Viljo Paloheimo
Viljo Veikko Paloheimo, ent. Brander (7. joulukuuta 1897 Nurmes – 7. elokuuta 1966), oli suomalainen jääkärieverstiluutnantti.
Perhe ja opinnot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Paloheimon vanhemmat olivat Metsähallituksen piirikuntapäällikkö, ylimetsänhoitaja Karl Aksel Brander ja Emilie Wilhelmina Åkerman. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1924 Sylvi Emilia Korhosen kanssa.[1][2] Hän kävi viisi luokkaa Nurmeksen yhteiskoulua ja suoritti yksityisesti seitsemännen luokan Kajaanin yhteiskoulussa vuonna 1930. Hän kävi Taistelukoulun komppanianpäällikkokurssin vuonna 1930.[1][2]
Jääkäriaika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paloheimo liittyi 13. tammikuuta 1916 vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 10. heinäkuuta 1917 1. konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Missejoella Riianlahdella ja Aajoella. Hän osallistui vuonna 1917 Polangenissa järjestetyille erikoiskursseille (pommarikurssi). Hänet komennettiin 2. joulukuuta 1917, jonne hän saapui 8. joulukuuta 1917 aselaiva S/S Equityn toisella matkalla, ja hän rantautui Apuskäriin Merikarvialle.[1][2]
Suomen sisällissota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomeen palannut Paloheimo määrättiin suojeluskuntien kouluttajaksi Savonlinnan piiriin. Sisällissodassa hän otti osaa Venäjänsaaren retkeen Savosta tulleen suojeluskuntajunan ja myöhemmin 3. komppanian päällikkönä. Myöhemmin hän toimi Karjalan armeijakunnan 1. rykmentin I pataljoonan 3. komppanian päällikkönä ja osallistui taisteluihin Karjalan rintamalla muun muassa Säiniöllä, Kämärässä, Kavantsaaressa. Pullilassa, Noskualla ja Mälkölässä.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Paloheimo palveli sisällissodan jälkeen päällikkönä 16. toukokuuta 1918 alkaen Karjalan kaartin rykmentin 3. komppaniassa. Karjalan kaartin rykmentistä Paloheimo siirrettiin 12. kesäkuuta 1918 opetusupseeriksi Sortavalan päällystökursseille. Sortavalasta hänet siirrettiin 28. kesäkuuta 1918 alkaen Lapin rajavartiopataljoonaan, josta muodostettiin myöhemmin Lapin ryhmän II pataljoona. Edellä mainitussa joukko-osastossa hän toimi aluksi pataljoonan adjutanttina ja 7. joulukuuta 1918 alkaen 5. komppanian päällikkönä. Lapin ryhmästä hänet siirrettiin 1. huhtikuuta 1919 alkaen komppanianpäälliköksi Kainuun rajavartiostoon, jossa hän toimi päällikkönä eri komppanioissa. Kainuun rajavartioston apulaiskomentajana hän toimi 1. kesäkuuta 1931 – 2. toukokuuta 1932 välisen ajan, minkä jälkeen hänet siirrettiin esikuntaupseeriksi Rajavartiostojen esikuntaan ja edelleen 30. toukokuuta 1936 alkaen Salmin rajavartioston komentajan apulaiseksi.[1][2]
Talvi- ja jatkosota sekä sotien jälkeinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Paloheimo osallistui talvisotaan ylimääräisten harjoitusten (YH) aikana komentamalla Erillispataljoona 10:tä. Myöhemmin sodan aikana hän komensi Erillis Osasto Paloheimoa ja osallistui osastonsa komentajana taisteluihin Suojärvi–Tolvajärvi-akselilla. Myöhemmin hänet siirrettiin Polkupyöräpataljoona 7:n komentajaksi, ja hän osallistui sen komentajana sotatoimiin Ägläjärvi–Ilomantsi-akselilla. Talvisodan loppuvaiheet hän palveli Osasto A:n komentajan apulaisena.
Välirauhan aikana Paloheimo toimi komento-osaston päällikkönä IV Armeijakunnan esikunnassa, josta hänet siirrettiin Raja-asiain upseeriksi III Armeijakunnan esikuntaan. Armeijakunnasta hänet nimitettiin Rajavartiosto 3:n komentajaksi. Jatkosodan puhjettua hänet siirrettiin III Armeijakunnan komento-osaston päälliköksi, josta hänet siirrettiin myöhemmin vuonna 1941 Itä-Karjalan sotilashallinnon Vienan piirin piiripäälliköksi, jossa tehtävässä hän palveli vuoteen 1944 saakka. Vienan piiriesikunnan tultua lakkautetuksi Paloheimo siirrettiin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen takia piirin evakuointi- ja selvittelytehtäviin.
Paloheimo erosi sodan jälkeen vakinaisesta palveluksesta ja joutui myöhemmin vuonna 1945 Valpon pidättämäksi niin sanotussa Lista 1:n vangittavien jutussa vankeuspaikkana Miehikkälä. Alun perin vangittavaksi oli ilmeisesti tarkoitettu Olli Paloheimo, mutta hänen siirryttyään Ruotsiin vangittiin hänen sukulaisensa Viljo Paloheimo. Hän oli Urho Kekkosen nuoruudentuttu Kajaanin ajoilta eli lempinimiltään Kekkonen "Känä" ja Paloheimo (Bränä), koska hänen silloinen sukunimensä oli Brander. Kekkonen kehotti silloin Miehikkälässä istuvaa nuoruudentuttuaan myöntämään ainakin osa syytteistä, mutta Viljo Paloheimo ei tähän suostunut, vaan hän oli viimeinen Miehikkälän vanki, ja hänet vapautettiin vasta joulukuussa 1947, kun häntä koskevat syytteet oli hylätty.[3][4]
Myöhemmin Paloheimo työskenteli perustamassaan urheiluliikkeessä Torniossa vuosina 1953–1958, jonka jälkeen hän työskenteli Uuden-Suomen palveluksessa levikkipäällikkönä vuoteen 1966 saakka. Muiden töidensä ohella Paloheimo toimi Tornion kaupungin metsästyksen valvojana vuosina 1949–1957. Hänet on haudattu Oulun hautausmaalle Intiöön.[2]
Luottamustoimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Paloheimo toimi Suomen ja Venäjän välisen 4. paikallisen sekakomitean jäsenenä vuonna 1920 sekä 3. ja 4. paikallisen rajantarkastuskomission jäsenenä vuonna 1922. Hän toimi myös Rajavartiolaitoksen kunniatuomioistuimen jäsenenä vuosina 1937–1938 ja Salmin Rajavartioston ja Kannaksen Rajavartioston kunnianeuvoston puheenjohtajana vuosina 1938–1939.[1][2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
            |
|
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Jernström E: Jääkärit maailmansodassa. Sotateos oy: Helsinki 1933.
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
- ↑ a b c d e f g Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975
- ↑ Lauri Hyvämäki; toim. Hannu Rautkallio: Lista 1:n vangit – vaaran vuosina 1944-48 sotarikoksista vangittujen suomalaisten sotilaiden tarina, s. 42, 220-221. Espoo: Weilin + Göös, 1983. ISBN 9513527999
- ↑ Uola, Mikko: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953, s. 224. Helsinki: Minerva Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-492-768-0
- ↑ Jernström 1933: 149.