiville maa-alueille, joita he vaativat omikseen ja joihin he perustivat pyhiä rakennuksiaan.[15]

Santa Fe de Nuevo Méxicon ensimmäiseksi kuvernööriksi valittua Juan de Oñatea voidaan pitää Espanjan vallan perustajana. Paikalliset intiaanit pelkäsivät Oñatea, mutta vielä enemmän kauhua aiheuttivat apassien lisääntyneet ryöstö­retket. Pueblo-intiaanien kapina vuonna 1680 tyhjensi hetkellisesti espanjalaisten asuttamat alueet, jolloin suuret hevos­laumat pääsivät irralleen. Osa hevosista joutui uteille, jotka kuljettivat ne kohti pohjoisia tasankoja. Suuri määrä vapautetuista eläimistä päätyi apasseille. Omaksuttuaan ratsastus­kulttuurin he julistivat eteläiset tasangot oman hallintansa alle. Apassit olivat ehtineet nousta merkittävään asemaan Texasissa ja New Mexicossa, kun espanjalaiset valloittivat 1690-luvulla takaisin puebloille menettämiään alueita. Vuosisadan vaihteeseen mennessä suuri osa lounais­aluetta oli täyttynyt lukemattomista aseistetuista leireistä, joita taloudellisiin tekijöihin perustuvat lyhyt­ikäiset liitot joskus yhdistivät. Varsinkin Texasissa asuvat intiaanit hajaantuivat yhä pienemmiksi ryhmiksi, ja 1700-luvun alku­puolella heidän ainoa mahdollisuutensa selviytyä hengissä oli liittyä joko apasseihin tai paeta espanjalaisille lähetys­asemille.[16]

Apassien valta tasangoilla hiipuu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Apasseista tuli vuoristo­seutujen pelättyjä taistelijoita. Henry F. Farnyn maalaus (1903).

Comanchien ja utien keskinäinen sota­liitto työnsi useimmat apassien ryhmistä pois Nebraskan ja Kansasin alueilta ennen 1700-luvun puoliväliä.[17] Lisäksi apassit kadottivat kosketuksensa territorionsa itä­rajalla Ranskan Louisianan kauppiaisiin, jotka ostivat tuotteensa mieluummin osageilta ja wichitoilta.[18] Kun pawneet ja osaget myivät sodissa vangitsemiaan apasseja orja­työ­voimaksi ranskalaisille, utet ja comanchet kuljettivat omat vankinsa espanjalaisten orja­markkinoille Uuteen-Meksikoon.[19]

Texasin jicarillat kävivät viikon kestäneen sodan comancheja vastaan ja perääntyivät tämän jälkeen syvemmälle etelään. Itäisimmät lipan-apassit liittoutuivat 1781 Texasin tonkawien kanssa ajakseen espanjalaiset pois Texasista. Hanke kaatui intiaanien joukkoja johtaneen El Mochon sala­murhaan kaksi vuotta myöhemmin.[20]

Muista apasseista poiketen jicarillat solmivat hetkellisen liiton espanjalaisten kanssa ja auttoivat näitä sodissa pawneita ja ranskalaisia vastaan. Metsästyksen käytyä tasangoilla yhä vaikeammaksi jicarillat liittoutuivat utien kanssa pitääkseen paremmin puoliaan muita vastaan. Kymmenet apassien ryhmät vetäytyivät tasangoilta Kallio­vuorille ja yhdistyivät toisiinsa. New Mexicon kuvernööri Juan Bautista de Anza onnistui hillitä apassien aiheuttamia levottomuuksia sekä sota­toimin että diplomatian keinoin. Meksikon itsenäisyys­sodassa vuosina 1810–1821 espanjalaiset joutuivat puolustautumaan vuosi­kymmenen ajan laajalle levinneitä läntisten apassien hyökkäyksiä vastaan.[21]

Meksikoa ja Yhdysvaltoja vastaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Apassisodat

Vuonna 1822 avattiin mimbreño-apassien mailla New Mexicossa meksikolainen kuparikaivos. Lähellä asuneet Ojo Calienten (lämpimät lähteet) mimbreño-apassit Cuchillo Negron johtamina olivat hyväksyneet Santa Ritan kaivos­kylän ja tyytyivät tekemään ryöstö­retkiään muualle. Meksikolaiset saivat tarpeekseen ryöstelevistä intiaaneista ja halusivat eroon mimbreñoista, joita pitivät pää­syyllisinä toistuviin hyökkäyksiin Sonoraan. Vuonna 1837 Chihuahuan osa­valtion hallitus lupasi raha­palkkion intiaanien pää­nahoista.[22] Mimbreñot päätettiin kutsua suureen tilaisuuteen, jossa heitä olisi koolla mahdollisimman paljon. Santa Ritan kaivos­kylän asukkaat houkuteltiin pitämään juhlat, jonne Ojo Calientessa leirejään pitävät mimbreñot saapuivat kutsu­vieraina. Juhla­humun keskellä heidät surmattiin.[23]

Ojo Calienteen jäänyt Cuchillo Negro vähine miehineen sai lisävoimaa suureksi johtajaksi nousseen Mangas Coloradasin tuodessa joukkonsa lämpimille lähteille. Kostoiskut kohdistuivat meksikolaisten asutuksia vastaan. Mangas Coloradas piti kauhun vallassa Arizonan, läntisen Texasin ja New Mexicon valkoista väestöä. Santa Ritan kaivos­kylä ja apassien maille levittäytynyt uudis­asutus tuhottiin.[22]

Yhdys­valtain ryhtyessä 1845 sotaan Meksikoa vastaan mimbreñot tarjosivat apuaan maittensa läpi kulkeville Amerikan sota­joukoille. Prikaatin­kenraali Stephen W. Kearny hyväksyi Mangas Coloradasin ehdotuksen ja mimbreño-tiedustelijoiden johtamina Yhdys­valtain armeija iski Durangon, Sonoran ja Chihuahuan osa­valtioihin.[24]

Vuonna 1851 Pinos Altosista, läheltä Santa Ritan tuhottua kaivos­kylää, löytyi kultaa. Löytö ei enteillyt hyvää maiden haltijoille mimbreñoille, ja Mangas Coloradas yritti hätistellä kullan­kaivajia matkoihinsa väittäen kultaa löytyvän muualta paljon enemmän. Hieman myöhemmin joukko kaivosmiehiä sieppasi Mangasin ja ruoski hänet. Tämän nöyryyttävän kokemuksen jälkeen mimbreño-johtaja vapautettiin ja päästettiin takaisin heimonsa luo. Tapaus teki hänestä kaikkien valkoisten katkeran viha­miehen.[24] Tästä eteenpäin luoteis­alueiden kaikki Yhdys­valtain linnakkeet ja posti­asemat joutuivat apassien jatkuvien hyökkäysten kohteeksi. Chiricahuain maineikas johtaja Cochise toi omat soturinsa mukaan. Myös mescalerot liittyivät taisteluihin ja hallitsivat Pecos­joen ja Rio Granden välisiä alueita. Arizonan kaupungit iskettiin hajalle Tucsonia lukuun ottamatta. Kun Mangas Coloradas oli saanut surmansa 1863, Cochise kiihdytti joukkonsa entistä kovempaan sotaan, johon liittyivät myös päällikkönsä Eskiminzinin määräyksiä noudattavat aravaipat.[25]

Victorio ja Geronimo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Geronimo (oikealla) sotureineen (1886).
”Ei ole säätä tai maata, joka olisi Arizonan vertainen. Se on maani, kotini ja isieni maa, johon nyt pyydän päästä takaisin. Haluan viettää viimeiset päiväni siellä ja tulla haudatuksi noiden vuorten keskelle.” – Geronimo[26]

Cochise teki rauhan Yhdysvaltain kanssa ennen kuolemaansa vuonna 1874. Chiricahuat saivat oman reservaatin Arizonan vuoristoon, mutta ilman Cochisea heidän joukkonsa hajaantuivat, kun osa siirtyi Meksikoon. Vuotta myöhemmin Yhdysvaltain hallitus yritti toteuttaa suuren hankkeensa kerätä kaikki apassit White Mountainsin reservaattiin. Ojo Calienten mimbreñot vetäytyivät johtajansa Victorion mukana pois hankkeesta ja jäivät asustamaan vuoristoihin Meksikon ja Yhdysvaltain rajamaille. Monet mescalerot liittyivät heihin ja toimivat niin huolto­joukkoina kuin aseellisen avun antajina. Vuoriston monista luolista ja louhikoista käsin apassien sissi­armeija teki toistuvia ryöstö­retkiä kummankin maan puolelle. Vaikka heitä johtanut Victorio välillä laitettiin vankilaan, hän pakeni Yhdys­valtain joukoilta useamman kerran.[27]

Yhdysvaltain ja Meksikon armeijat ryhtyivät yhteis­työhön Victorion ja hänen sissiensä jäljittämiseksi. Vuonna 1880 eversti Joaquin Terrazasin meksikolais­joukot tavoittivat apassit, jotka saarrettiin Tres Castillosin vuoristoon. Syntyneissä taisteluissa Victorio ja suurin osa hänen sotureistaan saivat surmansa. Kun Terrazasin joukot hieman myöhemmin tekivät näyttävän voiton­marssin läpi Chihuahuan kaupungin, sotilaitten pistimien kärjessä liehuivat Victorion ja hänen surmattujen soturiensa päänahat voiton­merkkinä Tres Castillosin tapahtumista.[28]

Apassien kuuluisimmaksi johtajaksi nousi kuitenkin Geronimo, jonka äidin, vaimon ja lapset meksikolaiset joukot olivat surmanneet vuonna 1858.[29] Chiricahuain lääke­miehenä ja henkisenä johtajana Geronimosta tuli rohkeuden, viisauden ja periksi­antamattomuuden peri­kuva, jonka neuvoja kaikki muut apassien johtajat kuuntelivat.[29] Yhdysvallat oli tehnyt Meksikon kanssa sopimuksen, jonka nojalla kummankin maan armeijat saivat ylittää raja­viivan apassien kiinni saamiseksi. Tästä huolimatta Geronimon onnistui pakoilla armeijan yksiköitä yli vuosi­kymmenen ajan Meksikon raja­seutujen vuoristoissa. Enimmillään Geronimoa jäljitti 5 000 Yhdysvaltain sotilasta, 500 intiaani­tiedustelijaa ja 3 000 meksikolaista.[29] Vuonna 1886 hän antautui Yhdys­valtain joukoille, jotka olivat löytäneet Sierra Madren vuoristossa olevaan piilo­paikkaan erään vangitun apassin opastuksessa. Presidentti Grover Cleveland ehdotti Geronimon hirttämistä, mutta ajatus ei saanut riittävästi kannatusta. Hieman ennen vuonna 1909 tapahtunutta kuolemaansa Geronimo ehti kertoa elämän­tarinansa, joka julkaistiin presidentti Theodore Rooseveltin luvalla.[30]

Monet Victorion ja varsinkin Geronimon johtamista sotureista kuolivat ennen seuraavan vuosi­sadan alkua vankileirien rasituksiin tai kulkutauteihin.[31] Kaikkein läntisimmät apassit White Mountainsin ja San Carlosin alueilla selvisivät 1800-luvun loppu­puolen sodista suhteellisen vähäisin menetyksin. Useat heistä toimivat Yhdys­valtain armeijan tiedustelijoina.[32]

1900-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alkuun mennessä osa chiricahuoista asui reservaatissa Oklahomassa, mutta mescalerot ja jicarillot olivat jääneet New Mexicoon. Texasin lipaneista moni siirtyi Meksikoon ja osa jakoi maansa muiden apassi­heimojen kanssa usean osa­valtion alueilla. Myöhemmin Oklahoman chiricahuat sulautuivat lähes kokonaan mescaleroihin ja San Carlosin apasseihin. Apassien lukumääräksi on arveltu 1700-luvun alussa noin 17 000 henkeä. Vuonna 1777 määräksi saatiin noin 25 000.[33] Vuoden 2000 väestön­laskennan mukaan 57 000 intiaania piti itseään apassina. Tästä määrästä monet asuivat reservaattien ulkopuolella. San Carlosin reservaatissa asui tuolloin 9 000, White Mountainissa 12 000, mescalerojen reservaatissa 5 300 ja jicarillojen reservaatissa 3 100 apassia.[1]

Maanviljely ja karjankasvatus ovat nykyajan apassien pää­elin­keinot. Mescaleroilla on metsän­hoitoon, talvi­urheiluun ja peli­toimintaan perustuvia yrityksiä. Heidän mailleen leviävä Sacramentovuoret tarjoaa myös ulko­puolisille hyvät mahdollisuudet retkeilyyn, kalastukseen, metsästykseen ja talvi­urheiluun.[34] Jicarillojen reservaatissa New Mexicossa öljy- ja maakaasuesiintymät ovat kasvattaneet jonkin verran heidän varallisuus­tasoaan. Arizonan suurten reservaattien sosiaaliset erot ovat huomattavat. White Mountainissa (Fort Apache) taloudellinen tilanne on hyvä ja työttömyys­luvut alhaiset. Puun­jalostus­tuotanto ja turismi ovat vaurauden perustana. Jälkimmäisestä esi­merkkinä suuri hiihto­keskus ja kesä­huvila-alue Sunrise Resort.[35] San Carlosin reservaatissa tilanne on päin­vastainen ja työttömyys­luvut suuret. Kielistä mescalero on säilynyt parhaiten, kun taas chiricahuaa puhutaan verrattain vähän. Nykyinen elämän­tapa perustuu osaksi apassien omaan traditionaaliseen uskontoon ja rituaaleihin, joihin on sekoittunut 1900-luvun yhdys­valtalainen kulttuuri.[13]

Kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Apassi­kielet, eli eteläiset athabasca-kielet kuuluvat na-dené-kielten kieli­kunnan athabasca-kielten ryhmään. Apassi­kielet jaetaan edelleen käytännössä kolmeen ryhmään, kiowa-apacheen, itäisiin apassikieliin ja läntisiin apassikieliin. Itäisiin apassi­kieliin kuuluvat jicarilla, lipan sekä mescalero-chiricahua ja läntisiin apassikieliin läntinen apassi ja navajo.[36] Kiowa-apache on näistä kaukaisin, mutta eri apassi­kielten puhujat ymmärtävät toisiaan, vaikkakaan eivät vaikeuksitta. Apassi­kielet ovat poly­synteettisiä kieliä, joten sanat voivatkin tarkoittaa eri asioita ja yhdistyä toisten sanojen kanssa.[37]

Yhteiskunta ja avioliitto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Chiricahua-nainen Hattie Tom 1899.

Apasseilla ei ollut kovin kiinteää yhteis­kunta­rakennetta. Sukulaisuus ja etenkin äidin puolelta laskettava sukulinja olivat yhteiskuntaa koossa pitäviä voimia. Niinpä apasseilla oli kymmeniä matrilineaalisia klaaneja. Avio­liitot solmittiin aina klaanien välillä. Apassit asuivat pienehköissä ydin­ryhmissä eli laajentuma­perheissä tai leiri- tai heimo­kunnissa. Ryhmän jäsenet, joita oli noin 25–200, olivat useimmiten sukua keskenään.[3] Varsinaisia päälliköitä ei ollut, mutta sodissa menestyneet vahvan persoonallisuuden omaavat miehet ottivat tarpeen tullen johtajan paikan. Naisten valta oli apassien keskuudessa suuri, ja joskus he osallistuivat taisteluihin sotureina. Mies liittyi avioiduttuaan vaimonsa perheeseen. Joskus varakkaalla miehellä saattoi olla kaksikin vaimoa, joskaan tapa ei koskaan ollut kovin yleinen. Osoittaakseen kunnioitusta oli avio­miehen vältettävä puhumista vaimonsa omaisille.[38]

Elinkeinot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Apassit olivat lähinnä metsästäjiä, mutta puu­tarhan­hoito ja keräily toivat tärkeän lisän ravintoon. He kävivät myös kauppaa naapuri­kansojen kanssa.[3] Apassien kulttuuri otti vaikutteita monilta muilta kansoilta heidän varhaisesta vaelluksestaan lähtien, ja siitä muotoutui hyvin erilainen eri heimojen välillä. 1600-luvulla monet apassien ryhmät hankkivat hevosia, jotka olivat tulleet Euroopasta espanjalaisten mukana. Jicarilloista, lipaneista ja mescaleroista tuli ratsain liikkuvia metsästäjiä, ja muut heimot hankkivat ravintonsa maanviljelyn turvin. Hevosten myötä he myös alkoivat entistä useammin rosvota espanjalaisten ja pueblojen asumuksia.[39] Ravinto­kasvisten keräilyä harjoitettiin yleisesti. Monista apasseista tuli 1800-loppupuolella karjankasvattajia, kun Yhdys­valtain hallitus jakoi elävää karjaa liha-annosten asemasta.[15]

Asuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Läntisten apassien wickiup
Mescalerojen tiipii.

Apassien asumis­tyyli vaihteli riippuen heimosta ja sen sijainnista. Varsinkin chiricahuat ja läntiset apassit onnistuivat säilyttämään suuren osan vanhaa kansansa kulttuuria kasvisten keräilyä myötä. Heidän perinteinen pää­asumuksensa oli yksin­kertainen risuista ja vuodista kasattu wickiup. Jicarillat lainasivat pueblo-kulttuurista käytäntö­mallin ja rakensivat aluksi savi­tiilestä talonsa, jotka oli jaettu moniin huoneisiin. Asuntojen jouduttua comanchien toistuvien hyökkäysten kohteeksi jicarillat siirtyivät liikkuvampaan elämän­tyyliin ja tiipii-majoitukseen. Samaa majoitus­muotoa käyttivät myös lipanit, mescalerot ja kiowa-apassit.[40]

Sodankäynti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikista apassi­heimoista New Mexicon ja Arizonan chiricahuat tekivät eniten laajoja ryöstö­retkiä, jotka usein suuntautuivat Meksikoon. Pienet ryöstöt tehtiin lähinnä ruoan puutteen vuoksi ja 5–15 soturin voimin. Suuremmat hyökkäykset tehtiin kosto­retkinä jonkun klaanin jäsenen kuoleman takia. Samoihin klaaneihin kuuluneiden eri heimokuntien sotureista saattoi kertyä satoja miehiä. Vaikka apassien kohteina olivat monesti seudun pienet heimot, niin samalla he pystyivät pysäyttämään espanjalaisten asutuksen etenemisen kohti pohjoista. Meksikosta apassit toivat matkassaan hevosia, muuleja, lampaita ja nauta­karjaa.[41]

Vuoristoissa heidän oli helppo piiloutua mahdollisilta takaa-ajajilta, ja pienissä ryhmissä liikkumisen ansiosta pakeneminen oli helpompaa. Sota­vankien ottaminen kuului olennaisena osana apassien tekemiin Meksikon-ryöstö­retkiin. Vankien kohtelu oli pahimmillaan julmaa, ja heidät saatettiin jättää sidottuina muurahaispesiin tai pää alaspäin käristymään avoimen tulen ylä­puolelle.[42] Tarkoitukseton tappaminen ei ollut kuitenkaan apasseille ominaista. Vainajien kammoaminen toden­näköisesti esti tämän. Sama kammo esti myös useimpia apasseja ottamasta vihollisen pää­nahkoja toisin kuin monet muut Yhdys­valtain intiaanit.[15][43]

Tabut ja uskonto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muiden intiaanien tavoin apassit näkivät ukkosen ja salamoiden kaltaiset luonnon­voimat merkkeinä eri jumaluuksista. Šamaaneilla oli apassien uskonnossa suuri merkitys. He pystyivät käyttämään henkien voimia hyviin tarkoituksiin rituaaleissa ja seremonioissa, mutta vastakkaista puolta edustavat noidat sekoittivat apassien mieliä järjestämällä onnettomuuksia ja huonoa onnea. Pöllöt, käärmeet, kojootit ja karhut edustivat noituuden piiriin kuuluvia eläimiä, joiden koskettaminen ja jopa pelkkä näkeminen saattoi päästää pahuuden voimat irralleen.[44] Pelkkä pöllön tai kojootin huuto yössä aiheutti pelkoa, sillä vainajien henkien uskottiin olennoituvan kyseisten eläinten hahmoissa.[45]

Tämän vuoksi monet eri tabut rajoittivat apassien metsästystä. Karhunliha oli kiellettyjen ruokien listalla. Myöskään koiraa tai kalkkunaa ei pidetty soveliaana syötävänä.[38] Apassit eivät liiemmin kalastaneet, koska kala toi heidän mieliinsä käärmeen, joita he kammosivat. Sen sijaan muut eläimet kelpasivat pito­pöytään, joskin heidän riistamaillaan pyydystettävää lienee ollut niukan­laisesti. Alun perin metsästys­aseina toimivat jousi, pitkä keihäs ja linko, jolla ammuttiin kiviä.[38]

Seremoniat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Apasseja näyttävissä rituaali­asuissaan.

Apassien uskonnollisesta elämästä puuttuivat suuret vuosittaiset tilaisuudet. He harjoittivat kuitenkin monia seremonioita, joihin kuuluivat Sade­tanssi, Elon­korjuu­tanssi ja Auringon­nousun tanssi. Viimeiseksi mainittu oli omistettu nuorille tytöille, jotka olivat tulleet tiettyyn ikään.[10] Se oli neli­päiväinen seremonia heidän naisellisuutensa kunniaksi, ja sen järjestivät tytön sukulaiset. Seremonia vahvisti samalla symbolisesti tyttöjen yhteyttä apassien vanhoihin perinteisiin ja ihmisten luomiseen liittyviin mytologisiin henkio­lentoihin.[45] Nuorien tyttöjen seremonia oli niin tärkeä tapahtuma, että apassit olivat valmiit keskeyttämään sota­tilan saadakseen aikaa tilaisuuden järjestämiseen.[46]

Apassien yli­luonnollinen voima Ussen oli kaikkien muiden ylä­puolella toimiva ”Elämän luoja”. Tärkeä osa seremonioissa oli vuorten hengillä, jotka tunnettiin nimellä gan. Mustiin maskeihin ja kiltti­hameisiin pukeutuneet gan-tanssijat sonnustautuivat moni­värisiin sulkapäähineisiin ja omistivat esityksensä vuorten hengille, jotka suojelivat elämää ja olivat opettaneet maan­viljelyn.[47]

Vaatetus ja ulkonäkö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Apassit pitivät yleisesti leveitä nauhoja hiustensa ympärillä. Myöhempinä aikoina hiusten ympäri sidottiin kangas­huiveja. Miehet käyttivät lanne­vaatetta ja säärystimiä. Alku­peräiset asusteet kuten peurannahkainen paita ja eri­laisin symbolein koristeltu nahka­lakki saivat vierelleen uuden­laisia asuja. Kaiken­laiset kangas­vaatteet levisivät apassien keskuudessa yleiseen käyttöön, ja niitä joko ostettiin tai ryöstettiin. Pitkiä Meksikon intiaaneilta omaksuttuja hameita ja mekkoja saattoi usein näkyä miesten yllä. Niin naiset kuin miehetkin käyttivät pitkä­vartisia mokkasiineja, jotka olivat heidän vaatetuksensa tunnus­omaisin piirre.[38][48]

Monista naapureistaan poiketen apassit eivät tatuoineet itseään, mutta käyttivät iho­maalia muun muassa silmiensä ympärillä.[48] Vartaloltaan apassit olivat jänteviä, ja heidän lihas­kestävyyttään on kuvattu erin­omaiseksi. Miesten paino oli keski­määrin hieman alempi kuin eurooppalaisilla.[49]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ander­son, Rani-Henrik ja Henriks­son, Markku: Intiaanit (Pohjois-Amerikan alku­peräis­kansojen historia). Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3.
  • Callo­way, Colin G. One Vast Winter Count, University of Nebraska Press, 2003. ISBN 978-0-8032-6465-6
  • Henriksson, Markku Alku­peräiset amerikkalaiset, Gaudeamus, 198. ISBN 951-662-385-9
  • Hämäläinen, Pekka Comanche Empire, Yale University Press, 2008. ISBN 978-0-300-12654-9
  • Newark, Peter: Old West, Bison Books 1984. ISBN 0 86124 183 5
  • La Vere, David: The Texas Indians, Texas University Press, 2003. ISBN 978-1585443017 (englanniksi)
  • Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5
  • Schlesier, Karl H. Plains Indians, a.d 500 – 1500, University of Oklahoma Press, 1995. ISBN 978-0806126418
  • Sonnichsen, C, L. The Mescalero Apache. University of Oklahoma Press, 1979. 978-0806116150
  • Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002. ISBN 1-84065-540-2
  • Virran­koski, Pentti Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-788-7
  • Waldman, Carl. Encyclopedia of Indian Tribes. Check­mark Book, 2006, ISBN 978-0816062744
  • Webb, Hodge Frederick Hand­book of American Indians North of Mexico V. ¼ Lightning Source Inc 2003. ISBN 9781582187488
  • Yenne, Bill Encyclopedia North American Indian Tribes, Bison Book, 1986. ISBN 0-600-50266-X

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille.
  1. ↑ a b c Census 2000 PHC-T-18. American Indian and Alaska Native Tribes in the United States: 2000 census.gov. Viitattu 9.8.2011. (englanniksi)
  2. ↑ Waldman 2006, s. 15.
  3. ↑ a b c d Andersson & Henriksson s. 92.
  4. ↑ Andersson & Henriksson s. 91.
  5. ↑ a b Yenne 1986, s. 15.
  6. ↑ Chiricahua apaches Desert USA. Viitattu 9.8.2011. (englanniksi)
  7. ↑ Andersson & Henriksson s. 516.
  8. ↑ The application of molecular genetic approaches to the study of human evolution Nature. Viitattu 7.5.2012. (englanniksi)
  9. ↑ Language Family Trees Ethnologue. Viitattu 7.5.2012. (englanniksi)
  10. ↑ a b Apache Tribal Nation greatdreams.com. Viitattu 29.10.2012. (englanniksi)
  11. ↑ Calloway s. 57.
  12. ↑ Francisco Vasquez de Coronado Elizabethan-era. Viitattu 3.5.2012. (englanniksi)
  13. ↑ a b Apache – The Fiercest Warriors in the Southwest Legends of America. Arkistoitu 6.2.2008. Viitattu 18.2.2008. (englanniksi)
  14. ↑ Andersson & Henriksson s. 120.
  15. ↑ a b c Taylor 2002, s. 56.
  16. ↑ La Vere 2003. s. 100.
  17. ↑ Santoro s. 48.
  18. ↑ Hämäläinen 2008, s. 32–33.
  19. ↑ Hämäläinen 2008, s. 27.
  20. ↑ El Mocho Tsa online. Viitattu 13.10.2010. (englanniksi)
  21. ↑ Wandering Lizard History: The Apache Indians Incalifornia. Viitattu 10.8.2011. (englanniksi)
  22. ↑ a b Henriksson s. 93.
  23. ↑ Apache Chiefs and Leaders Access genealogy. Viitattu 18.2.2008. (englanniksi)
  24. ↑ a b Henriksson s. 94
  25. ↑ Henriksson s. 116"
  26. ↑ Newark 1984, s. 299.
  27. ↑ Victorio’s War Buffalosoldier. Viitattu 11.8.2011. (englanniksi)
  28. ↑ Victorio and the Reservation System Southern New Mexico. Arkistoitu 30.6.2011. Viitattu 13.3.2010. (englanniksi)
  29. ↑ a b c Geronimo: Goyathlay (”one who yawns”) Indians. Viitattu 18.2.2008. (englanniksi)
  30. ↑ Henriksson 147
  31. ↑ Virran­koski s. 248
  32. ↑ Virrankoski s. 246
  33. ↑ Schlesier 1995, s. 257.
  34. ↑ Mescalero Apache tribe Mescalero Apache. Viitattu 4.5.2012. (englanniksi)
  35. ↑ Andersson & Henriksson s. 464.
  36. ↑ Lewis, M. Paul: Na-Dene, Nuclear Na-Dene, Athapaskan-Eyak, Athapaskan, Apachean Ethnologue: Languages of the World, Sixteenth edition. 2009. Dallas: SIL International. Viitattu 4.11.2012. (englanniksi)
  37. ↑ Tiller, Veronica: Culture and Customs of the Apache Indians, s. 41–43. Santa Barbara: ABC-CLIO, 2011. ISBN 978-0-313-36452-5 Google-kirjat (viitattu 4.11.2012). (englanniksi)
  38. ↑ a b c d Virran­koski, s. 242.
  39. ↑ Anders­son & Henriks­son s. 92.
  40. ↑ Virrankoski, s. 244–245.
  41. ↑ Virran­koski, s. 243.
  42. ↑ Anders­son & Henriks­son s. 268.
  43. ↑ La Vere 2003, s. 88.
  44. ↑ La Vere 2003, s. 87.
  45. ↑ a b Anders­son & Henriks­son, s. 94.
  46. ↑ La Vere 2003, s. 86.
  47. ↑ Waldman 2006, s. 16.
  48. ↑ a b La Vere 2003, s. 85.
  49. ↑ Sonnichsen 1979, s. 15.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Apassit&oldid=22829841”