Ylä-Miikkulainen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ylä-Miikkulainen (usein muodossa Yläkylä) (ven. Верхние Никулясы, Verhnije Nikuljasy) oli inkeriläinen kylä entisessä Miikkulaisen kunnassa Inkerissä, Venäjällä. Kylä sijaitsi Vuoleenjoen ja Sokelavonjoen varsilla. Välittömässä läheisyydessä oli Ala-Miikkulaisen kylä, siksi usein käytettiin yhteisnimeä "Miikkulaisten kylät". Kylän alue sijaitsee nykyisin Leningradin alueen Seuloskoin piirissä. Venäjän keisarikunnan puitteissa se kuului Pietarin kuvernementin Pähkinälinnan kihlakuntaan.

Alueen alkuperäisväestö lienee ollut inkerikkoja, mihin viittaa kylän nimi (Miikkula on karjalaismurteiden muoto ortodoksisestä nimestä Nikolai) ja muu paikannimistö. Perimätiedon mukaan kylässä sijaitsi kauan "Tukkahonka", missä oli hirtetty ortodoksisia vielä Maunu Eerikinpojan ristiretken aikana. Myös 1800-luvulla löydetyt aarteet uskottiin kuuluvan inkerikoille.[1] Kylän vanhin suku luultavasti oli Ryömi, mistä kertoivat useat paikannimet, mutta se on sammunut jo 1900-luvun alussa. Muut isot suvut oli Tiinus, Kesseli, Läärä, Mylläri, Lopperi ja Haakana.[2]

Kylä kuului Ruotsin vallan aikana Lempaalan seurakuntaan, Vuole-Miikkulaisten seurakunta perustettiin vuonna 1708. Pyhän Mikaelin kirkko oli rakennettu Ylä-Miikkulaisessa Ryöminkankaalla vuosina 1870-1871, hirret rakentamista varten oli tuotu Raudusta Suomen puolelta. Tilaa kirkossa oli 665 hengelle. Kirkkoherra V. Peronius kävi suorittamassa jumalanpalvelukset. Kanttorin virkaa hoiteli itseoppinut talollinen A. Lopperi. Vuonna 1919 kirkko kommunistien kostotoimena poltettiin. Seurakunta rakensi uuden kirkon vuonna 1926. Kirkko toimi rukoushuoneena, siinä ei ollut kelloja eikä urkuja.[3] Kirkon lopullinen sulkeminen tapahtui vuonna 1933, minkä jälkeen se oli purettu.

Miikkulaisten elämäntapa ja elinkeinot poikkesivat sisämaan pitäjistä. Väki kävi kalassa Laatokalla ja harjoitti rahtiliikennettä. Pääelinkeino oli kuitenkin maatalous (maanviljelys ja karjanhoito).[4] Metsien hyötykäyttö kutistui sienestykseen, sillä maat kuuluivat keisariperheelle, eikä metsistä saanut kaataa puita. Myös metsästys oli kielletty.[5]

Taloryhmät jokien varsilla muodostivat mäkikuntia, joista tiheämmin asuttuja olivat Jukanmäki, Suomenmäki, Koukunmäki ja Suppusenmäki. Näissä mäkikunnassa asukkaat olivat melkein poikkeuksetta keskivarakkaita, omillaan toimeen tulevia talollisia. Harvemmin asutuille mäkikunnille keskikylästä syrjemmässä oleville taloille oli annettu lisänimeksi "kolkka". Yläkylässä niitä oli Suhkeen-kolkka, Pajikkolankolkka, Rönön-kolkka, Siitsan-kolkka ja Sokelovan kolkka. Kolkka-mäkikunnissa asui sekä rikkaita ja keskivarakkaita että köyhiä perheitä.[2]

Vuonna 1849 Ala- ja Ylä-Miikkulaisissa asui 772 ihmistä (383 miestä, 389 naista), kaikki inkeriläisiä (äyrämöiset).[6]

Kansakoulurakennus opettaja-asuntoineen valmistui Yläkylän puolelle Kinnarin kankaalle vuonna 1876, myöhemmin oli avattu toinen kansakoulu sekä kaksivuotinen opisto. Kylässä toimi muutama kauppa.

Neuvostoajan alkuaikoina alkoivat elintarvikkeiden pakkoluovutukset ja "punainen terrori". Vuonna 1919 Inkeriläisten kansannousun aikana Miikkulaisten alueella alkoivat sotatoimet. Siviiliväestö pakeni lähes kokonaan Suomeen. Inkeriläisten erillinen osasto valtasi Ala- sekä Yläkylän iltaan 28.7.1919 mennessä. Valtaosa puna-armeijalaisista antautui ja muutamat kaatuivat tulitaistelussa. Hyökkääjät saivat sotasaaliksi aseiden ohella hinaajalaivan miehistöineen. Noin 20 kommunistia oli teloitettu (ja muitakin inkeriläisiä). Punaiset joukot valtasivat kylät takaisin 2.8.1919. Toinen yritys vallata alue tehtiin 22.10.1919. Yläkylän valtaaminen onnistui vasta viiden tunnin taistelun jälkeen. Retki päättyi 28.10.1919, kun inkeriläisten joukot vetäytyivät Suomen puolelle punaisten hyökätessä. Miikkulaisten kylät kärsivät vahinkoja jo taistelujen aikana, mutta pahin seurasi vasta jälkeenpäin. Pitkälle marraskuulle 1919 asti bolsevikit polttivat rajaseutua kostoksi ja aution turvallisuusvyöhykkeen luodakseen. Miikkulaisten kylissä 340 talosta poltettiin lähes 300, myös kirkko oli poltettu.[7]

Tarton rauhan jälkeen suurin osa väestöä palasi takaisin rajan taakse, mutta monta perhettä jäi pysyvästi Suomeen. NEPin aikana poltetut talot rakennettiin uudelleen ja talouselämä muutenkin virkosi eloon. Vuonna 1926 Yläkylässä oli 134 taloa ja 612 asukasta, niistä 591 inkeriläisiä.[8]

Kansalaissodan jälkeen neuvostovalta suhtautui aina epäilevästi alueen suomalaiseen väestöön. Karkotuksia alkoi vuonna 1931, kun "kulakkeja" lähetettiin Hiipinään ja Siperiaan, ja jatkui vuosina 1933 ja 1935 (Keski-Aasiaan). Täystyhjennys toimeenpantiin kesäkuussa 1936, kun koko suomalaisväestö pakkosiirrettiin kodeistaan Vologdan alueelle. Nykyään Miikkulaisten paikalla on suljettu sotilasalue.[5]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Läärä, Eeva: Muistoja Miikkulaisista. Inkeriläisten Viesti, 1971, nro 9, s. 6.
  2. ↑ a b Matti-setä: Miikkulaisten kylät. Inkeriläisten Viesti, 1971, nro 10, s. 6.
  3. ↑ Mustonen, Juuso: Inkerin suomalaiset seurakunnat. Helsinki: SKS, 1931.
  4. ↑ Kiijärvi, Pekka: Vuoleen Miikkulainen. Inkeriläisten Viesti, 1971, nro 4, s. 6.
  5. ↑ a b Miettinen, Helena: Vieläkö kukkivat omenapuut: kadonnutta Pohjois-Inkeriä etsimässä. Inkerin kulttuuriseura, 2010. ISBN 978-951-97359-4-8
  6. ↑ von Köppen, Peter: Erklärender Text zu der ethnographischen Karte des St. Petersburger Gouvernements elib.shpl.ru. St.-Petersburg.
  7. ↑ Nivalainen, Pekka: Rautaa Inkerin rajoilla: Inkerin kansalliset kamppailut ja Suomi 1918-1920. Helsinki: SHS, 1996. ISBN 951-710-030-2 ISSN 0073-2559
  8. ↑ Inkeriläisten asuttujen paikkojen luettelo vuosien 1926-1928 Leningradin alueen väenlaskun ainehiston mukaan scribd.com.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ylä-Miikkulainen&oldid=22822173”