Ants Laaneots

Ants Laaneots
Henkilötiedot
Syntynyt	16. tammikuuta 1948 Kilingi-Nõmme
Kansalaisuus	Viro
Ammatti	panssariupseeri
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t)	Neuvostoliitto Viro
Palvelusvuodet	1966–1991 1991–1994 1997–2011
Komentajuudet	Kaitsevägi (2006–2011)
Sotilasarvo	kenraali
Ylennykset	luutnantti (1970) yliluutnantti (1973) kapteeni (1975) majuri (1979) everstiluutnantti (1982) eversti (polkovnik) (1987) eversti (kolonel) (1992) kenraalimajuri (1998) kenraaliluutnantti (2008) kenraali (2011)
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Ants Laaneots (s. 16. tammikuuta 1948, Kilingi-Nõmme, Viron SNT)) on virolainen kansanedustaja ja kenraali, joka toimi Viron puolustusvoimien komentajana vuosina 2006–2011. Komentajuutensa jälkeen Laaneots toimi 12. joulukuuta 2011 lähtien silloisen pääministerin Andrus Ansipin turvallisuus- ja maanpuolustusasioiden neuvonantajana. Maaliskuun 2015 Riigikogun vaaleissa Laaneots valittiin henkilömandaatilla Reformipuolueen kansanedustajaksi Tarton vaalipiiristä hänen saatuaan koko maassa 13. eniten ääniä. Riigikogussa Laaneots on ollut puolustusvaliokunnan ja korruption vastaisen valiokunnan jäsen.

Laaneots on yksi nyky-Viron lähihistorian merkittävimmistä henkilöistä. Pitkän neuvostoupseerin uran tehnyt Laaneots tunnetaan Viron uudelleen perustetun Kaitseväen rakentajana ja organisoijana. Kun Viron puolustusvoimat päätettiin perustaa uudelleen 3. syyskuuta 1991, Laaneots nimitettiin ensimmäiseksi puolustusvoimain pääesikunnan päälliköksi sitten vuoden 1940. Pääesikunnan päällikkönä hän toimi vuosina 1991–1994 ja 1997–1999.

Lapsuus ja koulutus

Laaneots kyyditettiin vuoden ikäisenä yhdessä äitinsä ja enonsa kanssa neuvostohallinnon toteuttamissa vuoden 1949 maaliskuun kyydityksissä Siperiaan Temran kylään, joka sijaitsee Krasnojarskin aluepiirin Sarypovon piirissä. Syy perheen kyydittämiselle löytyi siitä, että lähes kaikki suvun miehet olivat lähteneet metsäveljiksi, myös Antsin isä Aleksander eli Sannu. Äiti kuoli Siperian-karkotuksen aikana vuonna 1952 verenmyrkytykseen. Samoin isä kuoli karkotuksessa. Laaneots aloitti koulutiensä sikäläisessä koulussa vuonna 1953. Viimein elokuussa 1958 pääsi hän enonsa kanssa takaisin Viroon Nikita Hruštšovin myöntämän armahduksen ansiosta. Ensimmäinen vuosi meni tädin luona Orajõella, mutta vuonna 1959 hän muutti takaisin syntymäkotiinsa yhdessä enonsa kanssa. Koulua hän kävi Kilingi-Nõmmella ja valmistui vuonna 1965 Killingi-Nõmmen lukiosta suorittaen yhden vuoden aikana lukion kaksi viimeistä luokkaa. Eno oli sairas, kesällä oli tienattava vaatteet ja muut tarvittavat kouluvuodeksi, joten taloudellisesti järkevintä oli käydä lukio mahdollisimman nopeasti loppuun. Sotilasuran valitsemiseen vaikutti mielenkiinnon lisäksi taloudelliset syyt, jotka sulkivat pois mahdollisuuden yliopisto-opintoihin. Laaneots oli jo 13–14-vuotiaana kiinnostunut sodankäynnistä ja sotatieteistä. Tuolloin hän oli Pärnussa Vojennaja Kniga (”Sotakirjoja”) -kirjakaupan kanta-asiakas. Erityisesti kiinnosti sotahistoria ja Laaneots suunnitteli lukion jälkeen mennä opiskelemaan yliopistoon historiaa, mutta oli lopulta miettinyt "millä eläisin".

Lukion jälkeen Laaneots työskenteli vuoden ajan Tallinnan Pääskülan rautatieaseman mekaanikon apulaisena. Vuonna 1966 Laaneots päätti lähteä sotakouluun. Aluksi häntä yritettiin saada Leningradiin merisotakouluun sukellusvenelinjalle, jonka vaativat kokeet Laaneots läpäisikin, mutta merillä kalastusaluksella ollut serkku suositteli jotakin muuta alaa. Näin ollen Laaneots mietti jalkaväkikoulun ja panssarikoulun välillä, josta valitsi jälkimmäisen arveltuaan omien sanojensa mukaan virheellisesti sen olevan vähemmän fyysinen. Vaihtoehdoiksi siis jäivät kaartin korkeakoulut Uljanovskissa tai Harkovassa, joista Laaneots valitsi jälkimmäisen ajattelen sen olevan eteläisen sijaintinsa takia ilmastollisesti parempi. Suku ja tyttöystävä vastustivat Venäjälle muuttoa.

Ura puna-armeijassa

Laaneots läpäisi kovan kilpailun ja tuli valituksi Ukrainan Harkovaan Kaartin korkeampaan panssarikouluun, jossa opiskeli vuosina 1966–1970. Laaneots oli ainut Baltiasta kotoisin oleva kadetti. Sotakoulun muut opiskelijat olivat venäläisiä, ukrainalaisia ja valkovenäläisiä. Laaneots lopetti sotakoulun erinomaisin arvosanoin (cum laude) toivoen, että aiempin lupausten mukaisesti pääsisi mieleiseensä sotilaspiiriin eli hänen tapauksessaan Baltiaan. Kiovan sotilaspiirin komentaja kuitenkin määräsi, että valmistuneista parhaimpien tulee jäädä Ukrainaan, joten Laaneotsan sijoituspaikaksi määrättiin 48. panssaridivisioona Desnassa 67 km Kiovasta pohjoiseen. Vuosista 1970–1978 ensimmäiset kaksi vuotta hän toimi joukkueenjohtajana, sitten kolme vuotta komppanianpäällikkönä ja lopulta kolme vuotta panssaripataljoonan komentajana.

Vuonna 1978 Laaneots pääsi jatkamaan opintojaan Moskovaan Malinovskin panssarijoukkojen akatemiaan. Laaneots erikoistui esikuntatyöskentelyyn ja joukkojen johtamiseen valmistuen lopulta vuonna 1981 yleisesikuntaupseeriksi kiitettävin arvosanoin (cum laude). Laaneots anoi jälleen siirtoa Baltian sotilaspiiriin tuloksetta. Hänet määrättiin Kiinan rajalle Itä-Kazakstaniin 155. motorisoidun kivääridivisioonan panssarirykmenttiin, jossa hän toimi esikuntapäällikönä vuosina 1981–1982. Edelleen Kazakstanissa vuosina 1982–1987 hän toimi 78. panssaridivisioonan esikuntapäällikkönä ja panssarirykmentin komentajana. Laaneotsan tuo 78. panssaridivisioonan ajan kollegasta Anatoli Kvašninista tuli sittemmin Venäjän federaation pääesikunnan päällikkö.

Joulukuussa 1986 Laaneots sai määräyksen lähteä divisioonan neuvonantajaksi Afganistaniin, jossa Neuvostoliitto kävi kuudetta vuotta sotaa. Tilanne oli aiheuttaa pahan perhekriisin, mutta yllättäen helmikuun alussa 1987 Laaneots määrättiinkin Etiopiaan, jossa samoin oli käynnissä sota. Etiopiaan Laaneots saapui 8. maaliskuuta 1987 ja toimi siellä jalkaväkidivisioonan sekä armeijakunnan komentajien neuvonantajana. Divisioonan vahvuus oli vain 9000 miestä ja Laaneots johti 36 neuvostoupseerin esikuntaa. Neuvonantamisen lisäksi hänen ja esikuntasa tehtävä oli valmistella operaatiosuunnitelmia ja auttaa taisteluvalmisteluissa. Laaneots toimi oli mm. puolitoista kuukautta piiritetyssä Tigrayn maakunnan pääkaupungissa Mekelessä, joka oli jatkuvat tulituksen alla. Rintamatoimiin hän osallistui samalle eli historiallisen Aksumin alueella. Etiopian ajasta Laaneots on sanonut vain, että "olen tappamista tarpeeksi nähnyt ja sitä itse tehnyt". Lisäksi hän kärsii edelleen kranaatinheitintulituksen aiheuttamista päänsäryistä.

Vuodesta 1988 alkaen Laaneots sai sotapostissa Virosta enoltaan virolaisia lehtiä, kuten kommunistisen puolueen Rahva Häältä, ja omien sanojensa mukaan ymmärsi, että "Neuvostoliitossa on jotakin sekaisin" (NSV Liidus on midagi sassis). Hän alkoi haaveilla Viroon paluusta. Hän otti yhteyttä Viron SNT:n sotakomissaariin, kenraalimajuri Rein Põderiin, joka taas otti yhteyttä Viron kommunistisen puolueen pääsihteeriin Väino Väljakseen. Tarton sotakomissaari eversti Jüri Kallit kuoli auto-onnettomuudessa vuoden 1989 lopulla ja Põder varasi tältä jääneen viran Laaneotsalle.Laaneotsan piti olla Etiopiassa vain tasan kaksi vuotta, mutta palvelusaikaa haluttiin jatkaa vielä vuodella. Laaneots kuitenkin selvisi lopulta vain puolen vuoden lisäajalla ja palasi Neuvostoliittoon elokuussa 1989.

Palattuaan Neuvostoliittoon Laaneotsalle myönnettiin Punatähden ritarikunnan ritarimerkki. Moskovassa SNTL:n maavoimien henkilöstöhallinto halusi kuitenkin lähettää Laaneotsan divisioonan komentajaksi Valko-Venäjälle. Laaneots kieltäytyi ja vetosi, että hän halusi kotimaahansa, jossa hänellä oli jo paikka tiedossa, vaikka peräti kolme virka-astetta alempaan tehtävään kuin hänellä olisi ollut oikeus. Lopulta itse henkilöstöpäällikkö yritti maanitella Laaneotsa ja piti tämän ratkaisua typeränä. Laaneotsalta kysyttiin ymmärtääkö tämä, että divisioonan komentajuutta tarjotaan upseerille vain kerran elämässä. Hän kuitenkin piti kannastaan kiinni ja Laaneots aloitti kutsunta- ja mobilisaatioasioista vastaavan Tarton sotilaskomissariaatin eli "voenkomatin" päällikkönä. Viroon palattuaan Laaneots tuli tunnetuksi vahvalla venäjän aksentilla puhumastaan virosta. Sittemmin vuosien mittaan venäläinen aksentti on heikentynyt.

Heti sotakomissaarina Laaneots osallistui Tartossa kansallismielisten salaisiin neuvotteluihin, joissa keskusteltiin suojeluskuntajärjestö Kaitseliiton ja puolustusvoimien palauttamisesta. Toisinajattelija- ja itsenäisyyspiireissä hänen tunnettiin salanimellä "Onu" (suom. setä). Hän jopa tapasi Tukholmassa istuneen Viron pakolaishallituksen sotaministerin Jüri Toomepuun virassa ollessaan Kesällä 1990 Laaneots tutustui Tarton maanalaisen suojeluskunnan päällikköön Johannes Kertiin, josta sittemmin tuli myös Viron puolustusvoimain komentaja. Laaneots auttoi suojeluskuntaa suunnittelemaan joukkojen rakennetta ja koulutusta. Laaneots teki yhteistyötä Tarton kaupunginneuvoston kanssa ja yritti toimia neuvostojen ja kansalaisten välittäjänä sekä tiedottaa kaikesta tietämästään heti kaupungin johdolle.

Ura Kaitseväessä

Viro palautti itsenäisyytensä 20. elokuuta 1991. Viron korkein neuvosto hyväksyi päätöksen yleisen asevelvollisuusarmeijan toteuttamisesta 31. elokuuta. Viron puolustusvoimat (Eesti Kaitsevägi) päätettiin palauttaa 3. syyskuuta, jolloin puolustusministeri viranhoitajaksi nimitettiin valtioministeri Raivo Vare, joka pyysi heti Laaneotsaa organisoimaan Kaitseväkeä. Virallisesti Laaneots nimitettiin puolustusvoimain pääesikunnan (Kaitsejõudude Peastaap) päällikön viranhoitajaksi, vaikka pääesikuntaa ei ollut vielä olemassakaan. Itse asiassa syyskuussa 1991 Laaneots toimi parin kolmen viikon ajan kahden maan armeijan palveluksessa. Lopulta hän ilmoitti omavaltaisesti eroavansa puna-armeijasta, mistä hänet uhattiin haastaa oikeuteen, mutta sitä ei koskaan tapahtunut puna-armeijan nopeasti edenneen hajoamisen takia. Virallinen nimitys pääesikunnan päälliköksi tuli 27. huhtikuuta 1992. Venäjän federaatio vei Laaneotsalta everstin (polkovnik) arvon syyskuussa 1992, mutta sillä ei ollut väliä, koska hän oli saanut Viron everstin (kolonel) arvon korkeimman neuvoston puheenjohtajalta Arnold Rüüteliltä 11. toukokuuta 1992 määräyksellä nro 29.

Pääesikunnan päällikkönä Laaneots toimi kahteen otteeseen vuosina 1991–1994 ja 1997–1999. Vuosien 1994-1996 aikana Laaneots ei toiminut puolustusvoimain palveluksessa, koska maan ensimmäiseksi puolustusvoimain komentajaksi valittu Yhdysvaltain armeijan eversti Aleksander Einseln ei luottanut korkeana neuvostoarmeijan upseerina toimineeseen Laaneotsaan.

Kenraali Laaneots ja presidentti Toomas Hendrik Ilves vuonna 2011.

Vuonna 1997 Laaneots aloitti Kaitseväen päätarkastajana ja vuosina 1999–2001 Baltian maanpuolustustutkimuskeskuksen johtajana. Ennen Kaitseväen komentajuutta Laaneots toimi vuosina 2001-2006 Viron sotilasakatemian (Kaitseväe Ühendatud Õppeasutused) johtajana ja vuosina 2002-2006 Viron sotilasasiamiehenä Venäjällä ja Ukrainassa.

Viron itsenäisyyden palauttamisen jälkeen Laaneots on hankkinut sotilaallista lisäkoulutusta Roomassa sijaitsevassa Naton maanpuolustuskorkeakoulussa (NATO Defence College) sekä Suomessa valtakunnallisilla maanpuolustuskursseilla.

Marraskuussa 2006 Kaitseväen väistyvä komentaja Tarmo Kõuts mainitsi 58–vuotiaan kenraalimajuri Ants Laaneotsan mahdollisena seuraajanaan. Lopulta 16. marraskuuta 2006 tasavallan presidentti Toomas Hendrik Ilves esitti riigikogulle Laaneotsan valitsemista uudeksi Kaitseväen komentajaksi. Riigikogu valitsi Laaneotsan maan uudeksi puolustusvoimain komentajaksi 5. joulukuuta 2006 äänin 77–2. Ennen tätä 23. marraskuuta riigikogu oli päättänyt, että Kaitseväen komentajan ei enää tarvitse 60 vuotta täytettyään erota virastaan, vaan hän voi toimia viisivuotisen virkakautensa loppuun asti. Tämä viisivuotiskausi loppuikin sitten 5. joulukuuta 2011..

Jo ensimmäisessä haastattelussaan valintansa jälkeen 6. joulukuuta 2006 Laaneots mainitsi Viron turvallisuudelle suurimmaksi uhaksi Venäjän. Eesti Päevalehdelle hän totesi, että "Vaatimattomasti sanoen on meidän naapurinamme epäystävällinen valtio. Ja tässä suhteessa Venäjä todellakin on Viron suurin turvallisuusongelma." Tämä linjaus nostatti myrskyn Venäjällä.

9. joulukuuta 2006 Laaneots aloitti yhdessä pääministeri Andrus Ansipin kanssa ensimmäisen virallisen ulkomaanvierailunsa matkakohteenaan Afganistan.