Þorsteinn Viikinginpojan saaga

Þorsteinn Viikinginpojan saaga (isl. Þorsteins saga Víkingssonar) on keskiaikainen islantilainen saaga. Sen kirjoittajaa ei tunneta. Saaga luetaan luetaan niin kutsuttuihin muinaissaagoihin. Saaga kertoo ensin nimihenkilönsä Þorsteinnin isän Víkingrin (suom. ”Viikinki”) ja tämän veriveljen Njörfin seikkailuista ja siirtyy sitten seuraamaan veriveljien poikien, joita kummallakin on yhdeksän, keskinäistä verikoston kierrettä. Saaga on kirjoitettu noin vuoden 1300 paikkeilla, mutta saagan alussa olevaa, myyttisistä Pohjolan kuninkaista kertovaa osiota on pidetty myöhempänä lisäyksenä. On pidetty mahdollisena, että Þorsteinn Viikinginpojan saaga on laadittu Friðþjófr Uljaan saagan johdannoksi, sillä Þorsteinn esitetään nimikkosaagassaan viimeksi mainitun saagan päähahmon isänä. Saaga kuuluu niihin muinaissaagoihin, jotka eivät sisällä lainkaan runoutta. Þorsteinn Viikinginpojan saagaa ei ole suomennettu.

Þorsteinn Viikinginpojan saaga lähteenä

Saagan erityispiirteitä

Huolimatta siitä, että Þorsteinn Viikinginpojan saaga luetaan yleensä nuorempiin muinaissaagoihin (ns. seikkailusaagoihin, saks. Abenteuersagas), sen taustalla on todennäköisesti vaikuttanut vanha tarinaperinne. Saaga myös muistuttaa rakenteellisesti hyvin paljon islantilaissaagoja siinä, että saaga kuvaa aluksi sukupuita ja keskittyy kerronnassaan useampaan sukupolveen. Islantilaissaagojen tavoin sen hahmoja ajaa toimintaan kosto. Viimeksi mainitun piirteen osalta Þorsteinn Viikinginpojan saaga eroaa muista nuoremmista muinaissaagoista, joissa saagahahmojen motivoivana voimana on usein vaimon (yleensä prinsessan) etsintä, kotoperäisten ritarisaagojen tavoin. Kuten monissa ritarisaagoissa, myös Þorsteinn Viikinginpojan saagassa tapahtumat sijoittuvat kuitenkin ajoittain hyvin eksoottisiin paikkoihin, kuten Intiaan (isl. Indíaland). Saaga sisältää runsaasti myös kansansaduille tyypillisiä elementtejä, kuten muodonmuutoksia, avuliaita kääpiöitä ja maagisia aseita.

Þorsteinn Viikinginpojan saaga suurvalta-ajan Ruotsissa

Kansansatumaisista ja ritarisaagoille tyypillisistä piirteistä huolimatta saagasta kiinnostuttiin suurvalta-ajan Ruotsissa lähteenä, joka voisi kertoa jotain Ruotsin muinaisesta menneisyydestä. Muinaissaagoja käytettiin myös suurvaltaideologian rakennusaineena ja propaganda tarkoituksessa. Þorsteinn Viikinginpojan saagan osalta syynä kiinnostukseen oli se, että osa saagassa kuvatuista tapahtumista sijoittui Ruotsin alueelle, kuten Göötanmaalle (isl. Gautland) sekä Ruotsin vaikutusalueille itään (esim. ”Idäntielle”, isl. Austrvegr). Ruotsalaiset eivät kuitenkaan enää ymmärtäneet muinaissaagojen kieltä, muinaisislantia, minkä vuoksi merkittävinä pidettyjä tekstejä alettiin kääntää ruotsiksi, joskus myös latinaksi.

Myös Þorsteinn Viikinginpojan saaga ilmestyi Ruotsissa Jacob Reenhielmin kääntämänä ja toimittamana vuonna 1680 (Thorstens Viikings-sons saga. Uppsala: Henricus Curio). Reenhielm pyrki vakuuttamaan, että Þorsteinn Viikinginpojan saaga oli yliluonnollisista elementeistään huolimatta historiallinen lähde, ja selitti monien uskomattomilta vaikuttavien tekojen olevan seurausta menneiden aikojen paremmasta ruokavaliosta ja tiukemmasta fyysisestä harjoittelusta. Muinaissaagojen lähdearvosta esitettiin kuitenkin jo 1600-luvun Skandinaviassa kriittisiä näkemyksiä. Esimerkiksi tanskalainen Thomas Bartholin (1689) luki Þorsteinn Viikinginpojan saagan pikemminkin typeriin satuihin kuin totta oleviin tarinoihin. Myös nykytutkimuksessa on esitetty, että saagalla ei todennäköisesti ole historiallista pohjaa vaan että se on laadittu pelkästään viihdyttäväksi tekstiksi.

Katso myös

• Saaga
• Muinaissaagat
• Islantilaissaagat
• Kotoperäiset ritarisaagat
• Ritarisaagat
• Viikinkien idäntie
• Viikingit

Lähteet

• Bartholin, Thomas. 1689. Antiqvitatum Danicarum de causis contemptæ a Danis adhuc gentilibus mortis. Copenhagen: Joh. Phil. Bockenhoffer.
• Busch, Kay. 2004 [2002]. Großmachtstatus & Sagainterpretation. Die schwedischen Vorzeitsagaeditionen des 17. und 18. Jahrhunderts. Vol I: Beschreibung. Väitöskirja. Friedrich-Alexander-Universität Erlangen-Nürnberg (FAU), Philosophische Fakultät und Fachbereich Theologie.
• Kanerva, Kirsi. 2015. Muinaista menneisyyttä etsimässä. Saagakäännöksiä ja riimututkimusta Ruotsin suurvalta-ajalta.Teoksessa Kirjoista kokoelmaksi. Kansansivistystä ja kansainvälisyyttä Turun kaupunginkirjastossa 1800–1900-luvuilla, toim. Kaisa Hypén, Leila Koivunen & Janne Tunturi. Turku: Avain, 246–254.
• Simek, Rudolf. 1993. Þorsteins saga Víkingssonar. Teoksessa Medieval Scandinavia: An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York: Garland, 675.
• Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur. Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.
• Wawn, Andrew. 2006. Whatever Happened to Úlfs saga Uggasonar (Arkistoitu – Internet Archive)? Teoksessa The Fantastic in Old Norse/Icelandic Literature: Sagas and the British Isles; Preprint Papers of The 13th International Saga Conference; Durham and York, 6th-12th August, 2006, toim. John McKinnell, David Ashurst & Donata Kick. Durham: The Centre for Medieval and Renaissance Studies, Durham University, 2: 1015–1024.

Käännökset ja editiot

• The Saga of Thorstein, Viking’s son. Teoksessa Rasmus Anderson & Jón Bjarnason (käänt.). 1877. Viking Tales of the North. Chicago: Scott, Forsman & co.
• Reenhielm, Jacob (käänt. & toim.). 1680. Thorstens Viikings-sons saga. Uppsala: Henricus Curio.
• Þorsteins saga Víkingssonar. Teoksessa Rafn, C. C. (toim.) 1829–1830. Fornaldar sögur Nordrlanda, 2. Kaupmannahöfn: [s.n.], 383–459.
• Þorsteins saga Víkingssonar. Teoksessa Guðni Jónsson (toim.). 1954. Fornaldar sögur Norðurlanda, 3. Akureyri: Íslendingasagnaútgáfan.

Aiheesta muualla

• Þorsteins saga Víkingssonar muinaisislanniksi Heimskringla.no -sivustolla
• Þorsteins saga Víkingssonar muinaisislanniksi Snerpa.is -sivustolla
• Þorsteins saga Víkingssonar -bibliografia Stories for All Time: The Icelandic Fornaldarsögur (Arkistoitu – Internet Archive) -sivustolla
• Þorsteins saga Víkingssonar englanniksi Germanic Mythology -sivustolla