Rainer Werner Fassbinder

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rainer Werner Fassbinder
Henkilötiedot
Syntynyt31. toukokuuta 1945
Bad Wörishofen, Baijeri
Kuollut10. kesäkuuta 1982 (37 vuotta)
München, Saksa
Kansalaisuus Saksa
Ammatti elokuvaohjaaja, näyttelijä ja käsikirjoittaja
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Rainer Werner Fassbinder (31. toukokuuta 1945 – 10. kesäkuuta 1982) oli saksalainen elokuvaohjaaja, näyttelijä ja käsikirjoittaja. Hän vaikutti myös teatterissa ja televisiossa.[1] Fassbinderiä pidetään yleisesti toisen maailmansodan jälkeisen uuden saksalaisen elokuvan merkittävimpänä ohjaajana.

Elämä ja työ

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rainer Werner Fassbinder syntyi porvarilliseen perheeseen, mutta hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan vielä lapsi, minkä jälkeen hän asui äitinsä kanssa eikä juuri pitänyt yhteyttä isäänsä. Fassbinder kuvaili lapsuuttaan yksinäiseksi ja äitisuhdettaan etäiseksi. Fassbinder vietti lapsuutensa ja nuoruutensa kirjoittamalla runoja ja proosaa sekä katsomalla intohimoisesti elokuvia ja lukemalla kirjoja. Steinerkoulua käynyt Fassbinder vierasti kouluopintoja ja jätti koulun kesken 15-vuotiaana ennen päättökokeita. Fassbinder haki myöhemmin elokuvakouluun, tosin huonolla menestyksellä.

Fassbinder alkoi tehdä omatoimisesti elokuvia 20-vuotiaana. Hän myös näytteli useimmissa ohjaustöissään ja antoi rooleja ystävilleen ja äidilleen. Ensimmäisten elokuviensa jälkeen Fassbinder otti näyttelemisen oppitunteja. Tällöin hän tapasi Hanna Schygullan, josta tuli myöhemmin Fassbinderin tärkein näyttelijätär ja kansainvälisesti tunnettu tähti. Fassbinder alkoi näyttelijänopintojensa jälkeen kiinnostua myös teatterista ja liittyi müncheniläiseen teatteriseurueeseen vuonna 1967. Teatterin tuotantoihin kuului muun muassa Der Bräutigam, die Komödiantin und der Zuhälter, jonka elokuvaohjaaja Jean-Marie Straub kuvasi vuonna 1968 lyhytelokuvaksi. Fassbinder ohjasi samana vuonna ensimmäisen kirjoittamansa näytelmän Katzelmacher (josta hän teki myös myöhemmin elokuvan), mutta teatteri suljettiin pian sen ensiesityksen jälkeen ja seurue joutui hajoamaan.

Rainer Fassbinder kokosi kuitenkin teatterin jäsenet uudestaan yhteen ja teki useita menestyksekkäitä produktioita eri puolella Saksaa. Fassbinder oli erittäin tuottelias: hän ohjasi 16-vuotisen uransa aikana lähes 40 elokuvaa ja näytteli 30 elokuvassa, ohjasi aktiivisesti elokuvia, televisioproduktioita, radiokuunnelmia ja näytteli muiden ohjaajien elokuvissa. Erityisesti elokuviensa ansiosta hänestä tuli kansainvälinen kuuluisuus 1970-luvun mittaan.

Tiiviin yhteistyön ansiosta Fassbinder pystyi tekemään työryhmänsä kanssa elokuvia hyvin nopeasti. Fassbinder käytti usein samaa kuvaajaa, leikkaajaa ja näyttelijäkaartia elokuvasta toiseen. Hän myös itse vastasi monesta tuotantovaiheesta: osallistui esimerkiksi elokuviensa leikkaamiseen taiteilijanimellä Franz Walsch (etunimi on Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz -romaanin antisankarin Franz Biberkopfin, sukunimi amerikkalaisen elokuvaohjaajan Raoul Walshin).

Ensimmäiset elokuvat olivat genre-elokuvia Fassbinderin varhaisten esikuvien Walshin, John Hustonin ja Howard Hawksin tyyliin. Gangsterielokuvat, kuten Rakkaus kylmempi kuolemaa (Liebe ist kälter als der Tod, 1969) ja Jenkkisotilas (Der Amerikanische Soldat, 1970), ja lännenelokuva Whity (1971) enteilivät ”saksalaista Hollywoodia”, jota Fassbinder myöhemmin toteutti entistä isompien budjettien voimin.

Fassbinder sai paljon huomiota paitsi elokuviensa myös värikkään yksityiselämänsä ja provokatiivisien haastattelulausuntojensa takia, joiden takia hänet leimattiin muun muassa antisemiitiksi ja homofobiksi. Varsinkin jälkimmäinen syytös oli absurdi, koska hän oli tunnetusti biseksuaali.

Ehkä kuohuttavin Fassbinderin projekteista oli näytelmä Der Müll, die Stadt und der Tod (”Jäte, kaupunki ja kuolema”, 1975), joka ei koskaan päässyt näyttämölle Saksassa. Yksi näytelmän hahmoista on ”rikkaaksi juutalaiseksi” kutsuttu kiinteistökeinottelija. Arvostelijat, kuten Saksan juutalaisyhteisön johtaja Ignatz Bubis, syyttivät Fassbinderiä vanhojen juutalaisuusennakkoluulojen toistamisesta. Historioitsija ja toimittaja Joachim Fest nimitti Fassbinderiä näytelmän perusteella jopa fasistiksi. Fassbinder on sanonut halunneensa vain nostaa pöydälle asioita, joita Saksassa oli toisen maailmansodan jälkeen pidetty tabuina. Fassbinderin mukaan asiat pysyvät vaarallisina ja hälyttävinä niin kauan kuin niistä vain kuiskutellaan, ja itse asiassa vaikeneminen juutalaisia koskevissa asioissa oli ollut omiaan lisäämään antisemitismiä sodanjälkeisessä Saksassa. Daniel Schmidin elokuva Schatten der Engel (1976), jonka pääosaa Fassbinder esitti, perustuu näytelmään.

Fassbinder liitettiin konservatiivisessa Springer-lehdistössä usein vasemmistolaisten terroristien tukijoihin. Fassbinder, joka oli teatteriyhteyksissä tutustunut muun muassa Andreas Baaderiin, ei kuitenkaan tunnustanut terrorismin keinoja vaan piti väkivaltaisia iskuja pikemminkin henkilökohtaisen turhautuman merkkeinä kuin poliittisina ilmauksina. Hän irtisanoutui terroristien pyrkimyksistä viimeistään tragikoomisen Kolmannen sukupolven (Die dritte Generation, 1979) myötä. Elokuvassa terrorismi on ohittanut väkivaltaisen mielenilmauksen muodon ja muuttunut väkivallan sanelemaksi elämäntyyliksi.

Ajoittaisesta huonosta maineestaan huolimatta monet Fassbinderin tuotannot olivat suuria menestyksiä, erityisesti Saksassa. Televisiosarjoista tällaisia olivat varsinkin Kahdeksan tuntia ei ole päivä (Acht Stunden sind kein Tag, 1972) ja Fassbinderin lempiprojekti, kolossaalinen Berlin Alexanderplatz (1980). Fassbinder teki kuitenkin läpimurtonsa Saksassa teatterielokuvalla Kauppias kaiken aikaa (Der Händler der vier Jahreszeiten, 1972), ja tie kansainväliseen menestykseen aukesi monesti Fassbinderin parhaaksi tunnustetulla elokuvalla Pelko jäytää sielua (Angst essen Seele auf, 1974).

Nuoren maahanmuuttajamiehen ja vanhemman saksalaisen leskirouvan suhdetta kuvaava Pelko jäytää sielua on monella tapaa tyypillinen Fassbinder-elokuva. Fassbinder erikoistui kuvaamaan yhteiskunnan hyljeksimiä hahmoja, kuten rikollisia, siirtolaisia ja seksuaalivähemmistöjen edustajia. Hän näki myös tärkeänä kertoa tarinoita naisista, sillä ne kertoivat hänen mielestään aidoimmin Saksan tarinan. Fassbinderin tärkeimpiä teoskokonaisuuksia on niin sanottu ”BRD-trilogia” (BRD eli Saksan liittotasavalta), joka kertoo kolmen naisen tarinan sodanjälkeisessä, jälleenrakentamisen ja ”taloudellisen ihmeen” ajan Saksassa. Trilogia koostuu elokuvista Maria Braunin avioliitto (1979), Veronika Vossin kaipuu (1982) ja Lola (1981).

Fassbinder luotti melodraaman keinoihin eikä kaihtanut esittää elokuvissaan vahvoja tunteita silloinkaan, kun todellisuus paljastui tunteiden turmioksi. Fassbinderin elokuvien katkeransuloisesta romantiikasta kertoo jo hänen ensimmäisen elokuvansa nimi: Rakkaus kylmempi kuolemaa. Fassbinderin suurimpia esikuvia ja myöhempi ystävä ja tukija oli saksalaissyntyinen ohjaaja Douglas Sirk, jonka Hollywood-melodraamat hän löysi 1970-luvun alussa. Myös Fassbinderin haaveissa siinsi Hollywood.

Fassbinderin viimeiseksi elokuvaksi jäi Querelle (1982), Jean Genet’n romaaniin perustunut homoseksuaalisuuden manifesti. Jo vuosia kokaiinilla ja unilääkkeillä itseään päihdyttänyt Fassbinder kuoli kesällä 1982, todennäköisenä syynä lääkkeiden ja huumausaineiden väärinkäyttö. Työnarkomania kulki käsi kädessä huumeriippuvuuden kanssa ja verotti Fassbinderin terveyttä. Tiiviistä työtahdistaan tunnettu Fassbinder sanoi ehtivänsä levätä, kun on kuollut. Hän uurastikin loppuun saakka. Ennen kuolemaansa Fassbinder työsti käsikirjoitusta Rosa Luxemburgista kertovaan elokuvaan, jonka pääosaan Jane Fonda oli jo lupautunut. Veren tahrima käsikirjoitus löytyi ohjaajan ruumiin vierestä.[2]

Fassbinder oli kaksi kertaa naimisissa, ensimmäisen kerran 1970–1972 näyttelijä Ingrid Cavenin kanssa. Vuonna 1978 Fassbinder avioitui elokuviensa leikkaajana toimineen Juliane Lorenzin kanssa.[3] Floridassa, Yhdysvalloissa solmittua avioliittoa ei tunnustettu virallisesti Saksassa, joten Fassbinderin äiti peri poikansa. Fassbinderin äidin Liselotte (Lilo) Fassbinderin 1986 perustama Rainer Werner Fassbinder Foundation siirtyi Lorenzin johdettavaksi 1992.

Dokumentteja Fassbinderistä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tanskalainen ohjaaja ja elokuvahistorioitsija Christian Braad Thomsen on koonnut omia julkaisemattomia haastattelujaan Fassbinderistä ja tämän äidistä Lilosta dokumentiksi Fassbinder – To Love Without Demands. Elokuva on esitetty vuonna 2014 Berliinin elokuvajuhlilla.[3]

Saksalainen teatterin- ja elokuvantekijä Annekatrin Hendel on haastatellut dokumenttiaan Fassbinder varten Fassbinderin läheisesti tunteneita, muun muassa näyttelijä Hanna Schygullaa.[3][4]

Filmografia, ohjaajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennettuja näytelmiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Petra von Kantin katkerat kyyneleet (Die bitteren Tränen der Petra von Kant), suom. Liisa Ryömä, 1980.
  • Verta kissan kurkulla (Blut am Halse der Katze), suom. Jukka-Pekka Pajunen, 1992.
  • Anarkiaa Baijerissa (Anarchie in Bayern), suom. Maria Valtonen & Nina Laine, 1997.
  • Pelko jäytää sielua (Angst essen Seele auf), suom. Jukka-Pekka Pajunen, 2004.
  • Vapautta Bremenissä : porvarillinen murhenäytelmä (Bremer Freiheit), suom. Vesa Tapio Valo, 2004.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Christian Braad Thomsen: Leppymättömät: elokuvataiteen kohtaloita ja kerrontamuotoja. Like, 1989. ISBN 951-8929-13-0
  • Christian Braad Thomsen: Rainer Werner Fassbinder: matka kohti valoa. Likekustannus, 1988. ISBN 951-96078-5-4
  • Michael Töteberg ja Leo A. Lensing (toim.): The Anarchy of the Imagination: Interviews, Essays, Notes. The Johns Hopkins University Press, 1992. ISBN 0-8018-4369-3

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Otavan suuri ensyklopedia. Täydennysosa 1, s. 9655, art. Fassbinder, Rainer Werner. (Lähteessä syntymäpäivä 31.5.1946) Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-05124-5
  2. ↑ Elfenbein, Stefan: Einspruch einer Ungeliebten Zeus.zeit.de. Arkistoitu 22.2.2008. (saksaksi)
  3. ↑ a b c Aromaa, Jonni: Fassbinder tappoi itsensä työllä, huumeilla ja seksillä Yle Uutiset. 25.1.2016. Viitattu 26.1.2016.
  4. ↑ Fassbinder. DocPoint. Arkistoitu 1.2.2016. Viitattu 10.12.2021.
  5. ↑ Herra R:n amok-juoksu. Yle Teema. 11.6.2010. Arkistoitu 2.3.2011. Viitattu 8.2.2022.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Timonen, Lauri: Pelko jäytää sielua: Rainer Werner Fassbinderin elämä ja kuolema. Helsinki: Rosebud, 2019. ISBN 978-952-7313-16-9
  • Timonen, Lauri: ”Nihilistin elämänviisautta, eli Fassbinderin päihdeuni historian virroissa”. Filmihullu 1/2005.
  • Waarala, Hannu: ”Fragmentteja ja elämyksiä Fassbinderin elokuvien kosketuksesta”. Filmihullu 1/2005.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Rainer_Werner_Fassbinder&oldid=22774975”