Virginia Hall
| Virginia Hall | |
|---|---|
.jpg) Virginia Hall saamassa Distinguished Service Crossia kenraali William J. Donovanilta. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 6. huhtikuuta 1906 Baltimore, Maryland, Yhdysvallat |
| Kuollut | 8. heinäkuuta 1982 (76 vuotta) Rockville, Maryland, Yhdysvallat |
| Ammatti | vakooja |
| Muut tiedot | |
| Tunnustukset |
Distinguished Service Cross Croix de Guerre |
Virginia Hall (6. huhtikuuta 1906 Baltimore, Maryland, Yhdysvallat – 8. heinäkuuta 1982 Rockville, Maryland, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen vakooja, joka toimi kahteen otteeseen Ranskassa toisen maailmansodan aikana. Ensimmäisellä kerralla hänet lähetti Britannian SOE, toisella kerralla Yhdysvaltain OSS. Hän keräsi ympärilleen laajan verkoston ja koulutti muun muassa vastarintaliikken taistelijoita sissisotaan. Gestapo tunsi Hallin ”ontuvana naisena”, sillä hänellä oli proteesi vasemmassa, amputoidussa jalassa. Sodan jälkeen Hall vältti julkisuutta eikä kertonut saavutuksistaan edes perheelleen. Hänet palkittiin hiljaisuudessa muun muassa Distinguished Service Cross -ansiomitalilla.
Nuoruus ja ura Yhdysvaltain ulkoministeriössä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Virginia Hall syntyi vuonna 1906 Baltimoressa varakkaaseen perheeseen.[1] Hänen vanhempansa olivat Barbara ja Edwin Hall, ja hän sai nimensä äitinsä toisen nimen mukaan. Virginia kävi muun muassa collegeen valmistavaa tyttökoulua ja pääsi opiskelemaan Radcliffe Collegeen ja Barnard Collegeen. Hän opiskeli kieliä, muun muassa ranskaa, saksaa ja italiaa.[2]
Hall pystyi vanhempiensa tuen avulla suorittamaan opintonsa loppuun Euroopassa, missä hän opiskeli Itävallassa, Ranskassa ja Saksassa. Hän tavoitteli asemaa Yhdysvaltain diplomaattikunnassa ja aloitti vuonna 1931 Yhdysvaltain Varsovan-suurlähetystön konsulinpalvelun virkailijana.[2] Sieltä Hall siirrettiin Turkin Smyrnaan. Turkissa hän joutui onnettomuuteen, jossa hän menetti toisen jalkansa.[3] Hall oli metsästämässä lintuja, kun hän ampui vahingossa itseään jalkaan. Kuolion takia hänen vasen jalkansa amputoitiin polvesta alaspäin.[1] Hall sai puisen proteesin, jonka hän nimesi Cuthbertiksi.[2]
Hall oli jo ennen amputaatiota hakenut useita kertoja Foreign Serviceen, mutta hänet oli naisena hylätty joka kerta. Amputaatio vaikeutti mahdollisuuksia entisestään. Hallista kirjoittaneen Sonia Purnellin mukaan tuohon aikaan Yhdysvaltain diplomaattikunnassa oli vain kuusi naista. Yhteensä diplomaatteja oli noin 1 500.[1][3] Hall erosi vuonna 1939 ulkoministeriön palveluksesta ja palasi Yhdysvaltohin, jossa hän opiskeli American Universityssä.[2]
Vakoojana toisessa maailmansodassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hall palasi vuonna 1940 Pariisiin ajamaan vapaaehtoisena ambulanssia. Hän joutui pakenemaan Englantiin Saksan vallattua Ranskan. Lontoossa Hall tapasi Vera Atkinsin, joka toimi Special Operations Executiven (SOE) rekrytoijana. Atkins vakuuttui Hallin Ranskan maaseudun tuntemuksesta, useiden kielten sujuvusta osaamisesta ja innokkuudesta.[3]
Hallista tuli vuonna 1941 SOE:n ensimmäinen naisvakooja Ranskassa. Hän esiintyi New York Postin toimittajana ja keräsi nopeasti ympärilleen luotettavien vastarintaliikkeen jäsenten verkoston.[3] Hall toimi Vichyn Ranskassa, erityisesti Toulousen ja Lyonin ympäristössä ja työskenteli muutamassa tehtävässä Peter Churchillin kanssa.[2]
Saksalaisetkin kiinnostuivat Hallista, joka sai lempinimekseen ”ontuva nainen”. Hänen peräänsä lähti ”Lyonin teurastajana” tunnettu Klaus Barbie, jonka käskystä Hallista painettiin julisteita, joissa mainittiin Hallin olevan ”vihollisen vaarallisin vakooja”.[1] Kun Saksa miehitti vuonna 1942 Vichyn Ranskan, Hall joutui pakenemaan. Hän pääsi täpärästi junalla etelään ja vaelsi Pyreneiden halki Espanjaan. Hänet pidätettiin Espanjassa, mutta hänet vapautettiin Yhdysvaltain suurlähetystön ansiosta.[2]
Hall pääsi takaisin Englantiin mutta halusi pian jo palata Ranskaan. Britit pitivät tätä kuitenkin liian vaarallisena. Yhdysvaltain OSS:lla ei ollut juurikaan vakoojia Ranskassa, joten se tarvitsi Hallin palveluksia.[1] Hänet lähetettiin takaisin Ranskaan vuonna 1944, muutamia kuukausia ennen Normandian maihinnousua. Hänet oli naamioitu 60-vuotiaaksi maanviljelijäksi.[3] Hallin toinen komennus Ranskassa oli jopa ensimmäistä menestyksekkäämpi, ja hänen verkostoonsa kuului parhaimmillaan jopa 1 500 ihmistä. Joukossa oli myös hänen tuleva miehensä, ranskalais-yhdysvaltalainen sotilas Paul Goillot.
Hall toimi Ranskassa aina sodan loppuun asti. Hän kartoitti muun muassa turva-alueita varustepudotuksia varten ja koulutti monia vastarintataistelijoita sissisotaan.[2]
Sodan jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hall ja Paul Goillot menivät naimisiin sodan jälkeen Yhdysvalloissa, jossa he tekivät uraa OSS:n seuraajassa CIA:ssa. CIA:ssa kumpikin heistä sijoitettiin salaisista operaatioista vastaavaan Special Activities Divisioniin. Hall toimi Ranskan politiikkaan erikoistuneena tiedusteluanalyytikkona. Hän eläköityi vuonna 1966. Hall ja Goillot muuttivat maatilalle Marylandin Barnesvilleen. Hall kuoli vuonna 1982 Rockvillessa.[2]
Hall vältti koko elämänsä julkisuutta ja puhui hyvin harvoin sota-ajan saavutuksistansa edes lähisukulaisilleen. Yhdysvaltain presidentti Harry Truman halusi heti sodan jälkeen palkita Hallin Distinguished Service Cross -ansiomitalilla. Hall vaati, että mitalin antaisi OSS:n perustaja William J. Donovan ja että seremonia pidettäisiin tämän toimistossa. Palkintotilaisuuteen osallistui vain Hallin äiti.[4] Hall sai DSC:n lisäksi Brittiläisen imperiumin ritarikunnan kunniajäsenen arvon ja ranskalaisen Croix de Guerre -ansiomitalin.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Greg Myre: 'A Woman Of No Importance' Finally Gets Her Due 18.4.2019. NPR. Viitattu 6.10.2021. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i Amanda Prahl: Biography of Virginia Hall, WWII's Most Wanted Spy ThoughtCo. 19.6.2019. Dotdash. Viitattu 6.10.2021. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Dave Roos: World War II's 'Most Dangerous’ Allied Spy Was a Woman With a Wooden Leg History.com. 22.2.2021. A&E Television Networks, LLC. Viitattu 6.10.2021. (englanniksi)
- ↑ Cate Lineberry: WANTED: The Limping Lady 1.2.2007. Smithsonian Magazine. Viitattu 6.10.2021. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Virginia Hall Wikimedia Commonsissa
