Axl Rose

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta W. Axl Rose)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Axl Rose
Rose esiintymässä Lontoon olympiastadionilla vuonna 2017.
Rose esiintymässä Lontoon olympiastadionilla vuonna 2017.
Henkilötiedot
Koko nimi William Bruce Rose Jr.
Syntynyt6. helmikuuta 1962 (ikä 62)
Ammatti muusikko
laulaja-lauluntekijä
tuottaja
Muusikko
Taiteilijanimi Axl Rose, W. Axl Rose
Laulukielet englanti
Aktiivisena 1983–
Tyylilajit Hard rock, heavy metal
Soittimet laulu
piano
koskettimet
syntetisaattorit
kitara
perkussiot
Yhtyeet Hollywood Rose, Rapidfire, L.A. Guns, Guns N’ Roses, AC/DC
Levy-yhtiöt Geffen Records, UZI Suicide, Black Frog
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

W. Axl Rose[1] (s. William Bruce Rose Jr., 6. helmikuuta 1962 Lafayette, Indiana, Yhdysvallat[2]) on yhdysvaltalainen muusikko, laulaja-lauluntekijä ja tuottaja. Hän on hard rock -yhtye Guns N’ Rosesin laulaja ja perustaja, ja on vaikuttanut yhtyeessä yhtäjaksoisesti vuodesta 1985 lähtien. Vuonna 2016 Rose toimi myös hard rock -yhtye AC/DC:n laulajana.[3]

Lafayettessa varttunut Rose muutti Los Angelesiin 1980-luvun alussa, ja hänestä tuli nopeasti aktiivinen toimija seudun hard rock -skenessä. Hän perusti Guns N’ Rosesin vuonna 1985 yhdessä kitaristi Izzy Stradlinin kanssa, ja yhtye teki läpimurtonsa jo esikoisalbumillaan Appetite for Destruction vuonna 1987. 1990-luvun puolivälin jälkeen Rose vetäytyi julkisuudesta vuosiksi, mikä johti Guns N’ Rosesin lukuisiin kokoonpanovaihdoksiin. Yhtyeen nimen laillisena haltijana hän julkaisi vuonna 2008 uuden albumin Chinese Democracy, joka ei positiivisesta vastaanotosta huolimatta menestynyt oletetulla tavalla. Vuonna 2012 Rose aateloitiin Guns N’ Rosesin jäsenenä Rock and Roll Hall of Famen jäseneksi.

Rose on laajan äänialansa sekä energisen lavaesiintymisensä johdosta nimetty lukuisia kertoja kaikkien aikojen parhaimpien laulajien ja keulakuvien joukkoon.

Lapsuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

W. Axl Rose, syntymänimeltään William Bruce Rose junior, syntyi 6. helmikuuta 1962. Hänen isänsä, niin ikään nimeltään William Rose, oli pahamaineinen rettelöitsijä, joka jätti kaksivuotiaan poikansa ja tämän teini-ikäisen äidin Sharonin häipyen pois heidän perhe-elämästään. Axlin lapsuus oli vaikeaa aikaa, ja myöhemmin käydessään regressioterapiassa hän sai selville joutuneensa isänsä seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Sharon meni naimisiin helluntalaispastori L. Stephen Baileyn kanssa, ja Bailey adoptoi Axlin virallisesti antaen tälle oman sukunimensä. Axlin perheongelmat eivät suinkaan loppuneet, vaan tiukan, syvästi uskonnollisen isäpuolen saapuminen sai hänet entistä ahdistuneemmaksi. Bailey muun muassa antoi lapsilleen – eli Axlille ja tämän velipuoli Stuartille ja sisarpuoli Amylle – ruumiillista kuritusta sellaisista synneistä kuin radiosta, ”väärien” televisio-ohjelmien katselusta sekä popkappaleiden mukana laulamisesta. Onnettomien olojen vuoksi Axlista kasvoi ujo silmälasipäinen poika, joka tapasi pysytellä omissa oloissaan jopa muiden lasten keskuudessa koulussa.[4]

Musiikkiin Axl osoitti kiinnostusta ja kykyjä jo pienenä. Viisivuotiaana hän alkoi sisarustensa kanssa laulaa helluntaikirkon kuorossa, ja myöhemmin hän myös opetteli soittamaan pianoa ja lauloi myös Bailey Triossa Stuartin ja Amyn kanssa. Hän oli pienenä lahjakas urheilussa ja voitti myös koulunsa maastojuoksukilpailuja. Varttuessaan teini-ikäiseksi hänen koulumenestyksensä kärsi, ja 16-vuotiaana hän lintsasi koulusta jo niin paljon, että päätti jäädä sieltä pois lopullisesti. Hän löysi musiikista kanavan tunteidensa purkamiseen, ja musiikkimaku laajeni kodin rajoituksista huolimatta. Kuten suurin osa hänen ikäisistään, myös Axl innostui kasvuiässä Led Zeppelinin, Aerosmithin ja Kissin kaltaisista rockyhtyeistä. Koska hän rakasti myös pianonsoittoa, hän ihastui myös Elton Johnin, Queenin, Todd Rundgrenin ja Electric Light Orchestran tuotantoon. 13-vuotiaana ollessaan kahdeksannella luokalla hän oli tutustunut Jeffrey Isbeliin eli Izzy Stradliniin, jonka kannustuksen myötä hän alkoi laulaa ensimmäisessä rockmusiikkia soittavassa yhtyeessään. 17-vuotiaana hänestä uhkasi kuitenkin tulla jo nuorisorikollinen, ja hän sai tietää ettei Stephen ollutkaan hänen biologinen isänsä.[5]

Axl muutti Los Angelesiin ystävänsä Izzy Stradlinin perässä suunnitellen rock-muusikon uraa. He perustivat Hollywood Rose -yhtyeen, joka yhdistyi pian L.A. Guns -yhtyeen kanssa. Yhtyeeseen kuului Axl, Izzy, Tracii Guns, Ole Beich ja Rob Gardner. Myöhemmin Duff tuli yhtyeeseen Olen tilalle ja nimeksi vaihtui Guns N’ Roses.

Guns N’ Roses

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tracii Guns ja Rob Gardner eivät innostuneet ajatuksesta lähteä Duffin järjestämälle kiertueelle Yhdysvaltain länsirannikolle, joten he päättivät erota yhtyeestä. Heidän tilalleen hankittiin Duffin kanssa aiemmin Road Crew -yhtyeessä soittaneet brittiläiskitaristi Saul ”Slash” Hudson sekä rumpali Steven Adler, ja uuden kokoonpanon harjoiteltua yhteen putkeen puolentoista vuorokauden ajan viisikko lastasi vuokraamansa pakettiauton ja lähti ensimmäiselle yhteiselle kiertueelleen, joka oli pikakasteessa saanut nimekseen Hell Tour. Noin sadanviidenkymmenen kilometrin päässä yhtyeen kotiseudulta Los Angelesista kyseinen pakettiauto hajosi, mutta yhtye ei lannistunut vastoinkäymisestä vaan jatkoi matkaansa liftaamalla. Vastoinkäymisistä huolimatta yhtye pääsi lopulta Seattleen, jossa yhtye esiintyi ensimmäisen kerran uusitulla miehistöllä 8. kesäkuuta 1985 lämmittelijänään Duffin entinen yhtye Fastbacks. Paikalle saapui kuitenkin vain kolmetoista katsojaa, mikä johtui siitä, ettei osa paikallisista klubinomistajista edes odottanut yhtyeen saapuvan paikalle eikä näin ollen vaivautunut mainostamaan yhtyeen esiintymistä. Tämä johti myös esiintymispalkkioiden roimaan alenemiseen.[6] Yhtyeen ahkera keikkailu ja energinen lavaesiintyminen herätti kuitenkin kiinnostuksen levy-yhtiöiden keskuudessa, ja lopulta yhtye solmi levytyssopimuksen Geffen Recordsin kanssa.[7]

Geffen ei halunnut menettää yhtyeen ympärille kehittynyttä kiinnostusta, joten se päätti julkaista EP-levy Live ?!*@ Like a Suiciden ennen täysimittaista albumia. EP julkaistiin vuoden 1986 jouluaattona 10 000 kappaleen painoksena väitteen mukaan yhtyeen omalla Uzi Suicide -levymerkillä, mutta todellisuudessa merkki oli pelkkä Geffenin markkinointiväline, joka painatti ja jakeli levyn. EP koostui yhtyeen silloisen settilistan neljästä kappaleesta, joita ei aiottu julkaista tulevalla albumilla: ne olivat kahden vanhan sävellyksen, ”Recklessin” ja ”Move to the Cityn” lisäksi yhtyeen esittämät versiot Aerosmithin ”Mama Kin”- ja Rose Tattoon ”Nice Boys Don’t Play Rock’n’Roll” -kappaleista.[8] Yhtye oli tuotoksestaan todella ylpeä, vaikka Duff on myöhemmin paljastanut EP:n liveyleisön nauhan olleen peräisin 1970-luvulla järjestetyn Texxas Jam -rockfestivaalin jäämistöä. Se oli päätynyt albumille, koska yhtyeen jäsenistä oli hauskaa panna EP:lle suunnaton liveyleisö, vaikka hyvällä tuurilla yhtye esiintyi noin sadalle ihmiselle.[9] EP:n kaikki 10 000 painettua kappaletta myytiin nopealla tahdilla, ja vain muutama niistä kulkeutui Englantiin ja Eurooppaan.

Levytyssopimuksen myötä yhtye aloitti myös kappalemateriaalin kirjoittamisen. Yhtye aloitti debyyttialbuminsa Appetite for Destructionin nauhoitukset yhdessä tuottaja Mike Clinkin kanssa Los Angelesin esikaupungissa Canoga Parkissa sijaitsevalla Rumbo-studiolla.[10] Albumin nauhoitukset päätettiin vuoden 1986 joulukuussa, ja albumi tarvitsisi enää nimen. Lopulta nimi valikoitui Axlin ehdotuksen mukaisesti losangelesilaisen taiteilijan Robert Williamsin maalauksesta ”Appetite for Destruction” (”Tuhon nälkä”), josta hän omisti postikorttikuvan.[8] 30. marraskuuta 1988 Yhdysvalloissa julkaistiinkin GN’R Lies -studioalbumi. Yhtye oli alun perin kaavaillut antavansa albumille nimen Lies! The Sex, the Drugs, the Violence, the Shocking Truth parodiana englantilaistabloideista. Geffen torjui ajatuksen ja päätyin nimeämään albumin napakammalla ja lyhennelmällä GN’R Lies. Albumi sisälsi neljä raitaa Live ?!*@ Like a Suicide -EP:ltä kahden vuoden takaa sekä neljä akustista kitarointia esitellyttä kappaletta, jotka yhtye oli nauhoittanut alkuvuodesta Mike Clinkin kanssa. GN’R Lies ponnahti suoraan Yhdysvaltain albumilistan kakkoseksi, jolloin Guns N’ Rosesista tuli viiteentoista vuoteen ensimmäinen yhtye, jolla oli yhtäaikaisesti kaksi albumia viiden parhaan joukossa Appetite for Destructionin ollessa edelleen listakolmosena. Albumin kappale ”One in a Million” joutui kovan kritiikin kohteeksi, sillä se sisälsi Axlin vuolasta puhetta jossa homoseksuaalit esiteltiin moraalittomina taudinlevittäjinä ja tummaihoiset kultaketjuilla koreilevina nekruina.[11] Axl tosin myöhemmin puolusti kappaletta sanoen, ettei hän halunnut kappaleellaan lytätä tummaihoisia, sen sijaan hän haukkui laulussa niitä ihmisiä jotka olivat tehneet hänen elämänsä alkutaipaleen Los Angelesissa vaikeaksi. Hän myös mainitsi vuonna 1990 Mick Wallin haastateltavana ollessaan kirjoittaneen kappaleen alun perin vitsinä.[12]

Helmikuussa 1990 kosketinsoittaja Darren ”Dizzy” Reed liittyi yhtyeeseen, ja yhtyeen ensimmäinen esiintyminen uuden kosketinsoittajansa kanssa tapahtui 7. huhtikuuta 1990. Kyseinen konsertti osoittautui samalla rumpali Steven Adlerin viimeiseksi Guns N’ Rosesissa. Adlerin erottamiseen vaikuttivat huumeongelmat, mutta todellinen räjähdyspiste oli, kun Axl uskoi Stevenin kaupanneen heroiinia hänen naisystävälleen Erin Everlynille.[13] Hänen tilalleen otettiin 26-vuotias Matt Sorum, ja uudella kokoonpanolla yhtye nauhoitti oman versionsa Bob Dylanin ”Knockin’ on Heaven’s Door” -kappaleesta Tom Cruisen tähdittämän Days of Thunder – ukkosta radalla -elokuvan soundtrackille. Yhtyeen seuraavan studioalbumin nauhoitukset aloitettiin syyskuussa 1990 A&M Studiosin Hollywoodissa sijaitsevalla Studio One -äänitysstudiolla. Yhtye nauhoitti uudella kokoonpanollaan vajaan kuukauden kuluessa taustat lähes 40 eri kappaleeseen, jonka jälkeen yhtye siirtyi jatkamaan nauhoituksia Record Plant -studiolle mihin Axl myös asennutti sängyn jotta voisi työskennellä studiolla vuorokausien ajan saadakseen lauluosuuksiaan sopiviksi. Axl vaati levy-yhtiöltä, että kaikki levytetty materiaali olisi julkaistava kutakuinkin yhtäaikaisesti, hän sai aikaan levy-yhtiö Geffenille ongelman siitä, miten olisi järkevää julkaista kaikki yhtäaikaisesti tavalla, jossa olisi järkeä niin yhtyeen kuin yhtiönkin kannalta.[14] Lopulta erinäisten kinasteluiden jälkeen Use Your Illusion I ja Use Your Illusion II -studioalbumit julkaistiin samanaikaisesti 17. syyskuuta 1991, jonka jälkeen yhtye lähti kaksivuotiselle, ennätyksellisen pitkälle mutta selkkauksien täyttämälle maailmankiertueelle.

Rose esiintymässä Guns N’ Rosesin Use Your Illusion Tour -maailmankiertueella Israelissa vuonna 1993.

Kiertueen aikana yhtye esiintyi myös Axlin ihaileman edesmenneen Freddie Mercuryn muistokonsertissa Wembleyssä,[15] ja kiertuetouhun ohella yhtye julkaisi myös kaksi videotallennetta Tokiossa soittamistaan konserteista aiemmin samana vuonna; videot saivat albumia mukaillen nimet Use Your Illusion World Tour 1992 in Tokyo I ja Use Your Illusion World Tour 1992 in Tokyo II, ja Use Your Illusion -albumien kokonaismyynnin lähennellessä nyt kahtakymmentämiljoonaa kappaletta myös videoista tuli välitön hitti ja se nousi listojen kärkeen yli kymmenessä eri maassa. Kiertue päättyi ennätyksellisesti rockin historian pisimpänä: takana oli 192 konserttia 27 maassa, 7 miljoonan kokonaismyynti konserttilipuissa sekä 58 miljoonan dollarin bruttotuotto, mikä oli miltei ennen kuulumaton rahamäärä yhdeltä kiertueelta. Samaan aikaan Use Your Illusion -albumit olivat yltäneet jo pelkästään Yhdysvalloissa seitsenkertaiseen platinamyyntiin, ja yhtyeen studioalbumien kokonaismyynti lähenteli maailmanlaajuisesti jo seitsemääkymmentämiljoonaa kappaletta, tosin Appetite for Destruction myisi lopulta yksin puolet tuosta määrästä.[16]

Vuonna 1993 yhtye julkaisi The Spaghetti Incident? -albumin, joka sisälsi punk-kappaleita yhtyeen esittäminä, mutta sai huonon vastaanototon. Albumilla oli keskenään huonosti yhteen sopivaa materiaali oikeilta punkyhtyeiltä kuten Damnedilta ja Dead Boysilta, mutta myös yhtyeiltä, joilla ei ollut mitään tekemistä punkin kanssa, kuten Nazarethilta. Tästä huolimatta albumi ylitti platinarajan Yhdysvalloissa, mutta sitä pidettiin floppina ottaen huomioon yhtyeen aiempien julkaisujen myyntilukemat.[16]

Slash oli jo aloittanut uuden materiaalin kirjoittamisen mahdolliselle seuraavalle studioalbumille, mutta esitellessään uudet kappaleaihionsa Axlille ne eivät tehneet tähän kovinkaan suurta vaikutusta. Sen sijaan hän käytti omat sävellyksensä Slash’s Snakepit -yhtyeensä albumiin It’s Five O’Clock Somewhere, joka julkaistiin helmikuussa 1995. Myös Duff oli tehnyt omaa soolomateriaaliaan, ja jopa Gilby työsti omaa sooloalbumiaan, ja hänen Pawnshop Guitars -albuminsa julkaistiinkin vuonna 1994, jonka jälkeen Axl poisti hänet yhtyeen palkkalistoilta. Gilbyn erottamisen ohella Axl myös pani Del Jamesin kirjoittamaan yhtyeen elämäkerran Shattered Illusion, jonka oli ollut määrä ilmestyä kesäkuussa 1995, jäihin. Vuoden 1994 elokuussa Axl kutsui muun yhtyeen levyttämään Los Angelesin Complex -studiolle The Rolling Stonesin ”Sympathy for the Devil” -kappaletta Tom Cruisen ja Brad Pittin tähdittämän Veren vangit -elokuvan soundtrackille. Slash hämmästyi huomatessaan, että Axl oli hankkinut vanhan koulutoverinsa Paul Hugen Gilbyn seuraajaksi, ja hän sekä Duff loukkaantuivat siitä, ettei Axl ollut neuvotellut Hugen palkkaamisesta heidän kanssaan. Duff ja Slash eivät tulleet toimeen uuden kitaristin kanssa, Slash jätti yhtyeen vuonna 1996 Duffin sekä Mattin seuratessa perässä vuotta myöhemmin. Näin ollen kosketinsoittaja Dizzy Reed jäi Axlin ohella ainoaksi muusikoksi, joka oli selviytynyt Use Your Illusion -albumit levyttäneestä kokoonpanosta. Slashin korvaajaksi hankittiin Robin Finck, jota Matt oli alun perin suositellut Axlille sanoen, että Finck olisi mainio syötti Slashille joka voitaisiin hänen avullaan houkutella takaisin yhtyeeseen. Duffin korvaajaksi bassokitaran varteen palkattiin Tommy Stinson, ja Mattin korvasi rummuissa Josh Freese.[17]

Vuonna 1998 Geffen Records julkaisi Yhdysvalloissa albumin nimeltä Use Your Illusion. Albumi oli saatavilla vain Wal-Mart- ja Kmart-kauppaketjuissa sekä nykyisin verkkokaupoissa. Levy-yhtiö valitsi siihen kappaleita levyiltä Use Your Illusion I ja Use Your Illusion II.

Marraskuussa julkaistiin niin sanotun vanhan Guns N’ Rosesin viimeinen albumi Live Era ’87–’93. Kahden levyn livealbumi ei kuitenkaan pärjnnyt kriitikoiden kynsissä kovinkaan hyvin ottaen huomioon, että se on kuitenkin eräänlainen dokumentti yhtyeen menestyksen vuosista. Vaikka The Spaghetti Incident? ei ollut kovinkaan suuri menestys, Live Era ’87–’93 alitti senkin asettamat odotukset päätymällä Yhdysvaltain albumilistalla sijalle 45, josta se ei seuraavien listaviikkojensa aikana enää juurikaan noussut. Samana vuonna yhtyeen uusi kappale ”Oh My God” sai ensiesityksensä Music Televisionin MTV Video Music Awards -tilaisuudessa, mutta kriitikoiden keskuudessa näytönhaluinen kappale ei juurikaan menestynyt. Kappale julkaistiin myös End of Days -elokuvan trailerissa ja soundtrack-albumilla, mutta sekä elokuva että soundtrack-albumi osoittautuivat flopeiksi. Yhtye myös levytti uuden version ”Sweet Child O’ Minesta”. Sen alkuosa on konserttitaltiointi Pariisista vuodelta 1992 ja loppuosa uuden kokoonpanon levyttämä. Tämä kappale puolestaan liitettiin Adam Sandlerin Big Daddy -elokuvan lopputeksteihin.[18]

Lukuun ottamatta itseään, Axl oli vuosien mittaan onnistunut junailemaan jokaisen Appetite for Destructionin levyttäneen kokoonpanon jäsenen pois yhtyeestä ja ottamaan Guns N’ Rosesin nimen täydellisesti omaan hallintaansa. Uudella miehistöllä yhtye vetäytyi työstämään jo vuodesta 1994 vireillä ollutta uutta albumia, mutta vietti hiljaiseloa koko vuosikymmenen lopun.

Guns N’ Roses teki ensimmäisen virallisen esiintymisensä seitsemään vuoteen uudenvuodenkonsertissa vuonna 2001 Las Vegasin House of Bluesissa kahdentuhannen hengen yleisölle. Yhtye esiintyikin melkein kahden tunnin ajan soittaen 21 kappaletta, ja myös uudet kappaleet ”The Blues”, ”Oklahoma”, ”Chinese Democracy”, ”Madagascar” ja ”Silk Worms” kuultiin ensimmäisen kerran live-esityksenä. Myöhemmin tammikuussa yhtye esiintyi Rio de Janeiron Rock in Rio -festivaalitapahtumassa 150 000 hengen yleisölle.[19] Lopulta maailman kalleimpana albumina pidetty, useasta julkaisupäivämäärästä myöhästynyt viides GN'R-studioalbumi Chinese Democracy julkaistiin vuonna 2008. Albumi sijoittui avausviikollaan Billboardin listalla kolmanneksi, mutta putosi jo seuraavalla viikolla sijalle 18.[20] Vaikka albumi ylitti kotimaassaan platinamyynnin,[21], sitä pidettiin kaupallisena epäonnistumisena verrattaessa sen tuotantokustannuksia sen myyntilukemiin.[22] Suomessa albumi sijoittui ilmestyessään albumilistan kärkeen.

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Axl oli naimisissa Erin Everlyn kanssa noin vuoden (1990–1991). He erosivat jatkuvien, jopa pahoinpitelyiksi muuttuneiden riitojen myötä pian Erinin keskenmenon jälkeen. Sen jälkeen Axl alkoi seurustella Stephanie Seymourin kanssa. Suhde kesti noin kaksi vuotta. Axlilla ei tiettävästi ole lapsia. Myöhemmin Erin ja Stephanie haastoivat tämän oikeuteen, myös Slash haastoi tämän oikeuteen vanhojen kitarariffien luvattomasta käytöstä levyllä.lähde?

1990-luvun alun jälkeen Axl on esiintynyt julkisuudessa haastattelujen merkeissä vain muutamia kertoja. Hänen onkin kerrottu erakoituneen vahvasti Illusion -kiertueen jälkeisinä aikoina.lähde?

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Wall, Mick: W.A.R. – W. Axl Rose. Suomentanut Sappinen, Jorma-Veikko. Like, 2008.
  • McKagan, Duff: It's So Easy (ja muita valheita). Kustannusosakeyhtiö Otava, 2012.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Wall, Mick s. 101.
  2. ↑ Wall, Mick s. 26.
  3. ↑ Rock or Bust World Tour Continues with Axl Rose 16.4.2016. AC/DC. Viitattu 17.4.2016. (englanniksi)
  4. ↑ Wall, Mick s. 29–32.
  5. ↑ Wall, Mick s. 32–40.
  6. ↑ Wall, Mick s. 77–80.
  7. ↑ Wall, Mick s. 98.
  8. ↑ a b Wall, Mick s. 114–116.
  9. ↑ McKagan, Duff s. 147.
  10. ↑ Wall, Mick s. 105–108.
  11. ↑ Wall, Mick s. 166–168.
  12. ↑ Wall, Mick s. 181.
  13. ↑ Wall, Mick s. 176–178.
  14. ↑ Wall, Mick s. 200–203.
  15. ↑ Wall, Mick s. 236.
  16. ↑ a b Wall, Mick s. 257–271.
  17. ↑ Wall, Mick s. 271–279.
  18. ↑ Wall, Mick s. 287–289.
  19. ↑ Wall, Mick s. 297–299.
  20. ↑ Lewis, Randy: A long wait, a fast fall The Los Angeles Times. 13.12.2008. Viitattu 28.4.2015. (englanniksi)
  21. ↑ RIAA - Gold & Platinum Searchable Database Recording Industry Association of America. Viitattu 28.4.2015. (englanniksi)
  22. ↑ Christman, Ed: Kanye, Guns N' Roses Post Slow Debut-Week Sales 1.12.2008. Billboard. Viitattu 28.4.2015. (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Stephen Davis: Watch You Bleed - Koko ?!*@ tarina (The Saga of Guns N' Roses). Suomentanut Petri Silas. (Johnny Kniga, 2008)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Axl_Rose&oldid=22709719”