Yhdysvaltain koripallomaajoukkue
| Yhdysvallat | |||
|---|---|---|---|
 |
|||
| Valmentaja |
 Gregg Popovich |
||
| Fiba-ranking | 1. [1] | ||
| Liittyi Fibaan | 1934 | ||
| fiba-alue | FIBA America | ||
| Kansallinen liitto | Yhdysvaltain koripalloliitto | ||
|
|||
| Olympialaiset | |||
| Esiintymiset | 18 | ||
| Mitalit |
Kultaa: 1936, 1948, 1952, 1956, 1960, 1964, 1968, 1976, 1984, 1992, 1996, 2000, 2008, 2012, 2016 |
||
| Maailmanmestaruuskilpailut | |||
| Esiintymiset | 18 | ||
| Mitalit |
Kultaa: 1954, 1986, 1994, 2010, 2014 Hopeaa: 1950, 1959, 1982 Pronssia: 1974, 1990, 1998, 2006 |
||
| Amerikan-mestaruuskilpailut | |||
| Esiintymiset | 9 | ||
| Mitalit |
Kultaa: 1992, 1993, 1997, 1999, 2003, 2007 Hopeaa: 1989 |
||
Yhdysvaltain koripallomaajoukkue edustaa Yhdysvaltoja koripallon maajoukkuekilpailuissa.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Amatöörijoukkue
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ennen vuotta 1992 Yhdysvallat peluutti maajoukkueessaan amatööripelaajia. Tästä huolimatta se menestyi varsin hyvin kansainvälisissa kilpailuissa, etenkin olympialaisissa, joissa se vuosina 1936–1988 kärsi vain kaksi tappiota kaikkiaan 87:ssä ottelussa saavuttaen yhdeksän kultamitalia ja yhden pronssin.
Olympialaiset 1936 [2]
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoden 1936 Berliinin olympialaisissa koripallo oli ensi kertaa virallisena mukana olympialaisissa kisoissa. Yhdysvaltain olympiakarsinnat pidettiin huhtikuussa New Yorkin Madison Square Gardenissa. Karsintoihin kutsuttiin amatööriurheiluliiton mestaruuturnauksen kahden kärkijoukkueen, NMKYn mestarijoukkueen sekä viiden college-sarjojen piirin mestarijoukkueiden pelaajia. Lopulta joukkueeseen valittiin 14 pelaajaa, joista seitsemän Universal Picturesin joukkueesta, kuusi McPherson Globe Refinersistä sekä college-pelaaja Ralph Bishop. Joukkue saapui Eurooppaan S. S. Manhattan -laivalla ja sai heti kuulla uusista FIBAn tekemistä sääntömuutoksista: kolmen sekunnin säännöstä ja rajoituksesta, jonka mukaan ottelussa sai olla joukkueen käytössä seitsemän pelaajaa. Kuultuaan tästä valmentaja James Needles jakoi joukkueen kahtia siten että Refinersin kuusi pelaajaa ja Bishop muodostivat toisen Universalin pelaajat toisen ryhmän. Kumpikin ryhmä vuorotteli ottelusta otteluun. Yhdysvaltain vaatimuksesta pelaajien pituusrajoitussääntö peruttiin.
Turnauksen ottelut pelattiin ulkokentällä. Yhdysvaltain ensimmäisen vastustajan piti olla Espanja, joka ei kuitenkaan koskaan saapunut paikalle sisällissodan takia ja tulokseksi määrättiin 2-0 -voitto. Toisessa ottelussa vastaan asettui Euroopan mestari Viro, mutta Universalin pelaajista koostunut joukkue voitti helpohkosti 52–28 Frank Lubinin tehtyä 13 pistettä. Filippiinit kaatui 56-23 ja Meksiko 25-10. Loppuottelussa vastaan tuli Kanada. Päivällä oli aiemmin satanut ja kenttä oli huono. Puoliajalla USA johti 15-4, toisella puoliajalla sade jatkui ja pelaamisesta ei ollut tulla mitään. Lopputulos oli 19-8 Yhdysvaltain hyväksi. Kultamitalit jaettiin vain seitsemälle loppuottelussa pelanneelle McPherson Globe Refinersin joukkueen pelaajille ja Universal Studiosin pelaajat jäivät ilman kultamitaleita.
Olympialaiset 1948 [3]
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoden 1948 olympialaiset Lontoossa olivat ensimmäiset olympialaiset toisen maailmansodan jälkeen. Yhdysvallat oli yhä maailman johtava koripallovalta. Sota oli runnellut Eurooppaa pahoin eikä eurooppalaisjoukkueilla ollut paljonkaan mahdollisuuksia amerikkalaisjoukkueita vastaan: Lontoon kisoissa viisi kahdeksasta puolivälierien joukkueesta oli Amerikasta.
Yhdysvaltain olympiakarsintojen finaalisisa kohtasivat amatööriurheiliiton mestarijoukkue Phillips 66ers sekä yliopistojen mestari Kentuckyn yliopiston joukkue. Ottelu päättyi 66ersien voittoon 53–49. Maajoukkueen päävelmantajaksi valittiin 66ersien päävalmentaja Omar Browning ja hänen avustajakseen Kentuckyn yliopistolta Adolph Rupp. Ennen olympiakisoja joukkue pelasi harjoitusotteluita Skotlannissa ja kumpikin valmentaja uskoi omien suojattiensa pelaavan keskenään parhaiten. Niinpä päätettiin tehdä hieman vastaavanlainen kahtiajakoratkaisu kuin edellisissäkin kisoissa: yksi viisikko koostui 66ersin miehistä ja toinen pääasiassa Kentuckyn sekä muiden yliopistojen pelaajista.
Itse olympialaisissa Yhdysvallat jyräsi alkupeleissä Sveitsin pistein 86-21 ja Tšekkoslovakian 53-28. Argentiinaa vastaan joukkue oli hetken aikaa vaikeuksissa 66ers-viisikon päästettyä vastustajan 14-9 -johtoon ja Kentuckyn pelaajien tultua kentälle tilanne oli puoliajalla 33-26, mutta Yhdysvaltain joukkue aloitti kirin ja kolme minuuttia ennen loppua peli oli tilanteessa 55–55, ja lopulta ottelu päättyi Yhdysvaltain voittoon 59-57. Seuraavissa peleissä kaatuivatkin helpon oloisesti Egypti pistein 66-28, Peru 61-33, Etelä-Amerikan mestari Uruguay 63-28 ja välierässä Meksiko 71-40.
Loppuottelussa vastaan asettui Ranska, jolla silläkään ei ollut pahemmin mahdollisuuksia yhdysvaltalaisia vastaan. Peli aloitettiin 66ers-viisikolla, mutta tilanteen oltua Yhdysvaltain hyväksi 9-4 valmentaja muutti systeemiä ja ryhtyi tekemään vaihtoja pelaaja kerrallaan. Puoliajalla johto oli jo 28-9 ja lopulta ottelu päättyi voittoon numeroin 65-21.
Maailmanmestaruuskilpailut 1950[4]
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäiset koripallon maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin Argentiinan Buenos Airesissa syksyllä vuonna 1950. Yhdysvaltain miehistö koostui kokonaisuudessaan AAU-joukkue Denver Chevroletsin pelaajista.
Yhdysvaltalaispelaajilla oli vaikeaa sopeutua uuteen kansainväliseen ottelupalloon sekä pelialustaan alkukarsintaottelussa Chileä vastaan, jonka se kuitenkin voitti pistein 37-33. Seitsemältä Chilen pelaajalta täyttyi ottelussa virhetili ja joukkueen pelaajat tekivät kaikkiaan 36 virhettä yhdysvaltalaista 21 vastaan. Alkulohkossa Yhdysvallat voitti Euroopan-mestari Egyptin niukasti 34-32, samoin Brasilian 45-42. Toinen kohtaaminen Chileä vastaan päättyi selvään 44-29 -voittoon, ja Ranskakin kaatui helpon oloisesti 48-33. Loppuottelussa vastaan tuli yhtä lailla kaikki ottelunsa voittanut isäntäjoukkue Argentiina 25 000 -päisen kotiyleisön edessä. Puolivälissä tilanne oli Yhdysvalloille 40-37, mutta lopulta isäntäjoukkue vei kultamitalin pistein 64-50. Yhdysvaltain hopeajoukkueessa pelasivat Bob Fisher, Bryce Heffley, Tom Jaquet, Dan Kahler, John Langdon, Les Metzger, J. L. Parks, Jimmy Reese, Don Slocum, John Stanich ja Blake Williams.
Olympialaiset 1952 [5]
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoden 1952 Helsingin olympiakisoissa oli ensi kertaa mukana myös Neuvostoliiton joukkue ja otteluissa Yhdysvaltoja vastaan oli erityinen luonne kylmän sodan aikaan.
Yhdysvaltain olympiakomitea oli ottanut käyttöön uuden tavan olympiajoukkueen valintaan. Karsintoihin kutsuttiin yliopistomestarijoukkue, NAIB-liiton mestari, neljä parasta amatööriurheiluliiton joukkuetta sekä kansallisen kutsuturnauksen voittajajoukkue. Lopulta 14-jäsenisessä olympiajoukkueessa – johon kuuluivat Ronald Bontemps, Marcus Freiberger, Wayne Glasgow, Charles Hoag, William Hougland, John Keller, Melvin Kelley, Robert Kenney, Robert Kurland, William Lienhard, Clyde Lovellette, Frank McCabe, Dan Pippin ja Howard Williams – oli seitsemän pelaajaa Kansasin yliopistosta, viisi pelaajaa AAU:n Peoria Caterpillarsista sekä kuusi pelaajaa Phillips 66ersista. Joukkueen päävalmentajana toimi Caterpillarsin Warren Womble.
Alkusarjassa Yhdysvallat kaatoi Unkarin 66-48, Tšekkoslovakian ja Uruguayn 57-44. Neuvostoliittoa vastaan käydyssä kuumatunteisessa ottelussa virhetili täyttyi kuudelta amerikkalais- ja neljältä neuvostoliittolaispelaajalta. Lopulta kamppailu päättyi Yhdysvaltain voittoon pistein 86-58. Chilen USA voitti 103-55, mutta Brasiliaa vastaan oli vaikeampaa ja johto puoliajalla oli vain kaksi pistettä, mutta lopulta pisteet olivat 57-53 Yhdysvalloille. Kun Argentiina kaatui 85-76, oli Yhdysvallat jälleen raivannut tiensä loppuotteluun.
Loppuottelussa Yhdysvallat kohtasi Neuvostoliiton, joka oli voittanut kaikki muut ottelunsa. Neuvostoliitto aloitti tiiviillä puolustusstrategialla, ensimmäisen 10 minuutin jälkeen Yhdysvallat johti 4–3, toisen kymmenminuuttisen jälkeen 17–15. Neuvostoliitto jatkoi tiivistä puolustamiseen ja nousi jopa hetkellisesti johtoon toisen puoliajan alkuminuuteilla, mutta lopulta Yhdysvaltain kaukoheittopeli tuotti tulosta ja johti lopulta voittoon ja kolmanteen olympiakultaan pistein 36-25.
Maailmanmestaruuskilpailut 1954
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoden 1954 koripallon MM-kisat järjestettiin loka-marraskuussa Brasilian Rio de Janeirossa. Yhdysvaltojen kaikki pelaajat olivat Peoria Caterpillars -joukkueesta, joka oli voittanut kolmena vuotena peräkkäin voittanut Yhdysvaltain amatöörien mestaruuden. Joukkue oli melko ylivoimainen myös MM-kisoissa, joissa se voitti kaikki yhdeksän otteluaan keskimäärin 25 pisteen erolla vastustajaan.
Karsintaotteluissa kaatuivat Kanada 59-37 ja Peru 73–51. Varsinaisessa lopputurnauksessa kyytiä saivat Filippiinit 49-30 (tosin Yhdysvallat oli ensimmäisen puoliskon jälkeen tappioasemassa 25-22), Ranska 70-49, Uruguay 64-59, toistamiseen Kanada 84-50, Formosa murskalukemin 72-28 samoin kuin Israel 74-30. Loppuottelussa turnauksen kaikki ottelunsa toistaiseksi voittanut isäntäjoukkue Brasilia kärsi myös tappion pistein 62-41 ja näin Yhdysvaltain joukkue, jossa pelasivat Bertram Born, Richard Gott, Forrest Hamilton, Bill Johnson, Allen Kelley, Kirby Minter, Don Penwell, Dick Retherford, Kendall Sheets, Ed Solomon ja Joe Stratton, kirkasti edellisten MM-kisojen hopeansa kultaiseksi.
Olympialaiset 1956 [6]
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoden 1956 Melbournen olympiakisoissa Yhdysvaltain joukkue oli ylivoimaisempi kuin koskaan. Joukkue voitti kaikki ottelunsa, keskimäärin 53,5 pisteen erolla vastustajaan. Joukkueen johtohahmoina olivat aikaisemmin samana vuonna San Franciscon yliopiston joukkueen mestaruuteen johdattaneet Bill Russell ja K. C. Jones.
Avausottelussa kyytiä sai Japani 98-40 Russellin taottua 20 pistettä, sitten kaatuivat Thaimaa 101-29, Filippiinit 121-53, Bulgaria 85-44, Brasilia 113-51 ottelussa, jossa yhdeksän yhdysvaltalaispelaajaa teki yli yhdeksän pistettä, Neuvostoliitto 85-55 ja Uruguay 101-38.
Loppuottelussa vastaan tuli jälleen Neuvostoliito. Ensimmäisen puoliskon jälkeen Yhdysvallat johti jo 56-27 ja voitti lopulta pistein 89-55. Kultamitalijoukkueessa pelasivat Dick Boushka, Carl Cain, Charles Darling, William Evans, Gilbert Ford, Burdette Haldorson, William Hougland, Robert Jeangerard, K. C. Jones, Bill Russell, Ron Tomsic ja Jim Walsh, päävalmentajana toimi 66ersien Gerald Tucker.
Maailmanmestaruuskilpailut 1959
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoden 1959 MM-kisat oli alun perin määrä järjestää jo vuoden 1958 syksyllä, mutta Santiago de Chilen peliareenan valmistuminen viivästyi ja turnaus päätettiin siirtää seuraavalle tammikuulle ja ottelut ulkokentille. Yhdysvalloissa oli tuolloin kuitenkin koripallosarjat käynnissä, eikä näin maajoukkueisiin voitu valita pelaajia AAU:n tai opistojen sarjoista. Yhdysvallat aikoi aluksi jäädä kokonaan pois turnauksesta, mutta päätti sittemmin osallistua ilmavoimien joukkueella, joka koottiin vapaaehtoisista ilmavoimien lehdessä olleen lehti-ilmoituksen avulla. Ryhmä valittiin 24:stä pelaajasta Andrewsin tukikohdassa joulukuussa pidetyssä tilaisuudessa. Kymmenmiehiseen joukkueeseen valittiin Dick Baker, Jim Coshow, Hank D'Antonio, Bob Hodges, Robert Jeangerard, Henry McDonald, John F. Miller, Ronald Olsen, Virgil Riley, Jerry Vayda, Dick Welsh, Eddie White, joista Jeangerard ja White kuitenkin loukkaantuivat vain päivää ennen Chileen lähtöä.
Yhdysvallat ei kuitenkaan pelannut kisoissa huonosti, vaan voitti alkukierroksilla Argentiinan 87-73, Formosan 81-73 ja Yhdistyneen arabitasavallan 103-58. Bulgarian Yhdysvallat voitti 63-58, Puerto Ricon niukasti 54-53 ja toisen kerran Formosan 85-69, mutta hävisi Neuvostoliitolle pistein 62-37. Isäntäjoukkue Chilen 64-55, mutta hävisi lopulta kultamitalille yltänyt Brasilia oli sille liian taitava ja nopea ja ottelu päättyi tappioon lukemin 81-67. Yhdysvallat saavutti lopulta hopeaa, mitä osaltaan auttoi se, että kaikki ottelunsa voittanut Neuvostoliitto joutui jättämään turnauksen kesken sen kieltäydyttyä tunnustamasta Kiinan tasavaltaa (Formosaa).
Olympialaiset 1960[7]
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rooman olympialaisissa vuonna 1960 Yhdysvaltain joukkue oli vielä ylivoimaisempi kuin neljä vuotta aikaisemmin Melbournessa. Joukkue, jossa pelasivat Jay Arnette, Walter Bellamy, Robert Boozer, Terry Dischinger, Burdette Haldorson, Darrall Imoff, Allen Kelley, Lester Lane, Jerry Lucas, Oscar Robertson, Adrian Smith ja Jerry West, voitti kaikki ottelut selkein lukemin ja teki keskimäärin 101,9 pistettä ottelua kohti.
Alkukierroksilla kaatuivat Italia 88-54 Smithin ja Robertsonin molempien tehtyä 16 pistettä, Japani 125-66 Lucasin 28 tehtyä 28 pistettä ja Unkari 107-63 Robertsonin 22 ja Lucasin 21 pisteellä. Jatkokierroksilla kyytiä saivat Jugoslavia pistein 104-42 ja Uruguay 108-50, ja Neuvostoliiton 81-57. Loppukierroksilla kyytiä saivat Italia 112-81 Lucasin tehtyä 25 pistettä ja lopulta olympiakullan varmistaneessa ottelussa Brasilia pistein 90-63. Yhdysvaltain joukkueen kymmenestä pelaajasta kahdeksan pelasi uransa aikana vielä ammattilaisliiga NBA:ssa.
The Dream Team
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Dream Team (koripallo)
Kun vuonna 1989 kansainvälinen koripalloliitto salli ammattilaispelaajien osallistumisen maaotteluihin, sai Yhdysvaltain joukkue käyttöönsä maailman kovimpana koripallosarjana pidetyn NBA-liigan ammattilaistähdet. Tästä lähtien joukkue tunnettiin kolmissa seuraavissa arvokisoissa nimellä The Dream Team, "unelmajoukkue". Alkuperäiseen Dream Teamiin kuuluivat Charles Barkley, Larry Bird, Clyde Drexler, Patrick Ewing, Magic Johnson, Michael Jordan, Christian Laettner, Karl Malone, Chris Mullin, Scottie Pippen, David Robinson ja John Stockton. Joukkuetta valmensi Chuck Daly.
Joukkue voitti vuonna 1992 maanosansa mestaruusturnauksen puhtaalla pelillä. Samana vuonna kultaa tuli ilman tappioita myös Barcelonan olympialaisista. Olympiakisoissa joukkue oli niin ylivoimainen, ettei valmentaja Daly joutunut pitämään yhtään aikalisää.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Ranking men after FIBA Basketball World Cup 2019 Qualifiers Window 6 fiba.basketball. 26.2.2019. Viitattu 31.8.2019. (englanniksi)
- ↑ http://usabasketball.com/history/moly_1936.html (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ http://www.usabasketball.com/history/moly_1948.html (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ http://www.usabasketball.com/history/mwc_1950.html (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ http://www.usabasketball.com/history/moly_1952.html (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ http://www.usabasketball.com/history/moly_1956.html (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ http://www.usabasketball.com/history/moly_1960.html (Arkistoitu – Internet Archive)