Žemaitukas
| Žemaitukas | |
|---|---|
 |
|
| Alkuperä ja nimet | |
| Alkuperämaa: |
 Liettua |
| Rodun syntyaika: | viimeistään 500-600 -luku[1] |
| Muita nimityksiä: | zhmud, zhemaichu |
| Esiintyminen ja käyttö | |
| Globaali esiintyminen: | harvinainen; noin 400 yksilöä[2] |
| Ominaisuudet | |
| Korkeus: | 128-142cm[1] |
| Värit: | yleensä hallakko, myös voikkovärejä esiintyy[1] |
Žemaitukas (kirj. pikku žemaitijalainen) on Liettuasta kotoisin oleva historiallinen ponirotu. Se on tunnettu 500–600-luvuilta alkaen. Liettualaiset käyttivät rotua sotahevosena pohjoisten ristiretkien aikana. Žemaitukasia pidetään Liettuassa osana maan historiallista perintöä.[2] Rodun alkuperää ei tunneta, mutta se on sukua paikalliselle metsähevoselle ja puolalaiselle konik-rodulle, jotka molemmat todennäköisesti polveutuvat tarpaanista. Žemaitukasia käytettiin trakehner-rodun luomisessa.[3] Žemaitukas oli aiemmin suosittu rotu, mutta joutui sukupuuton partaalle maatalouden muutoksen ja toisen maailmansodan myötä. Vuonna 2010 rodun hevosia arvioitiin olevan 400.[2]
Ominaisuudet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Žemaitukasiin sekoitettiin arabianhevosverta 1800-luvulla, mistä rodun pää sai arabialaistyylisen, hieman koveraprofiilisen pään. Arabialaisristeytyksien myötä žemaitukasista syntyi kaksi tyyppiä: arabiristeytyksiä pidettiin ratsuiksi sopivina, ja puhdasverisiä maataloustöihin paremmin soveltuvina.[3][4] Toisen maailmansodan jälkeen erot hälvenivät. Rotuun risteytettiin sittemmin myös hieman pohjoisruotsinhevosta tarkoituksena tehdä žemaitukasista kookkaampi ja siten soveltuvampi sekä ratsuksi että työhevoseksi.[3]
Žemaitukasin pää on hienostunut ja silmät suuret. Kaula on lihaksikas ja rinta syvä. Lavat voivat olla pystyt. Selkä on tiivis, lyhyt ja suora, lautanen laskeva ja häntä on kiinnittynyt alas. Jalat ovat lyhyet ja lihaksikkaat, joskus kintereet ovat huonoasentoiset, kaviot ovat kovat ja kestävät.[4]
Žemaitukasia pidetään kestävänä ja erittäin sisukkaana ponina, jolla on hyvä vastustuskyky ja aulis luonne.[5][4] Se on nykyisin monikäyttöinen rotu: sitä käytetään ratsuna ja maataloustöissä. Verrattain raskaasta rakenteestaan huolimatta žemaitukas on varsin ketterä ja suorituskykyinen, ja sitä risteytetään kevyempien ja kookkaampien rotujen kanssa kilpahevosten saamiseksi.[1][4] Rodun yksilöt ovat yleensä hallakkoja, mutta ne voivat olla myös mustanruunikkoja, ruunikkoja, mustia tai voikkoja.[1][4] Žemaitukas on kookas poni, tyypillisesti 128-142 cm korkea.[1]
Žemaitukasin perimää on monen muun kotieläinrodun tavoin tutkittu ainutkertaisten ominaisuuksien selvittämiseksi. Maternaalisen DNA:n jaksottamisesta on saatu viitteitä siihen, että eräs rodun haplotyypeistä muistuttaa vanhaa, koilliseurooppalaisissa hevosroduissa esiintyvää haplotyyppiä.[1] Vuonna 2004 valmistuneessa tutkimuksessa löydettiin alleeli T, joka on žemaitukasilla yleinen mutta löydetty muilta roduilta vain satunnaisesti.[6] Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestön konferenssi keski- ja Itä-Euroopan maiden kesken tunnusti žemaitukasin kansainvälisesti tarkkailtavaksi roduksi, ja sisällytti sen järjestön kotieläinten monimuotoisuuden säilyttämisprojektin rotulistaan.[5]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Žemaitukas on tunnettu kirjallisissa lähteissä 500–600-luvuilta alkaen, ja rotu tunnettiin erinomaisena sotahevosena pohjoisten ristiretkien aikaan.[1] Vuosisatojen saatossa rotuun vaikutti tartarialaisia, venäläisiä, kevyitä puolalaisia sekä muita hevosia.[3] Rotu oli kerran laajalle levinnyt, mutta se on ollut sukupuuton partaalla kolmesti. 1800-luvulla uusien maatalouskoneiden käyttöön tarvittiin kookkaampia ja voimakkaampia hevosia. Tästä syystä hevosia risteytettiin trakehnerien, arabianhevosten ja kylmäveristen hevosten kanssa siinä määrin, että puhtaan žemaitukasin säilyminen vaarantui. Rodun pelasti Ogińskin suku, joka perusti žemaitukasin kasvatusyhdistyksiä Raseiniaihin, Plungėeen ja Rietavasiin vuosien 1881 ja 1890 välisenä aikana. Ogińskit tekivät rodusta suositun ja esittelivät sitä Pariisin kansainvälisessä maatalousnäyttelyssä vuonna 1900, missä esitetyt hevoset voittivat kaksi kulta- ja yhden hopeamitalin.[2]
Toisen maailmansodan päättyessä saksalaiset veivät kaikki žemaitukasit Gruzdžiain siittolasta. Yksi siittola perustettiin vuonna 1958 Užventisiin.[2] Siittolan toiminta siirrettiin Vilnan valtionsiittolaan, missä kasvatettiin uusi sukupolvi žemaitukaseja. Vuonna 1990 Neuvostoliiton hajoamisesta ja nopeasta kollektivisoinnin purkamisesta tuli uusi haaste. Kolhoosien omistuksessa olleet hevoset jaettiin yksityisille, jotka eivät juuri välittäneet rodun säilyttämisestä. Vuonna 1994 oli jäljellä vain 30 aikuista yksilöä.[6] Vilnan valtionsiittola kuitenkin säilytti hevosensa ja on yhä kasvatuksen tärkeä keskus. Vuonna 2010 siittolan omistuksessa oli 98 žemaitukasia.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h J. Kučinskienė & K. Draudvilaitė, C. Drogemuller, I. Grigaliūnaitė: ”Mitochondrial DNA Diversity of Lithuanian Žemaitukai Horses”, Animal Breeding in the Baltics, s. 174–178. Institute of Animal Science of Estonian Agricultural University, 2004. ISBN 9985-816-72-2 Teoksen verkkoversio. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ a b c d e f Stražnickas, Laimius: Žemaitukais – istoriniu keliu nuo Senųjų Trakų iki Juodosios jūros. Savaitė, 10.10.2010. ISSN1822-0126 (liettuaksi)
- ↑ a b c d Bonnie L. Hendricks & Anthony A. Dent: International Encyclopedia of Horse Breeds, s. 448–449. Oklahoman yliopisto, 1995. ISBN 9780806127538 (englanniksi)
- ↑ a b c d e Pickeral, Tamsin: The Encyclopedia of Horses & Ponies, s. 241. Dempsey Parr, 1999. ISBN 1-84084-506-6 (englanniksi)
- ↑ a b World Watch List for Domestic Animal Diversity, s. 329. (toim. Beate D. Scherf) 3. painos. Food and Agriculture Organization, 2000. ISBN 92-5-104511-9 (englanniksi)
- ↑ a b Juras, Rytis: Genetic analysis of Lithuanian Native Horse Breeds, s. 1, 32. Lithuanian Veterinary Academy, 2005. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)