Yhdysvaltain siirtokunta-aika

Yhdysvaltain siirtokunta-aika kattaa Yhdysvaltain historiassa aikakauden ensimmäisen englantilaisen siirtokunnan perustamisesta vuonna 1587 Yhdysvaltain itsenäistymiseen vuonna 1776.

Ensimmäiset siirtokunnat

Ensimmäinen brittien siirtokunta nykyisten Yhdysvaltojen alueella oli Roanoke nykyisessä Pohjois-Carolinassa. Walter Raleigh lähetti saarelle runsaat sata siirtolaista vuonna 1587, mutta kun brittilaivoja saapui uudestaan paikalle 1590, siirtokunta oli kadonnut. Vuonna 1607 britit perustivat nykyiseen Virginiaan Jamestownin siirtokunnan. Kaupunki kasvoi osin siksi, että siirtolaiseksi lähtevä sai ilmaisen laivamatkan ja lopulta 100 eekkeriä maata vastineeksi siitä, että hän suostui tekemään sopimuspalvelijana seitsemän vuoden ajan töitä London Company -yhtiölle määränpäässä. Jamestown kärsi aluksi vakavaa puutetta ja nälänhätää. Vuosien kuluessa siirtokunnan talous kehittyi, ja vuonna 1619 sen valitsema edustuslaitos kokoontui ensimmäisen kerran. Siirtokunnan kuolleisuus säilyi kuitenkin korkeana, ja asukasluku kasvoi vain hitaasti. Vuonna 1622 intiaanit tappoivat lähes 350 uudisasukasta. Virginiaan oli tullut 1600-luvun puoliväliin mennessä jo noin 40 000 englantilaista siirtolaista. Ensimmäiset orjat tuotiin viimeistään vuonna 1619.

Uskonnolliset pakolaiset Euroopasta

Uskonnollista vainoa Hollantiin paenneiden Pohjois-Englannin separatististen pilgrimien, eli ‘pyhiinvaeltajien’ (puritaanistien), oli vuonna 1620 alun perin tarkoitus matkata Mayflower -laivalla Virginiaan. Myrskyn vuoksi he purjehtivat paljon pohjoisemmaksi ja laskivat ensiksi maihin nykyisen Cape Codin niemellä. Lopulta he perustivat siirtokunnakseen Plymouthin nykyisessä Massachusettsissa. Paikalliset intiaanit auttoivat heitä selviytymään talvesta ja seuraavasta kesästäkin, ja pyhiinvaeltajat viettivät vuoden 1621 sadonkorjuujuhlaa yhdessä intiaanien kanssa ensimmäisenä kiitospäivänä.

Vuosista 1628–1629 alkaen Amerikkaan alkoi muuttaa Englannin valtiokirkkoja vastustaneita puritaaneja, jotka perustivat ensimmäisen siirtokuntansa 1630. Seuraavan vuosikymmenen aikana puritaaneja saapui Uuteen-Englantiin Bostonin eteläpuolelle 15 000 – 20 000. He kehittivät oman hallintojärjestelmänsä ja alkoivat perustaa pieniä kaupunkeja. Puritaaneilla on katsottu olleen vaikutuksensa koko amerikkalaisen kansanvallan syntyyn, mutta toisaalta heidän ankarat säädöksensä kahlitsivat ajattelun ja toiminnan vapautta.

Kanadaan oli asettunut ranskalaisia ja itärannikolle turkiskauppaa hallitsevia hollantilaisia. Englantilaiset siirtokunnat saivat kuitenkin tukea emämaastaan ja olivat siksi kilpailijoitaan elinvoimaisempia. Englannin hallituksen tavoitteet Pohjois-Amerikassa olivat sekä taloudellisia että uskonnollisia, kun kiusalliset eriuskoiset kuten puritaanit ja kveekarit muuttivat Uuteen-Englantiin. Lähtijät tavoittelivat aluksi lähinnä uskonnonvapautta, mutta myöhemmin tulijat etsivät myös vapaan ja vauraan elämän ehtoja, joita Eurooppa ei kyennyt antamaan.

Koulutuksen kehitys

Massachusettsin siirtokunnassa arvostettiin olosuhteiden ankaruudesta huolimatta koulutusta. 1636 perustettiin ensimmäinen college tulevan sukupolven papiston kouluttamiseksi. Vuonna 1638 John Harvard lahjoitti testamentilla uudelle oppilaitokselle kirjaston ja puolet maatilastaan. Siitä lähtien Yhdysvaltain ensimmäinen yliopisto kantoi hänen nimeään. Myös alempiin koulutusasteisiin kiinnitettiin huomiota. Jo vuonna 1624 annettiin säädös koulutuksesta college-tason alapuolella, mutta se osoittautui tehottomaksi. Viisi vuotta myöhemmin, todettuaan että "muuan tuon vanhan harhaanjohtajan Saatanan tärkeimmistä keinoista on pitää ihmiset tietämättöminä kirjoituksista", Massachusettsin lainsäätäjäkunta vaati jokaista viidenkymmenen talouden kuntaa ”heti nimittämään lukemisen ja kirjoituksen opettajan ja huolehtimaan hänen palkkauksestaan”. Jokaisen sadan talouden kunnan oli lisäksi järjestettävä latinan opetus yliopistoon aikoville. Näitä säädöksiä myös jäljiteltiin muissa Uuden Englannin siirtokunnissa, paitsi Rhode Islandissa. Näin Amerikassa ensimmäisenä englanninkielisistä maista määrättiin oppivelvollisuus voimaan.

Kolmetoista siirtokuntaa

Brittien alueet vuonna 1750 kartassa punaisella

Pääartikkeli: Kolmetoista siirtokuntaa

Pohjois-Amerikan itärannikolle oli 1740-lukuun mennessä muodostunut kolmentoista brittisiirtokunnan ketju pohjoisen New Hampshirestä etelän Georgiaan. Rannikosta 150 kilometriä sisämaahan oli asuttua aluetta; sen takana oli intiaanien ja ranskalaisten maata. Florida kuului tuolloin Espanjalle ja Kanada Ranskalle.

Vuodesta 1700 vuoteen 1760 kolmentoista siirtokunnan väestö kasvoi noin 250 000:sta yli puolentoista miljoonan – suunnaton määrä sen ajan mittapuulla ja suhteellisena kasvuvauhtina ainutlaatuinen maailmanhistoriassa. Kenties vieläkin hämmästyttävämpää oli kuitenkin muutamien tuhansien johtavien perheiden nopea erottuminen ja niiden varallisuuden ja vallan nopea kasvu. Amerikan paikallishallinto perustui harvainvaltaan, jonka edellytyksinä oli äänioikeuden rajaaminen vain melko suuren omaisuuden haltijoille sekä osanotto-oikeuden epääminen uudisasutukselta. Kokonaiset uudet suurehkot kaupungit jäivät ilman edustajia kokouksissa, tai ne saivat vain vähäisen edustuksen.

Englanti ja Ranska kilpailivat Pohjois-Amerikan herruudesta lähes kahden vuosisadan ajan. Suuren siirtomaasodan 1756–1763 jälkeen Pariisin rauhassa Ranska joutui luopumaan kaikista Pohjois-Amerikan omistuksistaan, ja se menetti Mississippin itäpuoliset alueet ja Kanadan Britannialle.

Brittisiirtokunnissa näkyi jo 1700-luvulla omaleimaisen amerikkalaisia piirteitä. Väestönkasvu oli nopeaa, ja amerikkalaisia oli vuoden 1775 tienoilla jo noin 2,5 miljoonaa. Amerikkalaisten keski-ikä oli korkeampi ja ravitsemustilanne parempi kuin eurooppalaisten. Syntyvyys oli korkea ja väestönkasvua vauhditti myös siirtolaisuus. Vuonna 1775 jo lähes kolmasosa amerikkalaisista oli syntyperältään ei-englantilaisia.

Talous

Nykyisten Yhdysvaltain alueelle tuotiin vuoteen 1770 mennessä 400 000 – 500 000 orjaa Afrikasta. Orjia oli kaikissa siirtokunnissa. Pohjoisessa heidän asemansa vastasi valkoisten palkollisten asemaa, mutta etelän plantaaseilla he elivät omistajilleen alistettuina. Orjakapinoita ei kuitenkaan juurikaan ollut.

Amerikkalaisten tehtävänä oli tuottaa emämaalle raaka-aineita kun englantilaiset pyrkivät Pohjois-Atlantin kaupalliseen hegemoniaan. Vastikkeeksi amerikkalaiset saivat brittiläisiä manufaktuurituotteita. Merkantilististen oppien mukaisesti siirtokuntien ja emämaan välinen merenkulku ja kauppa oli monopolisoitu amerikkalaisten ja englantilaisten yksinoikeudeksi, ja ulkomainen kilpailu oli kielletty. Tämä asetti tiettyjä esteitä siirtokuntien talouselämän kehitykselle, vaikka se takasikin hyvät markkinat amerikkalaisille tuotteille. Amerikkalaiset kävivät myös salakauppaa espanjalaisten ja ranskalaisten kanssa Länsi-Intian saarilla.

Siirtokuntien talouden perustana oli maatalous ja omavaraiset perheviljelmät, farmit. Maata oli runsaasti tarjolla. Pennsylvania tunnettiin “leipäkorina”, ja muista siirtokunnista saatiin tupakkaa, riisiä ja indigoa. Merenkulku, kalastus sekä rauta- ja tekstiiliteollisuus olivat keskittyneet Uuteen-Englantiin.

Uskonto ja hallinto

1730- ja 1740-lukujen herätysliike Great Awakening mursi Harvardin ja Yalen kasvattaman papiston valtaa, erotti kirkon valtiosta ja loi elintilaa myöhempien Yhdysvaltain lukuisille lahkoille ja uskonnollisille yhteisöille. Siirtokuntien itsehallintokäytännöt jäljittelivät yhä Britannian hallitusmuotoa. Eri nimillä tunnetut lainlaatijakunnat olivat yleensä kaksikamarisia laitoksia. Kuvernöörin apuna toimi neuvosto ja alahuoneena toimi asukkaiden valitsema edustajakokous. Valtaa käyttivät usein paikalliset mahtisuvut. Äänioikeutettujen määrä oli suurempi kuin Britanniassa, ja noin 50–70 prosenttia valkoisista täysi-ikäisistä miehistä oli äänioikeutettuja. Äänioikeuden ehtona oli tavallisimmin 50 eekkerin maaomaisuus tai 50 punnan muu varallisuus. Naiset, orjat, intiaanit ja juutalaiset eivät vielä 1700-luvulla saaneet äänestää.

Lähteet

• Kero, Reino & Kostiainen, Auvo & Virtanen, Keijo: Uuden maailman jättiläinen: Yhdysvaltain historia. Helsingissä: Otava, 1991. ISBN 951-1-11435-2
• Seppo Zetterberg (toim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30602-4

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Yhdysvaltain siirtokunta-aika Wikimedia Commonsissa