Vjatško

Vjatško (Wlatzko von Polotzk), Koknesen (Kokenhusen, Kukenois) ruhtinas taisteli saksalaisia ristiretkeläisiä vastaan, mutta joutui häviölle ja kuoli 1224 Tarton linnan valtauksen yhteydessä.

Ristiretkien aika

1199 Liivinmaan kolmanneksi piispaksi vihittiin Albert von Buxhoevden (Albert de Bekeshovede). Hänen kunnianhimonsa niin kristinuskon levittämisessä kuin Liivinmaan valloittamisessa kasvoi nopeasti ja oli alusta lähtien selvää, että hänen valloitussuunnitelmansa johtaisivat hankaukseen idässä slaavien, etelässä liettualaisten ja pohjoisessa tanskalaisten kanssa. Albertin mukana seurasi liuta sukulaisia sekä muita ristiretkiaatteesta innostuneita saksalaisia ja kun hän kesällä 1200 purjehti Väinäjoen suulle, oli hänellä mukanaan 23 laivaa ja 500 ristiretkeläistä. Myöhemmin ristiretkeläisistä muodostui kalparitaristo.

Vjatškon tausta

Venäläisen historiankirjoituksen mukaan Polotskin ja Novgorodin ruhtinaat olivat 1180-luvulla perustaneet vasallivaltioikseen Jersikan (Gerzike, Gerzika) ja Koknesen ruhtinaskunnat nykyisen Latvian alueelle. Koknesen ruhtinaaksi tuli Vjatško (näin häntä nimitetään Novgorodin kronikassa, Henrikin Liivinmaan kronikassa nimi esiintyy muodoissa Viesceka, Wetseke, Vetseke, Vesceka). Nimen katsotaan liittyvän slaavilaiseen Vjatšeslav-nimeen. Vjatško on venäläisessä historiankirjoituksessa yhdistetty Rurikin sukuun, ja niin kutsutun Svjatohnan legendan mukaan hänen isänsä olisi ollut Polotskin ruhtinas Boris Davydovitš, mutta kertomus ei liene historiallisesti luotettava. Etenkin 1900-luvun latvialaisessa historiankirjoituksessa taas on korostettu Jersikan ja Koknesen ruhtinaskuntien suhteellisen itsenäistä asemaa ja oletettu, että Vjatško olisi voinut myös olla alkuaan paikallista yläluokkaa, etniseltä alkuperältään latvialainen tai liiviläinen. Joka tapauksessa Vjatško todennäköisesti oli kastettu ortodoksiseen uskoon ja jonkinlaisessa läheisessä suhteessa Polotskin ruhtinaisiin.

Vjatško Koknesessa

Taisteluissa liiviläisiä vastaan 1205 piispa Albertin ristiretkijoukot etenivät lähelle Koknesea, ja Vjatško joutui solmimaan piispan kanssa rauhan. Konfliktit alueella jatkuivat, ja vuonna 1207 Vjatško saapui seurueineen Riikaan pyytämään piispalta apua liettualaisia vastaan, luvaten tästä hyvästä piispalle puolet alueistaan. Sovinto oli hutera, ja vuonna 1208 ritari Daniel von Lennewardenin, piispa Albertin vasallin miehet yllättäen valtasivat Koknesen linnan. Albertin painostuksesta Vjatško vapautettiin ja linna palautettiin hänelle, mutta linnaan jääneet piispan miehet ottivat yhteen Vjatškon väen kanssa. Saatuaan tietää piispan suuren ristiretkiarmeijan valmistautuvan taisteluun Vjatškon miehet lopulta yhdessä paikallisten latgallien ja seelien kanssa polttivat linnan ja pakenivat. Vjatško luultavasti siirtyi jonkin venäläisen ruhtinaskunnan palvelukseen, ainakin vuonna 1223 hänen tiedetään olleen Novgorodissa.

Vjatško Virossa

Vuonna 1223 nykyisen Viron eteläosien Sakalan ja Ugandin (Ugaunian) muinaismaakunnat tekivät venäläisten (Novgorodin ja Pihkovan) kanssa rauhan ja strategisen liiton kalparitareita vastaan. Tämä merkitsi käytännössä eteläisen Viron joutumista ainakin jossain määrin venäläisten valtaan. Entinen Koknesen ruhtinas Vjatško lähetettiin Novgorodista mukanaan rahaa ja miehiä varmistamaan Novgorodin otetta alueesta, kenties myös suhteessa Novgorodin kilpailijaksi nousseeseen Pihkovaan.

Piispan lähettiläät suostuttelivat Vjatškoa puolelleen, mutta tämä kieltäytyi, koska Novgorod ja Venäjän ruhtinaat olivat luvanneet hänelle Tarton hallinnan eliniäkseen sekä apua saksalaisia vastaan. 1224 kalparitarit sitten piirittivät Tarton linnan. Henrikin Liivinmaan kronikka antaa tarkan kuvauksen sotatapahtumista. Saksalaisten parempi aseistus käänsi voiton lopulta heidän edukseen. Linnan vallanneet saksalaiset, latvialaiset ja liiviläiset aloittivat teurastuksen ja alkoivat "heti surmata linnan väkeä, sekä miehiä että joitakin naisia, eivätkä he armahtaneet heitä, niin että surmattuja oli yli tuhat". Myös kaikki linnaa puolustaneet kaksisataa venäläistä surmattiin, joukossa ruhtinas Vjatško.

Olav Männi: Vjatško ja Meelis Tarttoa puolustamassa

Virossa Vjatško tunnetaan nyttemmin yhtenä keskushenkilönä Enn Kippelin 1941 ilmestyneessä historiallisessa kertomuksessa "Meelis". Tässä tunnetussa tarinassa, josta Neuvosto-Virossa ilmestyi vuosikymmenten mittaan useita uusintapainoksia, Vjatško on fiktiivisen päähenkilön, Sakalan päällikön Lembitun pojan Meeliksen ystävä ja liittolainen, joka kaatuu yhdessä tämän kanssa Tarton taistelussa. Näin Vjatškosta tehtiin Neuvosto-Virossa eräänlainen Venäjän ja Viron väitetyn historiallisen ystävyyden symboli. Kuvanveistäjä Olav Männin teos "Vjatško ja Meelis Tarttoa puolustamassa" (Vjatško ja Meelis Tartu kaitsel) valettiin pronssiin 1956 ja pystytettiin Tarttoon 1980, Viron Venäjään liittämisen 250-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Vuonna 1954 ensiesitettiin virolaisen säveltäjän Anatoli Garšnekin oratorio "Ruhtinas Vjatško ja päällikkö Meelis" (Vürst Vjatško ja vanem Meelis).

Vjatškon perintö

Koknesen läänitys kulki naislinjaa pitkin Vjatškon jälkeläisille von Tiesenhauseneille. Vjatškon tytär Sofia oli kahdesti naimisissa. Ensimmäinen mies oli ritari Teodericus Henrikinpoika Kokenhusen (k. 1245–54) ja toinen Bernardus de Hoya (k. 1254) Ensimmäisestä avioliitosta syntyneen tyttären Sofian puoliso oli Johan von Tiesenhausen. Heidän poikansa Johan von Tiesenhausen riitautui Kokenhausin taistelun johdosta arkkipiispa Friedrich von Bernsteinin kanssa ja menetti Kokenhusin läänityksen niin kauaksi aikaa, kuin arkkipiispa oli elossa.