Viron joet

Viron joet ovat syntyneet heti viimeisen jääkauden mannerjäätikön reunan vetäytyessä Viron alueiden yli Suomeen noin 15 000–13 000 vuotta sitten tai sen jälkeen. Mannerjäätikön siloittamaan kallioperään oli jäänyt maa-aineksien täyttämiä vanhoja uurteita, joita sulamisvedet alkoivat heti kuluttamaan. Näin voidaan ymmärtää se, että eräät joet ovat oikeastaan vanhempia kuin jääkausi, mutta todellisuudessa suurin osa joista ovat syntyneet vasta jääkauden jälkeen. Viro on korkeuseroiltaan melko tasainen ja sen joet virtaavat hitaasti ja mutkitellen. Joet ovat lyhyitä ja niiden valuma-alueet ovat pieniä.

Tilastotietoa

Suuria hallinnollisia vesistöalueita on neljä. Ne ovat Narva-Peipsi vesistöalue, Suomenlahden vesistöalue, Riianlahden vesistöalue ja Saariston vesistöalue. Muut paitsi Saariston vesistöalue saa alkunsa Pandiveren ylängöltä. Jokien valuma-alueet eivät aina noudata valtioiden rajoja, joten ne saattavat sijaita myös Venäjän, Latvian tai Valko-Venäjän alueilla. Noin 33 prosenttia (%) jokien vedestä laskee Suomenlahteen, 43,6 % Riianlahteen, 33 % Peipsijärveen ja 0,3 % Venäjälle ja Latviaan. Virossa on 14 jokea, joiden valuma-alue on yli 1 000 neliökilometriä ja Narvanjoen valuma-alueen koko ylittää Viron valtion pinta-alan. Emajoen valuma-alue mahtuu lähes kokonaan Viron alueelle ja muodostaa siitä 22 prosenttia. Pohjois-Viron ja saariston luonnon erikoisuus on kalkkikivikallioiden karstissa. Vesi on syövyttänyt tiensä maanalaisissa onkaloissa muodostaen välillä maanalaisia jokia. Tällaisia jokia ovat esimerkiksi Jõelähtme jõgi, Tuhala jõgi ja Kuivajõgi.

Virossa on raivattu peltomaata kuivattamalla soita ja metsää. Se on ollut tasasella maalla työtä vaativaa ojittamista ja maastossa risteilee tuhansia kilometrejä kaivettua ojaa ja kanavaa. Viron joet ovat pääsääntöisesti lyhyitä ja niiden valuma-alue on pieni. On laskettu, että ojia ja jokia olisi yhteensä yli 2 000 . Jokia ja ojia on kuitenkin tiheästi, joten sateet ohjautuvat nopeasti ojiin. Jokien, joiden pituus ylittää 10 km, keskitiheys Virossa on 0,23 km/km². Pandiveren ylängöllä jokitiheys on vain 0,005 km/km², sillä kalkkikivinen maa on huokoista ja vesi vajoaa mieluumin maahan kuin valuu ojiin. Pandiveren ylängön korkeimmalla alueella on 1 375 km² suuruinen alue, jossa ei esiinny ollenkaan jokia . Koska Virossa on esimerkiksi Suomeen verrattuna suhteellisen vähän järviä, ovat virolaiset lisänneet niiden lukumäärää patoamalla jokia ja ojia tekojärviksi. Lisävesi onkin yhteiskunnan käyttöveden huoltovarmuuden kannalta tervetullut lisä .

Vain harvassa virolaisessa joessa on runsaasti vettä ja joista suurin on Narvanjoki. Vuoden sisällä jokien virtaamat vaihtelevat suuresti. Kevättulvat ajoittuvat maalis-huhtikuuhun koko maassa. Poikkeuksia ovat Narvanjoki ja Emajoki, joiden juoksu on säännösteltyä. Kesän minimi saavutetaan heinäkuun puolivälistä syyskuun puoliväliin, tai joskus lokakuun alkuun. Silloin ojat, ja joskus joetkin, voivat kuivua kokonaankin. Jokien virtauksien syyshuippu ajoittuu marraskuuhun ja niiden talviminimi kestää tammikuusta maaliskuuhun. Jokien virtaukset keskitalvella ja loppukesästä ovat lähes samat.

Viron noin 2 000 jokea tai ojaa ovat pääsääntöisesti lyhyitä ja vain 525 niistä on yli 10 kilometriä pitkiä . Virossa on kymmenen jokea, joiden kokonaispituus on yli 100 kilometriä. Pisin joki on Võhandu jõgi (162 km) ja toiseksi pisin on Pärnunjoki (144 km). Muita pitkiä jokia ovat Põltsamaa-, Pedja-, Kasari-, Keila- ja Jägala jõgi. Piusa jõen pudotus, eli latvavesien ja joensuun välinen korkeusero, on 208 metriä. Mustojalla on suurin keskimääräinen kallistus 3,5 metriä kilometriltä ja Emajoella sen on pienin 0,04 metriä kilometriltä. Emajoella pudotusta on 100 kilometrillä vain 3,7 metriä, kun se laskee Võrtsjärvestä Peipsijärveen.

Nimistö

Virolaisten luonnonkohteiden nimistö on melko samankaltaisia kuin suomalainen nimistö. Virolainen jõgi (”joki”) ja oja (”oja”) eivät yleensä kaipaa suomentamista. Vähemmälle huomiolle jää suomalaisilta viron genetiivin ja nominatiivin samankaltaisuus. Esimerkiksi Vasavere jõgi voidaan tulkita tarkoittavan ”Vasaveren joki”. Puhekielessä joen nimi voi kuitenkin esiintyä muodossa Vasavere, kun asiayhteys tunnetaan. Jos on olemassa samanniminen kylä, voidaan nämä erottaa toisistaan lisäämällä perään jõgi. Toovere kraav tarkoittaa Tooveren kaivantoa eli se on kaivettu oja, jota voidaan Suomessakin kutsua murteellisesti ”kraaviksi”, ”kraviksi” tai ”raviksi”.^lähde? Erityinen peakraav on suuri kaivettu johto-oja. Suurin ihmisen kaivama uoma on Virossa nimeltään kanali eli ”kanaali” tai ”kanava”.

Aivan samoin kuin Viron järvissäkin, myös joissa voi viranomaisten papereissa olla samalla ojalla useita eri nimiä. Digitaalista karttaa zoomatessa ojan nimi saattaa vaihtua kesken kaiken toiseksi. Kansa ei ole myöskään piitannut ojan ja joen välisestä kokoerosta, vaan se on kutsunut myös suuria ojia ojiksi ja pieniä jokia joiksi.

Suomalaiset käyttävät pääsääntöiseti virolaisia nimiä suoraan. Se on ymmärrettävää, sillä kielet ovat melko samanlaisia. Kuitenkin joistakin usein tarvittavista nimistä on laajalti käytössä sovinnaisnimiä. Wikipediassa noudatetaan tässä mielessä Kotimaisten kielten suosituksia, jonka mukaan alkuperäiset nimet siirretään kieleemme suoraan. Ne taivutetaan yleensä suomalaisittain, mutta jos nimessä on jo astevaihtelu, taivutuksessa sitä ei enää tule uudestaan.

Joenuomat

Joen uoma syntyy, kun juokseva vesi kovertaa altaan maata ja syntyy maastoon painanne. Savipohjaisessa maastossa uoma on yleensä matala ja leveä, kivikkoisessa moreenimaastossa se on edellistä syvempi, mutta joki saattaa kovertaa itsensä syvällekin kallioon. Graniitti on Suomen ja Viron joille liian kova alusta, joten siihen syntyy joki ainoastaan valmiiseen kalliomurrokseen, jota viimeinen jääkausi on murtanut lisää. Silloinkin on avuksi tullut jäätikköjoki, joka on suurella virtausvoimalla huuhtonut mannerjäätikön ja maankamaran välissä olevat irtomaat ja suuret kivet pois. Syntynyt subglasiaalinen uoma (vir. ürgorg, muinaislaakso) erottuu nykyään maastossa rotkona, jonne vesi luontaisesti hakeutuu. Virossa kalkkikivi- ja hiekkakivikalliot ovat vielä oma lukunsa. Niiden pehmeät kalliopinnat kuluivat mannerjäätikön liikkeen alla tasaiseksi ja kun jääkauden loputtua sulamisvedet muodostivat jään alle jäätikköjokia, syntyivät subglasiaaliset uomat melko helposti ja niistä tuli varsin leveitä ja syviäkin. Tällaiset laaksot ovat useiden- tai kymmenien kilometrien pituisia ja niitä esiintyy Virossa luode-kaakko- tai itä-länsi-suuntaisina. Joet virtaavat näitä laaksoja alas ja koska laaksot ovat kuluneet epätasaisesti, syvennyksiin muodostui järviketjuja, jotka ovat Viron syvimpiä. Jäätikköjokilaaksoissa virtaavat joet ovat Viron kauneimpia ja ne ovat melojien suosiossa. Kalkki- ja hiekkakivi kuluu muutenkin nopeasti virtaavassa vedessä, joten monet ojat ja joet ovat ehtineet uurtamaan uomaansa vieläkin syvemmäksi.

Jokien tutkimus

Hydrologinen tutkimusverkko luotiin 1920-luvulla ja sen avulla kerätty tieto mahdollistaa pitkäaikaisvertailuja. Nykyään on jokiverkostossa 58 tarkkailuasemaa.

Katso myös

• Luettelo Viron joista
• Viron järvet

Lähteet

• Larsen, Søren E. (toimittaja): Empirical Non-point Nutrient Loss Models: An Elucidation of Available Data from Small Catchments in Nordic and Baltic States for Establishment of Models. Köpenhamina, Tanska: Pohjoismaiden neuvosto, 1996. ISBN 9789291208388 Teoksen verkkoversio (Google Books) (viitattu 28.4.2017). (englanniksi)