Analyyttinen ja mannermainen filosofia

Analyyttistä filosofiaa ja mannermaista filosofiaa pidetään nykyfilosofian merkittävimpinä suuntauksina. Nämä suuntaukset on usein asetettu vastakkain. Jotkut ovat nähneet niiden välisen ristiriidan sovittamattomana, jotkut taas ovat katsoneet, että ristiriitoja on liioiteltu. Nykyisin monet ovat myös pyrkineet eroon jaottelusta.

Eron tausta voidaan nähdä uuskantilaisten Marburgin ja Badenin koulujen eroissa ja myöhemmässä Rudolf Carnapin ja Martin Heideggerin filosofisessa vastakkainasettelussa. Analyyttisen filosofian harjoittaminen on ollut keskittynyttä englanninkieliseen maailmaan (Iso-Britannia, Yhdysvallat) ja muun muassa Itävaltaan ja Pohjoismaihin. Mannermainen filosofia on ollut merkittävässä asemassa ennen kaikkea Ranskassa, Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja Sveitsissä.

Jako on kuitenkin melko harhaanjohtava. Ensiksi, ero ei ole täysin maantieteellinen. Jo alun perin monet analyyttisen filosofian keskeiset henkilöt tulivat Manner-Euroopasta, ja nykyisin kummankin suuntauksen kannattajia löytyy kaikista maista. Toiseksi, analyyttinen ja mannermainen filosofia eivät myöskään muodosta mitään yhtenäisiä koulukuntia tai tutkimushankkeita, eivätkä läheskään kaikki filosofit lue itseään näiden sateenvarjokäsitteiden alle. Jako ei perustu mihinkään tiettyyn perustavanlaatuiseen erimielisyyteen jostakin asiasta, vaan usein pikemminkin kummankin suuntauksen kannattajien haluun erottua toisesta suuntauksesta: filosofit eivät useinkaan lue toista suuntausta edustavien teoksia, ja keskustelevat vain kysymyksistä, jotka ovat relevantteja heidän oman suuntauksensa sisällä.

Wolfgang Stegmüllerin mukaan tämä on johtanut tilanteeseen, jossa eri suuntauksia edustavilta filosofeilta on romahtanut yhteinen kommunikaatiopohja: he eivät koe ymmärtävänsä toistensa puhetta, eivätkä edes koe, että heillä olisi yhteisiä päämääriä. Ilkka Niiniluoto ja Esa Saarinen sen sijaan ovat katsoneet, että suuntauksia yhdistävät tekijät painavat vaa'assa kuitenkin enemmän kuin erimielisyydet: niiden käsittelemät ongelmat ovat samat, ja erot ovat usein käytetyissä käsitteissä ja ratkaisuehdotuksissa.

Analyyttisesta filosofiasta ovat saaneet vaikutteita muun muassa analyyttinen hermeneutiikka ja analyyttinen fenomenologia.

Historiaa

Erottelun analyyttiseen ja mannermaiseen filosofiaan voidaan katsoa saaneen alkunsa viimeistään 1920-luvulla. Jotkut ovat katsoneet sen ulottuvan aina Immanuel Kantiin saakka: Kant oli viimeinen "suuri filosofi", jota kumpikin osapuoli on lukenut.

Saksalainen idealismi

Pääartikkeli: Saksalainen idealismi

1700-luvun lopulla mannermainen Eurooppa pyrki sulattamaan Immanuel Kantin filosofian. Saksalainen idealismi on ensimmäisiä suuntauksia, joka esitti vastauksen Kantille, osittain jo tämän eläessä. Ensimmäisiä saksalaisia idealisteja oli Johann Gottlieb Fichte, joka julkaisi vuonna 1792 teoksensa Versuch einer Kritik aller Offenbarung ("Pyrkimys kaiken ilmoituksen kritiikkiin"), johon Kant vastasi pitäen sitä ansiokkaana. Muita saksalaisia idealisteja ovat olleet Friedrich Schelling, Friedrich Heinrich Jacobi, Karl Leonhard Reinhold, Friedrich Schleiermacher, ja ehkä merkittävimpänä Georg Wilhelm Friedrich Hegel.

Saksalaisen idealismin kritiikki

Saksalaisen idealismin ja yleensä koko saksalaisen filosofian vaikutusvaltaisimpia kriitikoita olivat Arthur Schopenhauer, Søren Kierkegaard ja Friedrich Nietzsche. Schopenhauer torjui Hegelin ajattelun ja esitti teoksessaan Die Welt als Wille und Vorstellung ("Maailma tahtona ja mielteenä"), että Kantin transsendentaali idealismi on ainoa mahdollinen vastaus filosofiseen argumenttiin. Kierkegaard vastusti suurten filosofisten järjestelmien, kuten Hegelin järjestelmän, rakentamisyrityksiä, ja katsoi, että ihmisyksilön olemassaolo on ainoa oikeutettu pohja ajattelulle. Näin hän loi perustaa eksistentialismille. Nietzsche haastoi nihilismillään moraalin perustan kaikissa filosofisissa järjestelmissä. Karl Marx ja Friedrich Engels "käänsivät Hegelin päälaelleen" ja käyttivät hänen dialektiikkaansa historian analysoimiseen materialistisesta näkökulmasta. Kaikki nämä henkilöt voidaan nähdä mannermaisen filosofian edelläkävijöinä.

Brittiläinen idealismi

Pääartikkeli: Brittiläinen idealismi

Isossa-Britanniassa akateemisen filosofian hallitseva suuntaus 1800-luvun loppupuolella oli brittiläinen idealismi. Se oli eräällä tavalla saksalaisen idealistisen liikkeen laajennos. Brittiläinen idealismi vastasi Kantin ja Hegelin töihin ja omaksui osan hegeliläisestä terminologiasta. Brittiläisistä idealisteista merkittävimmät olivat F. H. Bradley ja J. M. E. McTaggart. 1900-luvun alkupuolelle tultaessa sellaisten filosofien kuin Bertrand Russell ja G. E. Moore vastustus johti idealismin ajan nopeaan päättymiseen ja analyyttisen filosofian nousuun englanninkielisissä maissa. Idealistisesta ajattelusta ei jäänyt juurikaan näkyviä jälkiä analyyttiseen filosofiaan.

1900-luku

1900-luvun vaihteessa fenomenologian perustaja Edmund Husserl oli ehkä viimeisiä filosofeja, joita kumpikin perinne arvosti. Husserlin varhaiset työt matematiikassa, hänen kirjeenvaihtonsa Gottlob Fregen kanssa sekä hänen vaikutuksensa varhaisiin analyyttisiin filosofeihin valottavat myös analyyttisen perinteen historiaa.

Varhainen tietoisuus "analyyttisen" ja "mannermaisen" filosofian syvistä eroista voidaan jäljittää kahden Husserlin oppilaan, Rudolf Carnapin ja Martin Heideggerin, töihin. Vuonna 1929 Heidegger kirjoitti teoksen Was ist Metaphysik? ("Mitä on metafysiikka?"), joka oli tutkielma "ei-minkään" käsitteen analysoimisesta. Carnap kritisoi Heideggerin tutkielmaa vuonna 1932 teoksessaan Überwindung der Metaphysik durch logische Analyse der Sprache ("Metafysiikan eliminointi kielen loogisella analyysillä"). Carnap väitti, että useat kohdat Heideggerin teoksessa olivat esimerkkejä pseudoväitteistä joissa "loogisen syntaksin rikkominen oli erityisen selvää". Carnap syytti Heideggeria "historiallis-kielitieteellisen syntaksin" käyttämisestä, joka mahdollisti hänen mukaansa hölynpölyn, tyhjänpäiväisen puheen, kun taas "looginen syntaksi" teki sen mahdottomaksi. Heideggerin syntaksi oli johdettu osittain hegeliläisestä historisismista, kun taas Carnapin syntaksi oli johdettu osittain fregeläisestä logiikasta ja semantiikasta. Tämä perustavanlaatuinen ero tavoissa lähestyä filosofisia ongelmia — "kokemuksesta keskusteleminen" vastaan "kielestä keskusteleminen" — on tärkein syy jakoon analyyttisen ja mannermaisen filosofian välillä.

1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla Saksa oli edelleen Manner-Euroopan filosofinen päänäyttämö. Vasta Adolf Hitlerin ja kansallissosialismin valtaannousu karkotti pitkälti vasemmistolaisen ja juutalaisen filosofien keskittymän. Jotkut, kuten Frankfurtin koulukunta, hakivat turvaa ulkomailta, etenkin Yhdysvalloista. Pienempi osa filosofeista, kuten Martin Heidegger, jäivät Saksaan, lähinnä natsiyhteyksiensä takia. Sodan jälkeen heidät ja heidän ajatuksensa usein tuomittiin natsien tavoin, ja esimerkiksi Heideggeria kiellettiin joksikin aikaa opettamasta. Analyyttisen filosofian puolella Heideggerin natsiyhteyksistä muistettiin huomautella tämän kuolemaan saakka.

Erottavia tekijöitä

Sara Heinämaa on tiivistänyt yleiset mielikuvat ja ennakkoluulot suuntauksista ja niiden eroista seuraavasti:

»1900-luvun filosofian uskotaan muodostuvan joko Russellin, Quinen ja Davidsonin argumenteista tai Heideggerin, Derridan ja Foucault'n teoksista. Nimiin liitetään ominaisuuksia: yhtäällä johdonmukaisuus ja tarkkuus ja toisaalla uskallus ja hillittömyys. Analyyttistä filosofiaa kuvataan "argumentatiiviseksi" ja sen sanotaan pohjautuvan tieteen mallille; sen puolustajien iskusanoina ovat "tieto" ja "totuus". Mannermainen filosofia luonnehditaan elämänfilosofiseksi; sen tavoitteet yhdistetään runouteen, kirjallisuuteen ja taiteisiin, panokseksi asetetaan vapaus ja luovuus.»

Holismi vastaan funktionalismi

Analyyttinen filosofia keskittyy usein tiettyihin yleismaailmallisiin ongelmiin, ja jakaa filosofian erillisiin osa-alueisiin, joiden välillä ei välttämättä ole paljon yhteyksiä: tieteenfilosofiaan, mielenfilosofiaan, kielifilosofiaan, matematiikan filosofiaan, jne.

Mannermainen filosofia käsittelee usein näitä kysymyksiä kokonaisvaltaisesti ja keskittyy tiettyihin ajattelijoihin ja heidän teemoihinsa, kuten esimerkiksi kysymykseen elämästä, kuolemasta, antropologiasta, seksualiteetista, politiikasta, ruumiista tai historiasta.

Teksti vastaan kysymys

Mannermainen filosofia keskittyy filosofisiin teksteihin, sekä klassisiin että nykyaikaisiin, ja niiden tulkitsemiseen ja filosofisen kehityksen tutkimiseen. Mannermainen ajattelu ei ole niin kiinnostunut siitä, ovatko jotkut tietyt väitteet tosia vai epätosia, vaan siitä, mitä suuret ajattelijat ovat saavuttaneet omana aikanaan tai historian näkökulmasta, sekä totuuksina että puolitotuuksina. Tavoitteena on tulkita tekstejä ja käyttää niitä apuna niiden "taakse" pääsemiseksi ja niiden dekonstruoimiseksi.

Analyyttinen filosofia keskittyy ensi sijassa väitteisiin ja siihen, millä perusteella ne voidaan osoittaa todeksi. Väitteet nähdään joko tosina, epätosina, mielettöminä tai subjektiivisesti tosina, jolloin kaikki muut paitsi selvästi todet väitteet yleensä hylätään implisiittisesti.

Formaali logiikka vastaan logiikka logoksena

Analyyttinen filosofia käyttää usein formaalia logiikkaa ja formaalia loogista argumentaatiota kysymysten ja vastausten esittämiseksi.

Mannermainen filosofia sen sijaan tapaa käyttää termilogiikkaa väljemmin, tai samassa mielessä kuin kreikan kielen sanassa logos, joka voi tarkoittaa esimerkiksi "puhetta", tai tapana tuoda esille se mistä milloinkin puhutaan. Se katsoo logiikan käsitteiden, lakien ja ristiriitojen olevan sidottuja historiaan samoin kuin muidenkin käsitteiden: ne eivät välttämättä päteneet ennen eivätkä päde tulevaisuudessa, sen sijaan jokaisella on oma historiansa ja hermeneuttiset ongelmansa.

Deskriptiivisyys vastaan kriittisyys

Analyyttinen filosofia pyrkii usein kuvaamaan, miten asiat ovat maailmassa, kuinka asioiden täytyy toimia tai mikä tarjoaisi intuitiivisimman tai "parhaan" kuvauksen, joka voi torjua mahdollisimman paljon kritiikkiä. Tämän vuoksi analyyttinen filosofia kytkee itsensä usein empiirisiin luonnontieteisiin ja matematiikkaan. Analyyttinen filosofia pyrkii yleensä välttämään poliittisia kysymyksiä, paitsi poliittisessa filosofiassa ja etiikassa.

Mannermainen filosofia sen sijaan on usein luonteeltaan kriittistä, ja olettaa, ettei maailman tila ei ole sellainen, jota tulisi vain kuvata, vaan että se muuttuu sen mukaan miten tulkitsemme sitä. Tämän vuoksi se näkee politiikan oleellisena osana kaikkea filosofiaa. 1800-luvulla mannermaiset filosofit, kuten G. W. F. Hegel ja Karl Marx määrittelivät kriittisyytensä "tieteeksi", nykyinen mannermainen filosofia on omaksunut valistuksen kriittisen asenteen. Monet mannermaiset filosofit, kuten esimerkiksi Gilles Deleuze ja Alain Badiou, suhtautuvat positiivisesti luonnontieteisiin ja matematiikkaan.

Historiallisuus vastaan perinteen sivuuttaminen

Suuntauksia on syytetty joko liiallisesta filosofian historian painottamisesta tai sen liiallisesta sivuuttamisesta. Jotkut katsovat mannermaisen filosofian painottavan liikaa aiempia filosofeja, antaen heidän asettaa nykyaikaisten keskustelujen käsitteistön ja puitteet. Näin filosofiasta tulee pelkkää filosofian historian tulkintaa. Analyyttistä filosofiaa taas on syytetty historian sivuuttamisesta: jos filosofit eivät tiedä, kuinka samoihin kysymyksiin on vastattu aiemmin, he saattavat päätyä samoihin vanhoihin ratkaisuihin tai heiltä saattaa jäädä huomaamatta miten perinne vaikuttaa heidän ajatteluunsa.

Erot käytetyissä esimerkeissä

Mannermaisessa filosofiassa on yleistä, että kirjoittaja viittaa kirjallisuuteen, novelleihin ja runouteen, tai arkielämän esimerkkeihin työpaikalta, kahviloista jne.

Analyyttisessä filosofiassa on yleisempää käyttää mielikuvituksellisia tai jopa tieteiskirjallisuutta muistuttavia ajatuskokeita (esimerkiksi aivot altaassa, mahdolliset maailmat) kysymysten havainnollistamiseksi.

Yhdistäviä tekijöitä

Yhteinen tieteellinen tausta

Sekä analyyttisen että mannermaisen filosofian perustajiin kuuluvat filosofit saivat koulutuksensa ennen kaikkea matematiikassa, eivät filosofiassa (Russell, Frege, Husserl).

Kumpaankin perinteeseen kuuluvat filosofit lukevat lähes kaikki merkittävät filosofit esisokraatikoista Kantiin perustavalaatuisiksi ajattelijoiksi ja filosofian kysymyksenasettelijoiksi.

Kummatkin suuntaukset ovat akateemisesti suuntautuneita. Poikkeuksia ovat enemmän mannermaisessa perinteessä luetut Friedrich Nietzsche ja Søren Kierkegaard, jotka tekivät suurimman osan filosofiastaan yliopistojen ulkopuolella.

Yhdistävät kysymykset ja ratkaisut

Analyyttisen filosofian keskeisen filosofin Ludwig Wittgensteinin ja mannermaisen perinteen keskeisen filosofin Martin Heideggerin filosofiaa yhdistää toiminnallinen ajatusmalli filosofian perusteista. Kysymys postmodernista filosofiasta sekä siihen liittyvä kysymys kielestä nousi esille sekä Wittgensteinin ajatuksissa kielipeleistä että Jean-François Lyotardin määritelmässä koko postmodernin käsitteelle.

Skisman vaiheita

1929

Martin Heideggerin ja Ernst Cassirerin väittely Davosissa Sveitsissä. Väittely osoitti, kuinka syvä 1920-luvun kantilaisesta kriisistä oli tullut. Väittely käsitteli ennen kaikkea objektiivisuutta ja tiedon intersubjektiivisuutta tai universaaliutta.

Heidegger halusi tulkita Kantin näkemykset pyrkimyksenä ontologiaan, Cassirer puolestaan pyrki näkemään, etteivät Kantin ajatukset tarjonneet filosofialle muuta kuin toimimalla objektiivisuuden kritiikkinä. Cassirer syytti Heideggeria siitä, että tämä kielsi ei-subjektiivisen universaalin tieteellisen tiedon mahdollisuuden.

Väittelyyn osallistuivat myös Emmanuel Lévinas ja Rudolf Carnap. Levinas, joka katsoi Heideggerin voittaneen, katsoi vastakkainasettelun osoittaneen merkkejä "tietynlaisen humanismin loppumisesta". Carnap sen sijaan asettui Cassirerin puolelle.

1930

Carnap syyttää Heideggeria "loogisen syntaksin rikkomisesta". Heideggerin kieli perustui enemmän kreikkaan kuin matemaattiseen ymmärrykseen logiikasta.

1940–1950-luvut

Richard Rortyn mukaan analyyttinen filosofia sai 1940- ja 1950-luvuilla valta-aseman amerikkalaisissa yliopistoissa. Sitä ennen sekä englanninkielisen maailman yliopistot että sen ulkopuoliset yliopistot eri puolilla Eurooppaa keskittyivät kummatkin filosofian tutkimiseen historiallisesta näkökulmasta.

1974

J. R. Searle vastaa erääseen Jacques Derridan teoksesta julkaistuun kirja-arvosteluun syyttämällä Derridaa asioiden sumentamisesta. Derrida vastaa syytöksellä väärästä ymmärtämisestä.

1992

Cambridgen yliopisto myöntää Derridalle kunniatohtorin arvonimen. Joukko analyyttisiä filosofeja, mukaan lukien W. V. O. Quine, allekirjoittaa kirjeen estääkseen kunnianosoituksen.

Lähteet

• Heinämaa, Sara: ”Loogisista tutkimuksista ruumiinfenomenologiaan”, Nykyajan filosofia. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-26207-2
• Juti, Riku: Johdatus metafysiikkaan, s. 36–51. Helsinki: Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-821-4
• Niiniluoto, Ilkka & Saarinen, Esa: ”Filosofia muutoksen tilassa — johdanto nykyajan filosofiaan”, Nykyajan filosofia. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-26207-2
• Prado, C. G.: A House Divided. Amherst, New York: Humanity Books, 2003. ISBN 1-59102-105-7 (englanniksi)
• Simon, Peter: "Whose Fault? The Origins and Evitability of the Analytic–Continental Rift". International Journal of Philosophical Studies, Volume 9, Number 3 / August 1, 2001.

Aiheesta muualla

• Engel, Pascal: Voiko analyyttinen filosofia olla ranskalaista (Arkistoitu – Internet Archive). Niin & näin 3/1997.
• Pihlström, Sami: Heidegger ja suomalainen analyyttinen filosofia (Arkistoitu – Internet Archive). Tieteessä tapahtuu 2/2004. (PDF)
• Tuusvuori, Jarkko S.: Mannermainen/analyyttinen? - Epilogi (Arkistoitu – Internet Archive). Niin & näin 3/1997.