Vokaalisointu
Vokaalisointu eli vokaaliharmonia on joillekin kielille ominainen fonotaktinen säännöstö, joka pyrkii helpottamaan ääntämistä rajoittamalla samassa sanamuodossa esiintyviä vokaaleja. Eri kielten vokaalisointusäännöstöt saattavat poiketa toisistaan huomattavasti. Soinnun kannalta olennaiset vokaaliryhmät voivat muodostua ainakin takaisuuden ja etisyyden (/o/ – /ö/) tai labiaalisuuden ja illabiaalisuuden (/ö/ – /e/) mukaan.
Vokaalisointua esiintyy ainakin useissa suomalais-ugrilaisissa kielissä kuten suomessa (kissalla, jäniksellä), võrossa, ersässä (modasto ”maasta”, veľeste ”kylästä”) ja unkarissa (városban ”kaupungissa”, kézben ”kädessä”), useissa altailaisissa kielissä kuten turkissa (Türkiye'de ”Turkissa”, kapıda ”ovella”) sekä balttilaisessa latgallin kielessä (vosora, vasareņa, šketerēt, škatarātu). Myös monissa muissa agglutinatiivisissa kielissä on vokaalisointu.
Eräänlaisen vokaalisoinnun oletetaan olleen kantauralin keskeisiä piirteitä. Useissa uralilaisissa kielissä vokaalisointujärjestelmä on säilynyt ja jopa monimutkaistunut, joissakin se on lähtenyt haipumaan ja joistakin sen voi sanoa kokonaan kadonneen. Esimerkiksi Viron kirjakielestä vokaalisointu on kadonnut, kun etuvokaalit /ä ö ü/ (ynnä takavokaalit /õ/ ja eräin poikkeuksin /o/) ovat lakanneet esiintymästä muualla sanassa kuin painollisessa eli tavallisesti ensimmäisessä tavussa.
Suomen kielen vokaalisointu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen kielessä missään omakantaisessa, yhdistämättömässä sanassa ei esiinny sekä etu- /ä ö y/ että takavokaaleja /a o u/, vaan sanat ovat joko etuvokaalisia tai takavokaalisia. Kuitenkin /i/ ja /e/ ovat vokaalisoinnun kannalta lähes neutraaleja ja voivat esiintyä sekä etu- että takavokaalisissa sanavartaloissa, vaikka ne foneettisilta ominaisuuksiltaan kuuluvat etuvokaaleihin. Yhdyssanan pääte määräytyy sanan viimeisen osan mukaan.
Johtaminen ja taivuttaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen vokaalisointu vaikuttaa myös sanojen johtamiseen ja taivuttamiseen. Niinpä esimerkiksi taivutuspäätteillä, joissa esiintyy jokin sointuun vaikuttava vokaali, on yleensä kaksi muotoa, kuten inessiivillä -ssa ja -ssä, jotta pääte voi mukautua pääsanaansa.
Soinnun kannalta muuten neutraalit etuvokaalit /e/ ja /i/ vaativat jälkeensä etuvokaaliset taivutuspäätteet, ellei sanan vartalossa ole muita vokaaleja (esim. merillä, vesissä, ei *merilla, *vesissa). Tähän sääntöön erityisen poikkeuksen muodostavat kahden sanan meri ja veri partitiivimuodot merta ja verta.[1] Johdinaineksissa esiintyy /e i/ -sanojen kohdalla hieman enemmän horjuntaa, esimerkiksi sanasta kivi saadaan johtimella -kkO yleensä muoto kivikko mutta johtimella -stO yleensä kivistö. Sanan terä ä:llisyydestä huolimatta siitä on johdettu teroittaa, ei teröittää. Rinnakkain käytetään esimerkiksi muotoja hiljempää ja hiljempaa, ja sukuniminä tunnetaan sekä Lepikkö että Lepikko.
tällainen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen kirjakielessä erityinen poikkeus vokaalisointuun on myös sana tällainen, joka vaikuttaa johdokselta mutta jonka alkuperäinen yhdyssanaolemus on osittain säilytetty (tämänlajinen > tänlainen > tällainen).
takavokaalinen konjunktio ja eivät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Joskus suomessa konjunktio ja kieltosanan muoto eivät yhdistyvät niin, että konjunktiosta jää loppuvokaali pois. Osa näin saatavista asuista voi vaikuttaa vokaalisoinnun vastaisilta – vaikkeivät, jotteivät ja mutteivät –, mutta ne voidaan selittää myös yhdyssanoiksi, jolloin ne eivät riko vokaalisointua.
Vokaalisoinnun vastaiset erikoislainat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jotkin suomeen omaksutut nuorehkot lainasanat rikkovat vokaalisointua. Useimmiten tällöin sana sisältää y:n ja takavokaalin, esimerkiksi olympialaiset, lyyra, mikä aiheuttaa monille suomenkielisille ääntämisvaikeuksia. Harvemmin voi takavokaalin sisältävässä sanassa olla ö tai ä, esim. pastöroida, afääri. Tämäntyyppisten sanojen taivutuksen ratkaisee yleensä vartalon viimeinen ei-neutraali vokaali. Esimerkiksi sanassa amatööri viimeisenä ei-neutraalina vokaalina on toiseksi viimeisen tavun etuvokaali /ȫ/, jonka mukaan valitaan etuvokaalinen taivutuspääte: amatöörejä. Jos kuitenkin viimeinen ei-neutraali vokaali on /y/ ja sitä edeltää vähintään yksi ei-neutraali takavokaali /a o u/, voidaan kirjakielessä käyttää valinnaisesti joko etu- tai takavokaalisia taivutuspäätteitä (esimerkiksi analyysi – analyysiä tai analyysi – analyysia).[1]
/e/:n allofonia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vokaali /e/ ääntyy takavokaalisissa sanoissa taempaa kuin etuvokaalisissa (esimerkiksi sanassa kera on takaisempi /e/ kuin sanassa kerä)[2], mutta ero on allofoninen, ennemminkin vokaalisoinnun sivuvaikutus kuin säännöstön keskeinen osa.
Unkarin kielen vokaalisointu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Unkarin kielessä vokaalisoinnun kannalta selkeitä takavokaaleja ovat /a á o ó u ú/ ja selkeitä etuvokaaleja /ö ő ü ű/. Vokaalit /e é i í/ muistuttavat ominaisuuksiltaan osittain suomen neutraaleja etuvokaaleja /e i/, mutta sanojen etymologia vaikuttaa niitten vokaalisointuominaisuuksiin enemmän kuin suomessa. Etenkin /e/ käyttäytyy hyvin usein selkeitten etuvokaalien tapaan, /i/ ja /í/ taas foneettisesta etisyydestään huolimatta tietyissä sanoissa selkeitten takavokaalien tapaan. Lisäksi unkariin on turkinsukuisista kielistä lainautunut labiaalisuuteen perustuvaa vokaalisointua, jossa vastakkainasettelu onkin etuvokaalien /ö/ ja /e/ välinen.
Esimerkkejä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Verbisarja ad–ír osoittaa, miten takavokaaliset sanat yleensä vaativat takavokaalisen päätteen (-nak, -juk, -játok) ja etuvokaaliset sanat etuvokaalisen (-nek, -jük, -jétek). Tietyissä tapauksissa etuvokaalisia päätteitä on kaksi, labiaalinen ja illabiaalinen (esimerkiksi -ök – -ek), ja nämä valikoituvat vartalon labiaalisuuden mukaan: ölök mutta merek. Etuvokaalinen ír kantaa mukanaan historiaansa: sanassa on alun perin ollut takavokaali /ɯ/, ja vaikka se on korvautunut etuvokaalilla /i/ ja pidentynyt /í/:ksi, on sanan täysin takavokaalinen taivutus säilynyt.
- ad 'antaa': adok, adnak, adjuk, adjátok.
- tol 'työntää': tolok, tolnak, toljuk, toljátok.
- tud 'tietää': tudok, tudnak, tudjuk, tudjátok.
- mer 'uskaltaa': merek, mernek, merjük, merjétek.
- csíp 'pistää': csípek, csípnek, csípjük, csípjétek.
- öl 'tappaa': ölök, ölnek, öljük, öljétek
- tűr 'sietää': tűrök, tűrnek, tűrjük, tűrjétek
- ír 'kirjoittaa': írok, írnak, írjuk, írjátok.
Substantiivisarja ház–farmer osoittaa ensin, miten selkeästi takavokaaliset sanavartalot vaativat takavokaalisia päätteitä ja selkeästi etuvokaaliset puolestaan etuvokaalisia. Vokaalisointua rikkova erikoislaina amőba käyttäytyy kuten suomen olympialaiset: vartalon viimeisen tavun ei-neutraali vokaali /a/ vaatii sanalle takavokaalisen päätteen. Sanan farmer taivutus sen sijaan riippuu puhujasta. Osa unkarinkielisistä kokee toisen tavun /e/:n neutraaliksi etuvokaaliksi, jolloin ensimmäisen tavun /a/ määrittää sanan takavokaalisesti taivutettavaksi. Osa taas kokee /e/:n selkeäksi etuvokaaliksi, jolloin sanan taivutus onkin etuvokaalinen.
- ház 'talo': házban, házról.
- kéz 'käsi': kézben, kézről.
- amőba 'ameba': amőbában, amőbáról.
- farmer 'farmarihousut': farmerban ~ farmerben, farmerról ~ farmerről.
Sanojen taivutuksessa esiintyy myös joitakin harvoja poikkeuksia, jotka eivät vastaa mitään yllä olevista esimerkeistä. Yksi nykykielen yleisimmin esiintyvistä poikkeuksellisista sanoista on könyv /køɲv/ 'kirja', jonka monikko on könyvek /køɲvɛk/, vaikka odotuksenmukainen pääte olisi labiaalinen -ök.
Ersän kielen vokaalisointu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ersämordvan kielestä ovat labiaaliset etuvokaalit kokonaan kadonneet, mutta jonkinasteinen vokaalisointu on silti säilynyt.
Pääsääntönä on, että sanavartalon viimeisen tavun vokaali määrää tiettyjen taivutuspäätteitten vokaalin. Jos viimeisessä tavussa on takavokaali /a o u/, tulee päätteeseen yleensä takavokaali /o/, mikäli valinnanvaraa on. Jos taas viimeisessä tavussa on etuvokaali /e i/, tulee päätteeseen yleensä etuvokaali /e/.
Jos vartalo päättyy liudennettuun konsonanttiin, käyttäytyy sana taivutettaessa joka tapauksessa ikään kuin sen lopussa olisi piilevä etuvokaali ja vaatii mahdollisuuksien mukaan etuvokaalisen päätteen.
Esimerkiksi päätteessä -шка '-n kokoinen, -n verran' ei valinnanvaraa ole, vaan pääte on aina takavokaalinen.
Esimerkkejä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Substantiivisarja кудо–умарь osoittaa ensin kahdella esimerkillä vokaalisoinnun toteutumisen taivutettaessa taka- ja etuvokaalisia sanoja inessiiviin (-сО). Sitten esitetään takavokaalinen sanapari, jossa vartalonloppuisen konsonantin liudentumattomuus tai liudentuneisuus ratkaisee päätteen vokaalin.
- кудо /kudo/ 'talo, koti': кудосо /kudoso/.
- кем /kem/ 'saapas': кемсэ /kemse/.
- мар /mar/ 'kasa': марсо /marso/.
- умарь /umarʲ/ 'omena': умарьсэ /umarʲse/.
Vokaalisointuisia kieliä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vokaalisointua esiintyy mm. seuraavissa kielissä:
- Akan
- Australian aboriginalikielet
- Assyria
- Bantukielet
- Bezhta
- Chadiset kielet
- Chukchi
- Coosan kielet
- Dusun
- Iberia|Iberian kielet
- Igbo
- Maiduan
- Nez Perce
- Nilotiset kielet
- Palestiinan arabia
- Qiangiläiset kielet
- Takelma
- Telugu
- Tibetiläiset kielet
- Tungusiset kielet
- Utian kielet
- Yurok
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b VISK - § 17 Vokaalisointu ja vierassanat Iso suomen kielioppi. Viitattu 18.10.2019.
- ↑ Otavan ison tietosanakirjan artikkeli E.