Aghlabidit
Aghlabidit (Banū al-Aghlab) oli arabidynastia, joka hallitsi nykyisen Tunisian aluetta sekä Algerian ja Libyan pohjoisrannikkoa eli Ifriqiyaa vuosina 800–909. Dynastia piti jonkin aikaa hallussaan myös Euroopassa alueita, joihin kuului muun muassa Sisilia.
Aghlabidit olivat muodollisesti abbasidikalifaatin alaisia, mutta käytännössä itsenäisiä. Dynastian perustajat onnistuivat vakiinnuttamaan valta-asemansa berberiheimojen asuttamassa Pohjois-Afrikassa, mutta kukistuivat lopulta šiialaisten fatimidien tekemässä kapinassa.
Historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 739 umaijadeja vastustaneet kharijiitit saivat hetkeksi haltuunsa koko Pohjois-Afrikan länsirannikon, ja vaikka kapina kukistettiin, rannikkoa ei enää täysin saatu Damaskoksen umaijadikalifaatin valvontaan.[1] Umaijadikalifaattia seurannut abbasidikalifaatti ei sekään saanut haltuunsa koko Pohjois-Afrikkaa. 700-luvulla siellä esiintyi jatkuvasti sekä berberien että muslimiarmeijan osastojen (jund) kapinoita. Pieniä kuningas- tai päällikkökuntia olivat sinne perustaneet Barghawatat (744), Rustamidit (776), Idrisidit (788) ja Sufrittit (758).[2]
Vuonna 800 kalifi Harun al-Rashid (786–809) nimitti Ibrahim ibn al-Aghlabin koko Ifriqiyan perinnölliseksi emiiriksi. Ibrahim seuraajineen onnistui kukistamaan kapinoivat muslimijoukot ja kapinalliset berberiheimot ja perusti näin abbasidikalifaatin ensimmäisen autonomisen emiirikunnan, mutta ei kyennyt etenemään Marokkoon asti.[3] Vaikka aghlabidit tunnustivat muodollisesti Bagdadin abbasidikalifien vallan, he olivat todellisuudessa itsenäisiä. Emiirit löivät omaa rahaa, nimittivät virkakuntansa ja kävivät omia sotiaan. Abbasidien tapaan he rakensivat erilliset hallintokaupungit hovilleen. Sellainen oli vuodesta 800 al-Abbasiyya ja vuodesta 876 Raqqada. Niissä emiirit pitivät loisteliasta hovia, jonka kustannukset katettiin raskailla veroilla ja jihadistisilla ryöstöillä.
Emiirit kehittivät valtakuntansa vesihuoltoa [4] ja pystyttivät julkisia rakennuksia. Rannikoita suojelemaan rakennettiin vartiotornien ketju. Kairouanista tuli tärkeä uskonnollisen elämän ja šariatietämyksen keskus. Sahnun ibn Sa'id laati siellä 800-luvulla malikiittisen koulukunnan käsikirjan al-Mudawwana imaami Malikin opetusten pohjalta.[5] Aghlabidien taloudellinen toiminta oli vilkasta ja kauppaa käytiin sekä Eurooppaan, Saharan eteläpuolelle että Lähi-itään. Muuan tuote olivat orjat. Valkoisia orjia tuotiin al-Andalusista ja Galliasta ja mustia orjia Afrikasta. Kaupattuihin ylellisyystuotteisiin kuuluivat kulta, norsunluu ja käsityöt ja perustarvikkeisiin muun muassa vilja, oliiviöljy, suola ja kankaat.[5]
Aghlabidien valta ei ollut sisämaassa ehdotonta, vaan nojautui sinne tehtyihin ryöstöretkiin. [3] Heidän laivastonsa oli keskisellä Välimerellä ylivoimaista.[4] Vuonna 846 aghlabidit tekivät iskun Roomaan, missä Aurelianuksen muurin ulkopuolella oleva kaupunki joutui ryöstön kohteeksi.[3] Ziyādat Allāh I:n (817–838) aikana aghlabidit aloittivat Sisilian valtaamiseen saatuaan avunpyynnön Sisilian bysanttilaiselta kuvernööriltä. Valtaus kesti kaikkiaan 75 vuotta. Sen jälkeen saari pysyi arabien käsissä kaksisataa vuotta. Valtaajat olivat Pohjois-Afrikan arabeja, berbereitä ja mustia afrikkalaisia.[6] Aghlabidit hankkivat valtaamiltaan alueilta suuria määriä orjia, jotka kuljetettiin Ifriqiyaan.[7]
Aghlabidien dynastia pysyi pystyssä vuoteen 909 asti, jolloin sisämaan vuoristoalueilla kasvanut uskonnollinen šiialainen liike, fatimidit, kukisti sen. Abbasidit eivät kyenneet auttamaan aghlabideja, vaikka apua pyydettiin.[8] Fatimideistä kasvoi sen jälkeen abbasidien kanssa kilpaileva kalifaatti. Fatimidien dynastian muuttuminen kalifaatiksi rikkoi muslimimaailman muodollisen yhtenäisyyden, sillä islaminuskon mukaan maailmassa olisi saanut olla kerrallaan vain yksi ainoa kalifi.[9]
Hallitsijat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Ibrahim I ibn al-Aghlab ibn Salim (800–812)
- Abdullah I ibn Ibrahim (812–817)
- Ziyadat Allah I ibn Ibrahim (817–838)
- al-Aghlab Abu Affan ibn Ibrahim (838–841)
- Muhammad I Abul-Abbas ibn al-Aghlab Abi Affan (841–856)
- Ahmad ibn Muhammad (856–863)
- Ziyadat Allah II ibn Abil-Abbas (863)
- Muhammad II ibn Ahmad (863–875)
- Ibrahim II ibn Ahmad (875–902)
- Abdullah II ibn Ibrahim (902–903)
- Ziyadat Allah III ibn Abdillah (903–909)
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller (Umdat al-Salik). A Classic Manual of Islamic Sared Law. In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller. Beltsville, Maryland: amana publications, 2017. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
- Anderson,Glaire D., Corisande Fenwick, & Mariam Rosser-Owen: The Aghlabids and Their Neighbors: An Introduction. The Aghlabids and Their NeighborsArt and Material Culture in Ninth-Century North Africa. Toim. Glaire D. Anderson, Corisande Fenwick & Mariam Rosser-Owen s. 1–32, 2018. Brill. Artikkelin verkkoversio.
- Lapidus, Ira M.: A History of Islamic Societies. 3rd. Edition. Cambridge University Press, 2022. ISBN 978-0-521-73297-0
- Lev, Yaacov: Army, Regime, and Society in Fatimid Egypt, 358-487/968-1094. International Journal of Middle East Studies, 1987, 19. vsk, s. 337–366. Artikkelin verkkoversio.
- Sergejeff, Andrei: Egyptin historia Kleopatran ajasta arabikevääseen. Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-019-6
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Bennison, A. K.: The Great Caliphs. The Golden Age of Abbasid Empire, s. 24. Tauris, 2011. (englanniksi)
- ↑ Anderson ym., 2018, s. 3
- ↑ a b c Anderson ym., 2018, s. 2
- ↑ a b Aghlabid dynasty Encyclopaedia Britannica. Viitattu 17.2.2021.
- ↑ a b Anderson ym., 2018, s. 4
- ↑ Lapidus 2022, s. 290
- ↑ Lev 1987
- ↑ Sergejeff, 2019, s. 113
- ↑ Reliance of the Traveller, 2017, 645 (o.25.6)
