Kimmokerroin

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Youngin moduuli)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jännitys, olipa se venyttävä tai puristava, aiheuttaa vähemmän jäykässä (kuvassa punainen) kappaleessa suuremman muodonmuutoksen kuin jäykässä (kuvassa sininen). Kimmokerroin on aineen jäykkyyden mitta.

Kimmokerroin eli kimmomoduuli tai Youngin moduuli on kiinteän aineen jäykkyyttä kuvaava fysikaalinen suure.[1] Se on kappaleeseen kohdistuvan jännityksen suhde sen aiheuttamaan kappaleen suhteelliseen pituuden muutokseen voiman suunnassa jännityksen ollessa sen verran pieni, että tämä pituuden muutos on suoraan verrannollinen jännitykseen.

Nimi Youngin moduuli johtuu 1800-luvulla eläneestä brittiläisestä tiedemies Thomas Youngista, mutta käsitteen oli jo vuonna 1727 ottanut käyttöön Leonhard Euler. Ensimmäiset kokeet, joissa kimmokertoimen käsitettä nykyisessä muodossaan käytettiin hyväksi, teki italialainen Giordano Riccati vuonna 1782, 25 vuotta ennen kuin Young tutki asiaa.[2] Termi moduuli johtuu latinan sanasta modus, joka tarkoittaa mittaa.

Suomeksi kimmomoduulia sanotaan kimmokertoimeksi.[3] Tämä termi voi kuitenkin aiheuttaa sekaanusta, sillä ainakin aikaisemmin kimmokertoimella on tarkoitettu myös kimmomoduulin käänteisarvoa, venymän suhdetta venyttävään voimaan.[4][5] Sama merkitys on ollut kimmokerrointa vastaavalla termillä myös ranskan ja saksan kielissä, mutta skandinaavisissa kielissä sekä elasticitetskoefficient ("kimmokerroin") että elasticitetsmodul ("kimmomoduuli") ovat molemmat jo vanhastaan tarkoittaneet kimmokerrointa.

Määritelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lineaarinen kimmoisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinteässä materiaalissa tapahtuu kimmoinen deformaatio, kun siihen kohdistuu pieni kuormitus, joka puristaa tai venyttää sitä. Kimmoinen deformaatio on palautuva eli reversiibeli, toisin sanoen kappale palautuu alkuperäiseen muotoonsa kuormituksen poistuttua.

Kun jännitys ja venymä ovat tarpeeksi pieniä, venymä on Hooken lain mukaan käytännöllisesti katsoen suoraan verrannollinen jännitykseen, eli tällä alueella venymää jännityksen funktiona esittävä käyrä on suora. Kappaleeseen kohdistuvan jännityksen ja sen aiheuttaman suhteellisen venymän suhde on siis vakio, ja tätä vakiota sanotaan materiaalin kimmokertoimeksi eli Youngin moduuliksi. Kimmokerroin E on siis

[1] tai
[3]

missä F on venyttävä voima, A kappaleen poikkipinta-ala, σ kappaleeseen kohdistuva jännitys eli voima pinta-alayksikköä kohti, l sen pituus, kun jännitystä ei ole, ja pituuden muutos. Mitä suurempi tämä kerroin on, sitä suurempi jännitys tarvitaan saamaan aikaan tietyinen suuruinen venymä. Ideaalisen jäykän kappaleen kimmokerroin olisi ääretön.

Kimmokertoimen määritelmästä seuraa, että sen yksikkö on sama kuin jännityksen ja myös sama kuin paineen, sillä sekä jännitys että paine määritellän voimana pinta-alayksikköä kohti. Tämän vuoksi SI-järjestelmässä kimmokertoimen yksikkökin on sama kuin paineen, pascal.[1] Useimpien materiaalien kimmokertoimet ovat kuitenkin niin suuria, että tavallisimmin yksikkönä käytetään mega- tai gigapascalia. Aikaisemmin yksikkönä käytettiin tavallisimmin kilopondia neliömillimetriä kohti (kp/mm2.[3]

Kimmokerroin ja muut materiaalin ominaisuudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tyypillinen metallin jännitys-venymäkäyrä. Vaaka-akselilla suhteellinen venymä, pystyakselilla jännitys. Vasemmalla verrannollisuusalue, jossa Hooken laki pätee; tällä alueella käyrän kulmakerroin osoittaa metallin kimmokertoimen. Alueella 2 venyttämisen aiheuttama muodonmuutos jää pysyväksi. Käyrän korkein kohtaosoittaa metallin murtolujuuden. Käyrä päättyy oikealla pisteeseen, jossa sauva katkeaa. Metallin sitkeyttä kuvaa käyrän alle jäävän alueen pinta-ala.[1]

Materiaalin jäykkyyttä, jota kimmokerroin kuvaa, ei tule sekoittaa seuraaviin ominaisuuksiin:

  • lujuus, eli paljonko materiaali kestää kuormitusta murtumatta;
  • sitkeys, eli kuinka paljon energiaa materiaalista valmistetun kappaleen hajottaminen vaatii (vastakohta: hauraus);
  • kovuus, eli materiaalin kyky vastustaa hankauksesta aiheutuvaa naarmuuntumista ja kulumista.[1]

Kimmokertoimen avulla voidaan laskea isotrooppisesta kimmoisesta materiaalista tehdyn sauvan pituuden muutos, kun siihen kohdistuu venyttävä tai puristava jännitys. Toisin sanoen se ilmoittaa, minkä verran kappale pitenee venytettäessä tai lyhenee puristettaessa. Kimmokerrointa voidaan sellaisenaan soveltaa yksiakselisiin jännityksiin, jotka vaikuttavat vain yhteen suuntaan. Sen avulla voidaan myös laskea, minkä verran luja palkki käyristyy, kun sen päälle asetetaan kuorma johonkin kohtaan tukipisteiden välille. Muut kimmoisuutta koskevat laskelmat yleensä edellyttävät muidenkin elastisten kertoimien kuten liukukertoimen, puristuskertoimen tai Poissonin suhteen käyttöä. Mitkä tahansa kaksi näistä parametreista kuitenkin riittävät täysin määrittämään isotrooppisen materiaalin kimmoisuusominaisuudet.

Lineaariset ja epälineaariset materiaalit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kimmokerroin on Hooken lakiin kuuluva verrannollisuuskerroin, joka yhdistää jännityksen ja venymän. Hooken laki kuitenkin pätee vain, jos jännityksen vaikutus on kimmoinen ja lineaarinen. Kyllin pitkäksi tai kyllin suurella voimalla venytettynä mistä tahansa materiaalista tehty sauva lopulta murtuu tai katkeaa; tarpeeksi pienillä jännityksillä ja venymillä kaikki kiinteät aineet kuitenkin käyttäytyvät ainakin likipitäen Hooken lain mukaisesti. Jos alue, jossa Hooken laki pätee, on tarpeeksi laaja verrattuna tyypillisiin jännityksiin, jotka materiaaliin voidaan olettaa kohdistuvan, materiaalia sanotaan lineaariseksi. Muussa tapauksessa, kun jännitys tyypillisesti ylittää lineaarisuusalueen, materiaalia sanotaan epälineaariseksi.

Muun muassa terästä, hiilikuitua ja lasia pidetään yleensä lineaarisina, kun taas esimerkiksi kumi ja maa-ainekset ovat epälineaarisia. Tämä ei kuitenkaan ole absoluuttinen luokitus: jos epälineaariseen materiaaliin kohdistuu vain hyvin pieni jännitys, sen vaikutus on lineaarinen, mutta tarpeeksi suuren jännityksen vaikutukset eivät lineaarisissakaan materiaaleissa ole lineaarisen teorian mukaisia. Lineaarinen teoria edellyttää esimerkiksi, että muodonmuutokset ovat palautuvia (reversiibelejä) ja näin ollen olisi järjetöntä käyttää lineaarista teoriaa kuvaamaan ylikuormitetun terässillan romahtamista; vaikka terästä voidaan useimmissa sovelluksissa pitää lineaarisena materiaalina, sekään ei ole sellainen enää katastrofaalisen romahduksen tapahtuessa.

Kiinteiden aineiden mekaniikassa jännitys-venymäkäyrän kulmakerrointa missä tahansa pisteessä sanotaan tangenttimoduuliksi. Se voidaan kokeellisesti määrittää vetokokeella saadun jännitys-venymäkäyrän kaltevuudesta.

Epäisotrooppiset materiaalit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmat metallit, keraamit ja monet muutkin materiaalit ovat isotrooppisia eli niiden mekaaniset ominaisuudet eivät riipu suunnasta. Samoin ei kuitenkaan ole kaikkien materiaalien laita. Sopivilla epäpuhtauksilla metallit ja keraamitkin voidaan saada epäisotrooppisiksi, jolloin niiden ominaisuudet, myös kimmokerroin, riippuvat vaikuttavan voiman suunnasta.[6]. Anistropiaa esiintyy myös monilla komposiiteilla. Esimerkiksi hiilikuidulla on paljon suurempi kimmokerroin eli se on paljon jäykempää, jos venyttävä voima vaikuttaa kuidun pituussuunnassa. Selvästi epäisotrooppisia aineita ovat myös puu ja teräsbetoni. Niiden suunnasta riippuvia ominaisuuksia käytetäänkin hyväksi rakennustöissä.

Kimmokerroin 'E voidaan laskea, kun tunnetaan kappaleeseen kohdistuva jännitys ja sen aikaansaama venymä , edellyttäen, että ollaan jännitys-venymä-käyrän lineaarisella osuudella:

jossa

E on kimmokerroin (Youngin moduuli)
F jännityksen alaiseen kappaleeseen kohdistuva voima;
A on kappaleen poikkipinta-ala siihen kohdistuvaan voimaan nähden kohtisuorassa suunnassa;
ΔL on kappaleen pituuden muutos (positiivinen, jos kappale venyy, ja negatiivinen, jos se puristuu kokoon); ja
L0 on kappaleen alkuperäinen pituus.

Venytettyyn tai puristettuun materiaaliin kohdistuva voima

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Materiaalin kimmokertoimen avulla voidaan laskea voima, jonka se kokee tietyn suuruisen jännityksen alaisena.

missä F on kappaleeseen kohdistuva voima, kun sitä on puristettu kokoon tai venytetty pituuden verran.

Hooken laki jännitetylle langalle voidaan johtaa tästä kaavasta:

sen tullessa kyllästyspisteeseen

ja

On kuitenkin huomattava, että kierrejousten kimmoisuus liittyy niiden liukukertoimeen, ei kimmokertoimeen.

Kimmoinen potentiaalienergia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lineaariseen kommoiseen materiaaliin varastoitunut kimmoinen potentiaalienergia voidaan laskea integroimalla Hooken laki:

missä esiintyuvät intensiivisuureet ovat:

Näin ollen kimmoisen potentiaalienergian tiheys, tilavuusyksikköä kohti, on:

tai yksinkertaisemmin ilmaistuna, lineraariselle kimmoiselle materiaalille pätee: , sillä venymän määrittelee .

Epälineaarisen kimmoisen materiaalin kimmokerroin riippuu venymästä, minkä vuoksi jälkimmäinen yhtälö ei päde eikä kimmoinen energia ole venymän neliöllinen funktio.

Kimmokerroin ja muut elastiset kertoimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Homogeenisten ja isotrooppisten materiaalien kimmoisuusominaisuuksia kuvaa kolme elastista kerrointa: kimmokerroin E, liukukerroin G ja puristuskerroin K, sekä Poissonin suhde. Jos näistä suureista kaksi tunnetaan, kaksi muutakin voidaan laskea seuraavien yhteyksien avulla:

Kimmokerroin ja atomien väliset voimat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viime kädessä materiaalien kimmoisuusominaisuudet johtuvat atomien välisistä sidosvoimista. Metallien tapauksessa kyseessä on metallisidos. Niiden kimmokertoimille voidaan johtaa karkea likiarvo atomien välisen etäisyyden ja siihen liittyvän potentiaalienergian avulla.[7]

Tyypillisesti kahden atomin muodostaman systeemin potentiaalienergia kasvaa suunnilleen yhden elektronivoltin verran, kun ne siirretään noin 0,1 nanometrin eli yhden ångströmin verran kauemmaksi tasapainoasemasta. Olkoon δ a poikkeama tasapainoasemasta. Tällöin systeemin potentiaalienergia on

,

missä K = 2 eV / 0,1 nm = 1,6 · 10-19 J / (10-9 m)2 = 32 J/m2 = 32 N/m.

Tämä liittyy suoraan makroskooppiseen kimmokertoimeen, jos venymä on kidehilan jonkin perussuunnan suuntainen. Saadaan:

Kun atomien välinen etäisyys kiinteissä aineissa on tyypillisesti noin 3 Å = 3 ·10-10 m, saadaan tästä kimmokertoimelle karkea arvo

.

Monien metallien kimmokerroin onkin suunnilleen tätä suuruusluokkaa.

Lämpötilariippuvuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleensä metallien kimmokerroin pienenee lämpötilan kasvaessa. Metallien kimmokerroin riippuu lämpötilasta. Koska se liittyy atomien välisiin sidosvoimiin, sen muutokset riippuvat metallin työfunktion muutoksista. Tätä on yritetty kuvailla klassisestikin muun muassa Watchmanin kaavalla. Rahemi-Lin malli[8] osoittaa, kuinka muutos elektronin työfunktiossa johtaa metallien kimmokerrointen muutoksiin ja mahdollistaa tämän muutoksen ennustamisen laskettavissa olevien parametrien avulla kyttäen Lennardin-Jonesin potentiaalia kiinteille aineille. Yleensä lämpötilan kasvaessa metallin kimmokerroin pienenee suhteessa Kun elektronin työfunktio riippuu lämpötilasta yhtälön mukaisesti ja on laskettavissa oleva, kiderakenteesta (esimerkiksi pinta- tai tilakeskeinen kuutiollinen) riippuva parametri, on elektronin työfunktio absoluuttisessa nollapisteessä ja on vakio.

Eräiden materiaalien kimmokertoimia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Materiaalien kimmokertoimet riippuvat herkästi niiden koostumuksesta, ja samallekin materiaalille voidaan eri koemenetelmillä saada toisistaan poikkeavia arvoja. Tämän vuoksi eri lähteissä saatetaan samallekin materiaalille ilmoittaa eri suuruisia kimmokertoimia.

Eräiden materiaalien likimääräisiä kimmokertoimia
Materiaali Kimmokerroin
GPa
Kautsu, luonnonkumi <0,05[9]
Polyeteeni, pieni tiheys[10] 0,110–0,449
Piilevät (suurelta osin piidioksidia)[11] 0,35–2,77
Teflon (polytetrafluorieteeni) 0,4[12]
korkeapainepolyeteeni 0,8
Bakteriofagiset kapsidit[13] 1–3
Polypropeeni 0,4–1,3[9]
Polykarbonaatti 2–2,4
Polyetyleenitereftalaatti (PET) 2–2,7[12]
Nailon 2–4
Polystyreeni 2–4[9]
Polyureaani, vaahtomuovi 0,00025[9]
Puu (syiden suunnassa) 10–15[9]
Ihmisen luut[14] 14
Luja betoni 10–40[9]
Hamppukuitu[15] 35
Magnesium metalli (Mg) 45[9]
Kalustelasi 40–90[9]
Kvartsilasi 60[9]
Pleksilasi 2,7–3,2[9]
Pellavakuitu[16] 58
Alumiini 70[9]
Helmiäinen, pääasiassa kalsiumkarbonaattia[17] 70
Pronssi 108–124[9]
Messinki 78–123[9]
Titaani (Ti) 110[9]
Titaaniseokset 105–120[12]
Kupari (Cu) 124[9]
Pii (Si) 100[9]
Takorauta 213[9]
Teräs (ASTM-A36) 210[9]
Beryllium (Be)[18] 287
Molybdeeni (Mo) 325[9]
Volframi (W) 400–410[12]
Piikarbidi (SiC) 450[12]
Volframikarbidi (WC) 450–650[12]
Osmium (Os) 525–562[19]
Hiilinanokuitu 1,000+[20][21]
Grafeeni (C) 1050[22]
Timantti (C) 1220[12]
Karbyyni (lineaarinen asetyleeninen hiili) [23] 32100[24]
  1. a b c d e Mikko Hautala, Hannu Peltonen: ”Normaalijännitys, Hooken laki”, Insinöörin (AMK) fysiikka, osa I, s. 143-146. Lahden Teho-Opetus Oy, 2005. ISBN 952-5191-17-6
  2. The Rational mechanics of Flexible or Elastic Bodies, 1638–1788: Introduction to Leonhardi Euleri Opera Omnia, vol. X and XI, Seriei Secundae. Orell Fussli.
  3. a b c K. V. Laurikainen: ”Kimmoisuus”, Lukion fysiikka I, s. 61–62. WSOY, 1972. ISBN 951-0-00557-6
  4. ”Kimmokerroin, kimmomoduuli”, Nykysuomen sanakirja, 1. osa (A–K), 11. painos, s. 378. Suomalaisen kirjallisuuden seura, WSOY, 1989. ISBN 951-0-09206-1
  5. ”Kimmoisuus”, Tietosanakirja, 4. osa (Kaivo-Kulttuurikieli), s. 916–917. Tietosanakirja Oy, 1913. Teoksen verkkoversio.
  6. V. A. Gorodtsov, D. S. Lisovenko: Extreme values of Young's modulus and Poisson's ratio of hexagonal crystals. Mechanics of Materials, Määritä ajankohta! doi:10.1016/j.mechmat.2019.03.017 (englanniksi)
  7. H. E. Hall: ”Lattice vibrations”, Solid State Physics, s. 48–49. John Wiley & Sons Ltd., 1974. ISBN 0-471-34281-5
  8. Reza RAhemi, Li Dongyang: Variation in electron work function with temperature and its effect on the Young's modulus of metals. Scripta Materialia, Huhtikuu 2015, 99. vsk, nro 2015, s. 41–44. doi:10.1016/j.scriptamat.2014.11.022 Bibcode:2015arXiv150308250R arXiv:1503.08250
  9. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Esko Valtanen: ”Kimmokerroin, liukukerroin, puristuvuuskerroin ja Poissonin luku”, Matemaattisia kaavoja ja taulukoita, s. 405–406. Genesis-kirjat, 2013. ISBN 978-952-9867-37-0
  10. Overview of materials for Low Density Polyethylene (LDPE), Molded Matweb. Viitattu 12.3.2020.
  11. G. Subharh, S. Yao, B. Bellinger, MR Gretz: Investigation of mechanical properties of diatom frustules using nanoindentation. Journal of Nanoscience and Nanotechnology, 2005, 5. vsk, nro 1, s. 50–56. PubMed:15762160 doi:10.1166/jnn.2005.006
  12. a b c d e f g Young's Modulus - Tensile and Yield Strength for common Materials The Engineering Toolbox. Viitattu 12.3.2020.
  13. IL Ivanovska, PJ de Pablo, G Sgalari, FC MacKintosh, JL Carrascosa, CF Schmidt, GJ Wuite: Bacteriophage capsids: Tough nanoshells with complex elastic properties. Proc Natl Acad Sci USA, 2004, 101. vsk, nro 20, s. 7600–5. PubMed:15133147 PubMed Central:419652 doi:10.1073/pnas.0308198101 Bibcode:2004PNAS..101.7600I
  14. JY Rho: Young's modulus of trabecular and cortical bone material: ultrasonic and microtensile measurements. Journal of Biomechanics, 1993, 26. vsk, nro 2, s. 111–119. PubMed:8429054 doi:10.1016/0021-9290(93)90042-d
  15. D. Nabi Saheb, JP. JOg: Natural fibre polymer composites: a review. Advances in Polymer Technology, 1999, 18. vsk, nro 4, s. 351–363. [10.1002/(SICI)1098-2329(199924)18:4<351::AID-ADV6>3.0.CO;2-X Artikkelin verkkoversio].
  16. E. Bodros: Analysis of the flax fibres tensile behaviour and analysis of the tensile stiffness increase. Composite Part A, 2002, 33. vsk, nro 7, s. 939–948. doi:10.1016/S1359-835X(02)00040-4
  17. A. P. Jackson: The Mechanical Design of Nacre. Proceedings of the Royal Society, 1988, nro 234, s. 415–440. doi:10.1098/rspb.1988.0056 Bibcode:1988RSPSB.234..415J
  18. James C. Foley, Stephen P. Abeln, Paul W. Stanek, Brian D. Bartran, Beverly Aikin: ”An Overview of Current Research and Industrial Practices of Be Powder Metallurgy”, Powder Materials: Current Research and Industrial Practices III, s. 263. Hoboken, NJ, USA: John Wiley & Sons, Inc., 2010. doi:10.1002/9781118984239.ch32 ISBN 9781118984239
  19. D. K. Pandey, D. Singh, P. K. Yadawa: Ultrasonic Study of Osmium and Ruthenium. Platinum Metals Rev., 2009, nro 53, s. 91–97. doi:10.1595/147106709X430927 Artikkelin verkkoversio. Viitattu November 4, 2014. (Arkistoitu – Internet Archive)
  20. L. Forro, W. Z: Li: Electronic and mechanical properties of carbon nanotubes ipn2.epfl.ch. Arkistoitu 29.10.2005. Viitattu 12.3.2020.
  21. Y. H. Yang: Radial elasticity of single-walled carbon nanotube measured by atomic force microscopy. Applied Physics Letters, 2011, 98. vsk, nro 4. doi:10.1063/1.3546170 Bibcode:2011ApPhL..98d1901Y
  22. Fang Liu, Pingbing Ming, Ju Li: Ab initio calculation of ideal strength and phonon instability of graphene under tension li.mit.edu.
  23. Nancy Owano: Carbyne is stronger than any known material phys.org. Viitattu 12.3.2020.
  24. Liu Mingjie, Vasilii I Artyukhov, Lee Hoonkyung, Xu Fangbo, Boris I Yakobson: Carbyne From First Principles: Chain of C Atoms, a Nanorod or a Nanorope? ACN Nano, 2013, 7. vsk, nro 11, s. 10075–10082. PubMed:24093753 doi:10.1021/nn404177r
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Young's modulus