Antimonitrisulfidi
| Antimonitrisulfidi | |
|---|---|
 |
|
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | 1345-04-6 |
| PubChem CID | 16689752 |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | Sb2S3 |
| Moolimassa | 339,73 |
| Ulkomuoto | Kiteinen musta tai amorfinen punaoranssi aine[1] |
| Sulamispiste | 550 °C[1] |
| Kiehumispiste | 1 150 °C[1] |
| Tiheys | 4,12 g/cm3[1] |
| Liukoisuus veteen | Ei liukene[1] |
Antimonitrisulfidi (Sb2S3) on epäorgaaninen antimonin sulfidi. Yhdistettä käytetään muun muassa väriaineena, tulitikuissa ja muiden antimoniyhdisteiden valmistamiseen. Luonnossa antimonitrisulfidia esiintyy stibniittimineraalissa.
Ominaisuudet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Antimonitrisulfidilla on kaksi eri muotoa, jotka molemmat ovat huoneenlämpötilassa kiinteitä aineita. Kiteinen muoto on väriltään musta ja amorfinen antimonitrisulfidi on punaisenoranssia väriltään. Amorfinen antimonisulfidi muuttuu kuumennettaessa noin 200 °C:n lämpötilaan. Antimonitrisulfidi ei liukene veteen, mutta väkevät hapot, kuten suolahappo kykenevät liuottamaan yhdisteen. Se liukenee emäksisiin liuoksiin tai sulfidiliuoksiin muodostaen tioantimonaatti-ioneja (SbS2-) tai hapen läsnä ollessa tetratioantimonaatti-ioneja (SbS43-).[1][2][3][4]
Valmistus ja käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Antimonitrisulfidia voidaan valmistaa kuumentamalla metallista antimonia tai antimonitrioksidia rikin kanssa. Teollisesti yhdistettä valmistetaan tyypillisesti kuumentamalla antimoniittimineraalia. Antimonitrisulfidia voidaan tuottaa myös antimonitrikloridin ja rikkivety- tai natriumtiosulfaattiliuoksen välisellä reaktiolla.[1][2][3]
Antimonitrisulfidia käytetään tulitikkujen päissä, ilotulitteissa ja yhdessä kloraattien kanssa nalleissa. Muita käyttökohteita ovat muun muassa lasin värjääminen rubiininpunaiseksi, metallisen antimonin ja antimoniyhdisteiden valmistus sekä väriaineena.[1][2][3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 288. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3
- ↑ a b c Leon D. Freedman, G. O. Doak, G. Gilbert Long, Tariq Mahmood & Charles B. Lindhaal :Antimony Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2003. Viitattu 13.11.2013
- ↑ a b c Sabina C. Grund, Kunibert Hanusch, Hans J. Breunig & Hans Uwe Wolf: Antimony and Antimony Compounds, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2006. Viitattu 13.11.2013
- ↑ Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 765. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9 Kirja Googlen teoshaussa Viitattu 9.11.2013. (englanniksi)