Anastasija Verbitskaja
Anastasija Aleksejevna Verbitskaja (ven. Анастаси́я Алексе́евна Верби́цкая) os. Zjablova, (ven. Зяблова); (11. (J: 23. helmikuuta) 1861 Voronež, Venäjän keisarikunta – 16. tammikuuta 1928 Moskova[1] Neuvostoliitto) oli 1900-luvun alun kuuluisin venäläinen naiskirjailija.[2]
Suku ja koulutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Anastasija Verbitskaja syntyi köyhään Zjablovan aatelisperheeseen, jossa harrastettiin teatteria. Hänen sisarensa Alexandra Aleksejevna Sorneva oli myös kirjailija.[3] Hän valmistui keskiluokan tytöille tarkoitetusta Jelizaveta-instituutin (ven. Елизаветинский институт) sisäoppilaitoksesta Moskovassa, työskenteli kotiopettajattarena, opiskeli laulamista Moskovan konservatoriossa vuosina 1879-1881 (ei valmistunut) ja toimi sen jälkeen musiikinopettajana sekä opiskeli journalismia.[4] Vuonna 1882 hän meni naimisiin maanmittausinsinööri Aleksei Verbitskin kanssa[1] ja heille syntyi kolme poikaa.[5] Vuodesta 1883 lähtien Verbitskaja kirjoitteli sanomalehtiin.[4]
Kirjallinen ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Verbitskajan ensimmäinen kaunokirjallinen teos oli pienoisromaani Razlad (ven. Разлад, ”Epäsopu”, 1887). Hän kirjoitti näytelmiä sekä kertomuksia, jotka ilmestyivät ensimmäisen kerran kokoelmana Sny žizni (ven. Сны жизни, ”Elämän unia”, 1899). Vuodesta 1899 lähtien Verbitskaja toimi myös kustantajana. Verbitskajan tuotannon tärkein teema on naisen vapautuminen. Hän kuvaa lahjakkaita naisia, jotka taistelevat tasa-arvon ja onnensa puolesta porvarillisen yhteiskunnan sääntöjä ja valheellista moraalia vastaan.[1]
Verbitskaja suhtautui innostuneesti vuosien 1905–1907 vallankumoustapahtumiin. Samaan aikaan hän luopui realistisesta kuvaustavasta ja ryhtyi hyödyntämään viihdekirjallisuuden estetiikkaa. Nietzscheläiset voimakkaat yksilöt, seksuaalisen vapautumisen teema ja uudet tyylikeinot toivat valtavan lukijasuosion Verbitskajan romaaneille Duh vremeni (ven. Дух времени, ”Ajan henki”, 1905–1907) ja Kljutši stšastja (ven. Ключи счастья, Onnen avaimet, 1908–1913).[1] Jälkimmäisen pohjalta tehtiin kaksi erittäin suositttua elokuvaa vuosina 1913 ja 1917, joihin hän teki käsikirjoituksen.[4] Kriitikot syyttivät Verbitskajaa pornografiasta, kioskikirjallisuuden tasolle vajoamisesta ja kevytmielisestä suhtautumisesta vakaviin ongelmiin.[1]
Kirjastoissa Verbitskajan kirjojen lainauskerrat saavuttivat maksimimäärän, ja vuonna 1915 hänen teostensa painosmäärä saavutti tuon ajan bestseller-tason, 280 000 kappaletta.[3]
Verbitskajan myöhemmistä teoksista huomattavin on hänen näyttelijä-isoäitinsä vaiheita romanttisesti kuvaava trilogia Igo ljubvi (ven. Иго любви, "Rakkauden ies”, 1914–1916, 1920). Neuvostoliitossa Verbitskajan teokset yritettiin kieltää vuoden 1917 jälkeen ”pornografisina”, mutta kirjailijan vaatiman julkisen selvityksen tuloksena sitä ei pidetty tarpeellisena. Vuosina 1924-1925 hän joutui kiellettyjen kirjailjoiden listalle ja hänen kirjojensa painokset vedettiin pois kirjakaupoista ja kirjastoista. Hän yritti elättää itseään lastenkirjailijana eri salanimien (Igor Olgovitš, A. Aleksejeva) turvin.[1]
Perintö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Anastasia Verbitskaja on 1900-luvun venäläisen populaarikirjallisuuden huippunimi. Hänessä henkilöityvät ilmiön monet eri piirteet. Verbitskaja on malliesimerkki kirjailijasta, joka määrätietoisesti loi itselleen uran. Hän otti taloudellisen riskin julkaistessaan ensimmäisen teoksensa omakustanteena ja velaksi. Romaani myi hyvin, ja seuraavana vuonna ilmestyi ensimmäinen osa yhteensä kuusiosaisesta menestysromaanista Kljutši sštšastja (ven. Ключи счастья, Onnen avaimet, 1908–1913).[6]
Kriitikoiden ivasta huolimatta Verbitskaja itse suhtautui kirjoittamiseen vakavasti ja piti itseään tasaveroisena niin sanottujen laatukirjailijoiden kanssa. Tässä Verbitskaja pani myös persoonansa likoon julkaisemalla samanaikaisesti Onnen avainten kanssa kaksi omaelämäkerrallista teosta, Momeju tšitatelju (ven. Моему читателю: автобиографические очерки, Lukijalleni, 1908) ja Moi vaspominanija (Muistelmani, 1911). Hänen itse rakentamansa kirjailijanura vertautuu romaanien itseään toteuttaviin ja onnea etsiviin naishenkilöihin.[6]
Kolmesta hänen suositusta romaanistaan on julkaistu uusintapainokset Venäjällä vuosina 1992 ja 1993. Lyhennetty versio hänen romaanistaan Onnen avaimet (engl. Keys to Happiness) julkaistiin englanniksi vuonna 1999.[5]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Russkaja literatura XX veka. Prozaiki, poety, dramaturgi: biobibliografitšeski slovar, s. 363–365. Moskva: Olma-Press Invest, 2005. ISBN 5-94848-211-1 Teoksen verkkoversio. (venäjäksi)
- ↑ (toim.) Kirsti Ekonen ja Sanna Turoma: Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 374. Helsinki: Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-181-4
- ↑ a b ВЕРБИЦКАЯ, АНАСТАСИЯ АЛЕКСЕЕВНА | Энциклопедия Кругосвет www.krugosvet.ru.
- ↑ a b c Entsiklopedija Krugosvet krugosvet.ru. Viitattu 9.1.2016. (venäjäksi)
- ↑ a b Holmgren, Beth & Goscilo, Helena: Introduction to Keys to Happiness: A Novel. Indiana University Press, May 1, 1999.
- ↑ a b Turoma, Sanna. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 4. Realismin rajapinnoilla. Populaarikirjallisuus”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 374-375. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450
