Vismuttioksidi

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Vismuttitrioksidi)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vismuttioksidi
Tunnisteet
CAS-numero 1304-76-3
PubChem CID 14776
Ominaisuudet
Molekyylikaava Bi203
Moolimassa 465,96
Ulkomuoto Keltainen kiteinen aine tai jauhe[1]
Sulamispiste 825 °C[2]
Kiehumispiste 1 800 °C[2]
Tiheys 8,9[2]
Liukoisuus veteen Ei liukene veteen

Vismuttioksidi eli vismutti(III)oksidi tai vismuttitrioksidi (Bi2O3) on vismutin ja hapen muodostama epäorgaaninen yhdiste. Yhdistettä käytetään muun muassa muiden vismuttiyhdisteiden ja erikoislasien valmistukseen.

Vismuttioksidi on polymorfista eli sillä on useita eri kidemuotoja. Huoneenlämpötilassa stabiili muoto on niin kutsuttu α-Bi2O3, jonka alkeiskoppi on monokliininen. Rakenne on kerrosmainen. Väriltään tämä vismuttioksidin muoto on keltaista. Kuumennettaessa α-muotoa yli 717 °C:n lämpötilaan sen kiderakenne muuttuu kuutiolliseksi niin kutsutuksi δ-Bi2O3:ksi. Näiden lisäksi tunnetaan myös β-muoto, jolla on kalsiumfluoridin kiderakenne, ja rakenteeltaan monimutkainen γ-muoto. Vismuttioksidi on veteen liukenematonta, mutta liukenee happoihin. Se liukenee myös vähäisessä määrin väkeviin emäsliuoksiin.[1][3][4][5][6][7]

Valmistus ja käyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vismuttioksidin valmistukseen on useita tapoja. Käytettyjä tapoja ovat muun muassa metallisen vismutin kuumennus 750–800 °C:n lämpötilaan runsaasti happea sisältävässä ilmakehässä, vismuttinitraatin tai vismuttikarbonaatin kuumentaminen 700–800 °C:n lämpötilaan ja saostaminen vismutti-ioneja sisältävästä liuoksesta hydroksidien avulla ja kuumentamalla muodostunutta sakkaa.[1][3][4][5][6]

4 Bi + 3 O2 → 2 Bi2O3
Bi2(CO3)3 → Bi2O3 + 3 CO2

Vismuttioksidia käytetään valmistettaessa muita vismuttiyhdisteitä. Siitä valmistetaan myös suuren taitekertoimen omaavia erikoislaseja. Tämän lisäksi sitä voidaan myös käyttää polymeerien palonestoaineena, desinfiointiaineena, kumien vulkanoinnissa ja katalyyttinä.[1][3][4][5][8]

  1. a b c d Karamäki, E. M.: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 216. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3
  2. a b c William M. Haynes, David R. Lide, Thomas J. Bruno: CRC Handbook of Chemistry and Physics, s. 4–52. (39th Edition) CRC Press, 2012. ISBN 978-1439880494 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 15.6.2018). (englanniksi)
  3. a b c Hans Joachim Breunig: Bismuth Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2002. Viitattu 15.6.2018
  4. a b c Joachim Krüger, Peter Winkler, Eberhard Lüderitz, Manfred Lück & Hans Uwe Wolf: Bismuth, Bismuth Alloys, and Bismuth Compounds, Ullmann’s Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2003. Viitattu 15.6.2018
  5. a b c Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 136. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515 (englanniksi)
  6. a b Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 771. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 15.6.2018). (englanniksi)
  7. N.N. Greenwood & A. Earnshaw: Chemistry of the Elements, s. 574. (2nd Edition) Butterworth Heinemann, 1997. ISBN 0-7506-3365-4 (englanniksi)
  8. George W. A. Milne: Gardner's commercially important chemicals, s. 75. John Wiley and Sons, 2005. ISBN 978-0-471-73518-2 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 15.6.2018). (englanniksi)