8½

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta 8 1/2)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
8½
Alkuperäinen elokuvajuliste
Alkuperäinen elokuvajuliste
Ohjaaja Federico Fellini
Käsikirjoittaja Federico Fellini,
Ennio Flaiano,
Tullio Pinelli,
Brunello Rondi
Tuottaja Angelo Rizzoli
Säveltäjä Nino Rota
Kuvaaja Gianni di Venanzo
Leikkaaja Leo Cattozzo
Tuotantosuunnittelija Piero Gherardi
Pukusuunnittelija Piero Gherardi
Lavastaja Piero Gherardi
Pääosat Marcello Mastroianni,
Claudia Cardinale,
Anouk Aimée,
Sandra Milo
Valmistustiedot
Valmistusmaa Italia
Tuotantoyhtiö Cineriz,
Francinex
Levittäjä Cineriz
Netflix
Fandango at Home
Ensi-ilta Italia 14. helmikuuta 1963
Suomi 27. syyskuuta 1963
Kesto 138 minuuttia
Alkuperäiskieli italia
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie

8½ (myös Fellinin 8½, ital. Otto e mezzo) on Federico Fellinin ohjaama elokuva vuodelta 1963.

Elokuvan nimi viittaa siihen, että ennen elokuvaa 8½ Fellini oli tehnyt seitsemän ja puoli elokuvaa ohjaajana, kun kaksi lyhytelokuvaa ja yhteistyöelokuva Alberto Lattuadan kanssa lasketaan puolikkaiksi elokuviksi.[1]

8½ sai kaksi Oscar-palkintoa: parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin ja parhaan puvustuksen Oscarin. Elokuvaa pidetään vaikutusvaltaisena klassikkona,[2] British Film Instituten äänestyksessä se valittiin vuonna 2002 kaikkien aikojen kolmanneksi parhaaksi elokuvaksi.[3] Vuonna 2018 BBC:n kansainvälinen asiantuntijaraati äänesti sen kaikkien aikojen seitsemänneksi parhaaksi ei-englanninkieliseksi elokuvaksi.[4]

Käsikirjoituksen laativat Fellinin kanssa Tullio Pinelli, Ennio Flaiano ja Brunello Rondi, ja pääosaa, tunnettua italialaista elokuvaohjaajaa Guido Anselmia, näyttelee Marcello Mastroianni. Elokuva on mustavalkoinen, ja sen on kuvannut Gianni di Venanzo. Puvustus ja lavastus ovat Piero Gherardin ja musiikki on Nino Rotan,[5] joka on säveltänyt musiikin lähes kaikkiin muihinkin Fellinin elokuviin[6].

Juoni

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettu italialainen elokuvaohjaaja Guido Anselmi kärsii "ohjaajan blokista". Jumittuneena uuteen tieteiselokuvaan, keskellä taiteellisia ja aviollisia vaikeuksia hän on kadottanut mielenkiinnon työhön. Samalla kun hän ponnistelee puolinaisesti elokuvan kimpussa, hänen muistoihinsa ja mielikuviinsa nousee menneisyydestä takaumia ja unia, jotka usein sekoittuvat todellisuuteen. Tarinaan kutoutuu verhottuja Fellinin omaelämäkerrallisia viittauksia.[1]

Näyttelijät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Marcello Mastroianni  …  Guido Anselmi, elokuvaohjaaja  
 Anouk Aimée  …  Luisa Anselmi, Guidon vaimo  
 Rossella Falk  …  Rossella, Luisan paras ystävä ja Guidon uskottu  
 Sandra Milo  …  Carla, Guidon rakastajatar  
 Claudia Cardinale  …  Claudia, tähti jota Guido pitää ihannenaisena  
 Guido Alberti  …  Pace, elokuvatuottaja  
 Mario Conocchia  …  Mario Conocchia, Guidon tuotantoassistentti  
 Bruno Agostini  …  Bruno Agostini, tuotantopäällikkö  
 Cesarino Miceli Picardi  …  Cesarino, tuotannon valvoja  
 Jean Rougeul  …  Carini Daumier, elokuvakriitikko  
 Mario Pisu  …  Mario Mezzabotta, Guidon ystävä  
 Barbara Steele  …  Gloria Morin, Mezzabottan uusi nuori vaimo  
 Madeleine LeBeau  …  Madeleine, ranskalainen näyttelijä  
 Caterina Boratto  …  salaperäinen nainen hotellissa  
 Eddra Gale  …  La Saraghina, prostituoitu  
 Eugene Walter  …  amerikkalainen toimittaja  

Tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun kuvaukset alkoivat 9. toukokuuta 1962, Eugene Walter muistelee Fellinin ottaneen ”pienen palan ruskeaa paperia” ja liimanneen sen lähelle kameran tähtäintä. Siinä luki: ”Ricordati che è un film comico” (”Muista, että tämä on komedia”).[7][8] 8½ kuvattiin 35 millimetrin filmille, ja esitettäessä käytettiin kuvasuhdetta 1,85:1.[9]

Kuten tuon ajan italialaisissa elokuvissa oli tapana, äänitys tehtiin jälkikäteen. Fellinille mieluisan tekniikan mukaisesti monet vuorosanat kirjoitettiin vasta jälkituotannon aikana, ja itse kuvauksissa näyttelijät esittivät satunnaisia vuorosanoja. Tässä elokuvassa näyttelijä Claudia Cardinale sai ensimmäisen kerran äänittää omat vuorosanansa, sillä aiemmin hänen ääntään oli pidetty liian käheänä eikä pidetty hyvänä, että se yhdistyi tunisialaiseen korostukseen.[10]

Syyskuussa 1962 Fellini kuvasi elokuvalle alkuperäisen käsikirjoituksen mukaisen lopun: Guido ja hänen vaimonsa istuvat junan ravintolavaunussa matkalla Roomaan. Ajatuksiinsa vaipunut Guido kohottaa katseensa, ja junan ajaessa tunneliin hän näkee elokuvansa henkilöiden hymyilevän hänelle monitulkintaisesti. Fellini kuvasi myös toisen lopun avaruusaluksessa rannalla iltaruskon aikaan, mutta sitä oli tarkoitus käyttää vain markkinoinnissa. Yhdessä muiden käsikirjoittajien kanssa hän kuitenkin totesi, että tämä osuus olisi elokuvalle harmonisempi ja hienompi päätös.[11]

Vastaanotto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan ensi-ilta Italiassa oli 14. helmikuuta 1963, ja Otto e mezzo sai lähes yksimielistä ylistystä arvosteluissa, joissa Felliniä nimitettiin ”neroksi jolla on taianomainen kosketus ja hämmästyttävä tyyli”.[12] Italialainen kirjailija ja kriitikko Alberto Moravia luonnehti elokuvan päähenkilöä Guido Anselmia seuraavasti:

»[Hän on] erotiikan vangitsema sadisti, masokisti, myytinrakentaja, avionrikkoja, klovni, valehtelija ja huijari. Hän pelkää elämää ja haluaa siksi palata äitinsä kohtuun. – – Hän muistuttaa jossain suhteessa James Joycen Odysseuksen sankaria Leopold Bloomia, ja syntyy vaikutelma, että Fellini on lukenut kirjan ja miettinyt sitä. Elokuva on sisäänpäin kääntynyt, jonkinlainen yksityinen monologi, johon sekoittuu välähdyksiä todellisuudesta… Fellinin unet ovat aina yllättäviä ja kuvaannollisesti omaperäisiä, mutta hänen muistojaan läpäisee syvällisempi, herkempi näkemys. Siksi kaksi kohtausta, joissa käsitellään sankarin lapsuutta vanhassa maalaistalossa Romagnassa ja hänen tapaamistaan naisen kanssa Riminin rannalla, ovat elokuvan parhaita ja parhaita Fellinin tähänastisella uralla.[13]»

Corriere della Seraan kirjoittanut Giovanni Grazzini tähdensi, että

»...elokuvan upeus perustuu sen 'sekavuuteen' – – erheen ja totuuden, toden ja unen, tyylillisten ja inhimillisten arvojen sekoitukseen ja Fellinin kuvauskielen ja Guidon rönsyilevän mielikuvituksen harmoniaan. Felliniä on mahdotonta erottaa kuvitteellisesta ohjaajasta, ja siksi Fellinin viat osuvat yksiin Guidon henkisten epäilyjen kanssa. Taiteen ja elämän vuorovaikutus on uskomaton. Tätä suoritusta on vaikea toistaa – –. Fellinin nerokkuus loistaa kaikessa niin upeana, että sellaista on elokuvassa harvoin nähty. Jokaisella lavastuksella, henkilöhahmolla ja tilanteella on täsmällinen merkitys sillä suurella näyttämöllä, joka on 8½.[14]»

Bianco e Neron Mario Verdone kirjoitti, että elokuva on

»...kuin loistava improvisaatio... Elokuvasta tuli vaikein suoritus, jonka ohjaaja on koskaan yrittänyt saada aikaan. Se on kuin sarja akrobaattitemppuja, jota nuorallakävelijä yrittää suorittaa yleisön yläpuolella... aina putoamaisillaan ja iskeytymäisillään maahan. Mutta juuri oikealla hetkellä akrobaatti tietää, miten oikea voltti tehdään: yhdellä nykäisyllä hän oikaisee itsensä, pelastautuu ja voittaa.[15]»

8½ esitettiin Cannesin elokuvajuhlilla huhtikuussa 1963, ja se sai ”lähes pelkkää kehua”[16]. Se oli Italian virallinen edustaja myöhemmin Moskovan elokuvajuhlilla, missä se sai pääpalkinnon. Ranskalainen elokuvaohjaaja François Truffaut kirjoitti: ”Fellinin elokuva on täydellinen, yksinkertainen, kaunis, rehellinen, juuri sellainen, jonka Guido haluaa elokuvassa 8½ tehdä.”[17]

Premier Planin kriitikot André Bouissy ja Raymond Borde kirjoittivat, että elokuva on ”merkitykseltään ja tekniseltä taituruudeltaan verrattavissa Citizen Kaneen. Se on kypsyttänyt avantgardea yhdellä iskulla kaksikymmentä vuotta, sillä se sekä yhdistää että ylittää kaikki kokeellisen elokuvan keksinnöt”.[18] Cahiers du cinéman Pierre Kast kirjoitti, että ”ihailuni Felliniä kohtaan ei ole rajaton. En esimerkiksi pitänyt La stradasta mutta pidin I vitellonista. Meidän kaikkien on mielestäni kuitenkin myönnettävä, sivuuttaen hetkeksi kaikki ennakkoluulot ja varaukset, että 8½ on hämmästyttävä. Upeaa vapautta, täydellistä varovaisuuden ja tekopyhyyden puutetta, ehdotonta kiihkotonta vilpittömyyttä, taiteellista ja taloudellista rohkeutta – nämä ovat hänen uskomattoman hankkeensa ominaispiirteitä”.[19]

Vuonna 1987 kolmekymmentä eurooppalaista älykköä ja elokuvantekijää äänesti Otto e mezzon kaikkien aikojen merkittävimmäksi eurooppalaiseksi elokuvaksi.[20] Sight & Soundin ohjaajaäänestyksessä se oli kolmantena edellään vain Citizen Kane ja Kummisetä (Osat 1 ja 2). 8½ on vakiojäsen arvostetussa Sight & Soundin kriitikkojen ja ohjaajien äänestyksessä kaikkien aikojen kymmenestä parhaasta elokuvasta. Se on kolmosena lehden vuoden 2002 ohjaajien äänestyksessä ja yhdeksikkönä kriitikkojen äänestyksessä.[3]

Yhdysvalloissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalaiset kriitikot pääosin kehuivat elokuvaa, mutta Judith Crist, Pauline Kael ja John Simon suhtautuivat elokuvaan kielteisesti. Cristin mielestä ”elokuva ei koskettanut sydäntä eikä liikauttanut sielua”.[16] Kael pilkkasi elokuvaa ja sanoi että se on ”rakenteeltaan katastrofi”, ja Simon piti sitä ”masentavana fiaskona”.[21][22]

Newsweek puolusti elokuvaa sanoin: ”epäilemättä ykkösluokan taideteos”[16]. Bosley Crowther kehui sitä New York Timesissa:

»Elokuva on viihde-elokuva, joka saa suoristamaan selän ja ajattelemaan, elokuva joka tarjoaa kiehtovan älyllisen pelin haastetta... Jos Fellini ei ole tuottanut taas yhtä mestariteosta – uutta mahtavaa kuvaa Italian ironisesta ihanasta elämästä – hän on tehnyt virkistävän pohdiskelun aiheesta jota yhtä ironisesti voisi nimittää ihanaksi mieheksi.[23]»

The New York Postin Archer Winsten piti elokuvaa ”eräänlaisena Fellinin elokuvanteon kokonaiskatsauksena” mutta epäili vetoaisiko se amerikkalaiseen yleisöön samalla tavalla kuin Ihana elämä kolme vuotta aiemmin:

»Tämä on hienovaraisempi, kekseliäämpi, vähemmän sensaatiomainen teos. Useampi ihminen pitää tätä sekavana ja hämmentävänä. Ja kun he ymmärtävät, mistä siinä on kyse – yhtä aikaa luomistyön tuloksesta, onnellisen yhteiselämän filosofiasta ja keskinäisestä petollisuudesta, he eivät ilahdu niin paljon, ikään kuin olisivat seuranneet kansainvälistä skandaalia”.[24] Yleisö kuitenkin piti siitä niin paljon, että sen maahan tuonut yritys halusi oikeudet ryhtyä valmistuttamaan Guido Anselmin mustaa ohjaajanhattua.[21]»

Filosofi ja yhteiskuntakriitikko Dwight Macdonald oli sitä mieltä, että elokuva oli ”loistavin, monipuolisin ja viihdyttävin elokuva Citizen Kanen jälkeen”.[25] Screen Directory on arvioinut sen kaikkien aikojen neljänneksi parhaaksi vieraskieliseksi elokuvaksi.[26]

Vuonna 1993 kriitikko Roger Ebert kirjoitti että ”vaikka moni muu ohjaaja on yrittänyt tehdä samasta tarinasta oman versionsa, se on kuitenkin ykköselokuva aiheesta ohjaajan blokki”.[27]

Teemat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

8½ on elokuva luovan työn tekemiseen liittyvästä kamppailusta, sekä teknisestä että henkilökohtaisesta, ja niistä ongelmista, joita taiteilijat kohtaavat, kun heidän odotetaan synnyttävän jotakin henkilökohtaista ja syvällistä, johon kohdistuu voimakasta julkista tarkastelua, hyvin rajallisessa aikataulussa, samalla kun he joutuvat käsittelemään omia henkilökohtaisia ihmissuhteitaan. Laajassa mielessä kyse on oman onnellisuuden löytämisestä vaikeassa katkelmallisessa elämässä. Kuten monet tuon ajan, erityisesti Fellinin aikalaisen Michelangelo Antonionin, elokuvat, 8½ käsittelee modernisaation vieraannuttavaa vaikutusta.

8½ on hyvin omaelämäkerrallinen. Fellini teki elokuvan, koska hän itse kärsi ohjaajan blokista. Henkilöhahmo Guido (esittäjänä Marcello Mastroianni, jonka kautta Fellini usein peilasi itseään[1]) on kuva hänestä itsestään, ja monet Guidon muistot perustuvat Fellinin omiin. Siksi 8½ on rekursiivinen elokuva, se on elokuva itsensä tekemisestä ja myös metaelokuva.

Alun perin päähenkilö oli kirjailija, vaikka Fellini ei erityisemmin arvostanut kirjailijoita. Hän joutui paniikkiin huomattuaan, että Antonioni teki elokuvaa Yö, jossa päähenkilöä, kirjailijaa, esittää Mastroianni. Pitkän jahkailun jälkeen hän sai uuden idean: päähenkilöstä tulee ohjaaja.[28]

Elokuvan nimi on linjassa Fellinin itseen viittaavan aiheen – 8,5:nnen elokuvan teon – kanssa.[29] Hänen kuusi aiempaa pitkää filmiään ovat Valkoinen sheikki (1952), Vetelehtijät (1953), La Strada – Tie (1954), Huijarit (1955), Cabirian yöt (1957) ja Ihana elämä (1960). Puolikkaina hän pitää elokuvaa Varieteen valot, jonka ohjasi Alberto Lattuadan kanssa vuonna 1950, ja kahta lyhytelokuvaa: Un Agenzia Matrimoniale 1953, joka sisältyy antologiaelokuvaan L'amore in città (1953), ja Le Tentazioni del Dottor Antonio, joka sisältyy antologiaelokuvaan Boccaccio '70 (1962). Elokuvan 8½ työnimi oli La bella confusione (Kaunis sekaannus)[28] jota ehdotti käsikirjoittaja Ennio Flaiano, mutta Fellini ”sai ajatuksen (joka osoittautui täysin vääräksi) kutsua sitä Komediaksi”.[30]

Vaikutteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvan ensi-illan jälkeen vielä samana vuonna joukko nuoria italialaisia kirjailijoita perusti neoavanguardiaa edustavan kirjallisen ryhmän Gruppo ’63. Siihen kuului kirjailijoita, kriitikoita ja runoilijoita, joita olivat innostaneet 8½ ja Umberto Econ essee ”Opera aperta” (Avoin teos).[31]

”Kaikkialla maailmassa ohjaajat tekevät jäljitelmiä elokuvasta 8½”, kirjoitti Tullio Kezich Fellini-elämäkerrassaan .[32] Seuraavassa luettelo elokuvista, jotka ovat saaneet siitä herätteen:

Palkinnot ja tunnustukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehdokkuudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuva esitettiin huhtikuussa 1963 Cannesin elokuvajuhlilla[34], ja se sai lähes yksimielistä kiitosta mutta ei palkintoa, koska se esitettiin kilpailusarjan ulkopuolella. Cannesin sääntöjen mukaan kilpailusarjaan voivat osallistua elokuvat, joita ei esitetä muualla, ja 8½ oli jo merkitty Italian viralliseksi edustajaksi myöhemmin Moskovan elokuvajuhlille.[16] Elokuva 8½ esitettiin 8 000 hengen yleisölle 18. heinäkuuta 1963 Kremlin kongressisalissa, ja sille myönnettiin elokuvajuhlien pääpalkinto sellaisin suosionosoituksin, että Fellinin elämäkertojan Tullio Kezichin mukaan festivaalijärjestäjät huolestuivat, koska se tulkittiin vapaudenvaatimukseksi.[21] Tuomaristossa olivat Stanley Kramer, Jean Marais, Satyajit Ray ja käsikirjoittaja Sergio Amidei.[35]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Affron, Charles, 8½: Federico Fellini, Director. New Brunswick: Rutgers University Press, 1989.
  • Bondanella, Peter, The Films of Federico Fellini. Cambridge: Cambridge University Press, 2002.
  • Alpert, Hollis. Fellini: A Life. New York: Paragon House, 1988.
  • Bondanella, Peter. The Cinema of Federico Fellini. Princeton: Princeton University Press, 1992.
  • Fava, Claudio ja Aldo Vigano. The Films of Federico Fellini. New York: Citadel Press, 1990.
  • Kezich, Tullio. Federico Fellini: His Life and Work. New York: Faber and Faber, 2006.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c BBC, elokuva-arvostelut: Fellini 8½. Viitattu 2.5.2010. (englanniksi)
  2. ↑ Elokuvatutkija Charles Affron kirjoittaa, että "elokuvan 8½ asema klassikkona ilmenee siitä tehdyistä jäljitelmistä ja uusintaversioista." Ks. Affron, s. 5. Fellini-tutkija Peter Bondanella on samaa mieltä: "Kuten voi odottaa elokuvahistoriassa merkittävään asemaan nousseelta elokuvalta, elokuvaa 8½ käsittelevä kritiikki on hyvin runsas." Ks. Bondanella, The Cinema of Federico Fellini, s. 163.
  3. ↑ a b Directors' Top Ten Poll British Film Institute. Viitattu 2.5.2010. (englanniksi)
  4. ↑ The 100 greatest foreign-language films BBC Culture. 30.10.2018. Viitattu 14.11.2018. (englanniksi)
  5. ↑ 8½ Elonet. Viitattu 12.4.2024.
  6. ↑ Mats Rohdin: Federico Fellini x 3, Filmint.nu, viitattu 2.5.2010[vanhentunut linkki]
  7. ↑ Andrea Monda, Il sorriso di Fellini, RaiLibro, viitattu 2.5.2010 (Arkistoitu – Internet Archive)
  8. ↑ Eugene Walter, "Dinner with Fellini", The Transatlantic Review, Autumn 1964. Siteerattu teoksessa Affron, s. 267.
  9. ↑ 8½, Dvdbever.com, viitattu 2.5.2010.
  10. ↑ 8½, Criterion Collection DVD, kommentti elokuvan videolla.lähde tarkemmin?
  11. ↑ Alpert, s. 174–175, ja Kezich, s. 245. Pois jätettyä kohtausta käsitellään myös dokumentissa L'Ultima sequenza (2003).
  12. ↑ Kezich, s. 245.
  13. ↑ Moravian kritiikki ilmestyi lehdessä L’Espresso (Rooma) 17.2.1963. Siteerattu teoksessa Fava ja Vigano, s. 115–116.
  14. ↑ Grazzini kritiikki ilmestyi lehdessä Corriere della Sera (Milano) 16.2.1963. Siteerattu teoksessa Fava ja Vigano, s. 116. Käännöstä Grazzinin kritiikistä on lainattu teoksessa Affron, s. 255.
  15. ↑ Affron, s. 255.
  16. ↑ a b c d Alpert, s. 180.
  17. ↑ Truffaut’n kritiikki ilmestyi Lui-lehdessä (Pariisi), 1.7.1963. Affron, s. 257.
  18. ↑ Julkaistu alkujaan Premier Planissa (Pariisi), 30.11.1963. Affron, s. 257.
  19. ↑ Julkaistu alkujaan Cahiers du cinémassa (Pariisi), heinäkuu 1963. Fava ja Vigano, s. 116.
  20. ↑ Bondanella, The Films of Federico Fellini, s. 93.
  21. ↑ a b c Kezich, s. 247
  22. ↑ John Simonin mielestä elokuvan omaperäisyys vaarantui, ”sillä 'elontanssi' viittasi Bergmanin kuolemantanssiin elokuvassa Seitsemäs sinetti (jota Fellini ei ollut nähnyt)”. Siteerattu teoksessa Alpert, s. 181.
  23. ↑ Julkaistu alkujaan New York Timesissa, 26.6.1963. Fava ja Vigano, s. 118.
  24. ↑ Julkaistu alkujaan The New York Postissa, 26.6.1963. Fava ja Vigano, s. 118.
  25. ↑ Alpert, s. 181.
  26. ↑ Top Ten Listings: Foreign Language (Internet Archive) The Screen Directory. Arkistoitu 10.1.2008. Viitattu 1.5.2010. (englanniksi)
  27. ↑ Ebert, "Fellini's 8½", Chicago Sun-Times, (7.5.1993). (englanniksi)
  28. ↑ a b Tullio Kezich, ”When 'He' Became 'I'”. Criterion.com viitattu 2.5.2010
  29. ↑ Bondanella, The Cinema of Federico Fellini, s. 175
  30. ↑ Siteerattu Kezich, s. 234
  31. ↑ Kezich, s. 246
  32. ↑ Kezich, s. 249
  33. ↑ Kezich, s. 249–250
  34. ↑ Festival de Cannes: 8½ festival-cannes.com. Viitattu 2.5.2010. (englanniksi)
  35. ↑ Kezich, s. 248

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Federico Fellinin ohjaamat elokuvat
1950-luku
1960-luku
1970-luku
1980-luku
1990-luku

La voce della luna (1990)

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=8½&oldid=22599682”