Video Cassette Recording

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Video Cassette Recording
Tyyppi magneettinauha
Enkoodaus PAL
Kehittäjä Philips
Käyttötarkoitus audiovisuaalisen materiaalin toisto ja tallennus
Lyhenne VCR
VCR-kasetteja. Kuvassa mittakaavaa antamassa CD-levy, jonka halkaisija on 12 cm.
VCR-kasetit ovat C-kasettien tapaan muovikoteloissa. Tracking-säädin on raidanseurantaa varten.

Video Cassette Recording (lyh. VCR) on Philipsin kehittämä videonauhurijärjestelmä. Se käyttää analogista, kasettiin pakattua magneettinauhaa. VCR esiteltiin vuonna 1971 ja se oli ensimmäinen kaupallisesti menestynyt kotivideojärjestelmä. VCR-laitteissa on oma televisioviritin, joka on kotivideonauhureiden keskeinen ominaisuus. Järjestelmän kehitystyö aloitettiin 1960-luvulla, ja sen tekniikka suunniteltiin lähitulevaisuutta silmällä pitäen: jo ensimmäisessä VCR-laitteessa oli värillinen tallennus ja toisto. Järjestelmän audioteknologia mahdollistaa periaatteessa myös monikanavaisen äänentoiston, vaikka stereofoniset televisiolähetykset yleistyivät vasta 1980-luvulla, jolloin VCR oli jo poistumassa markkinoilta.[1][2]

Teknologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Video Cassette Recording -järjestelmä on perusteiltaan samanlainen kuin myöhemmät kotivideojärjestelmät: kasettiin pakattua analogista magneettinauhaa lukee helical scan -teknologiaan perustuva pyörivä kuvapää. Huomattavin ero on kelojen sijainti toisiinsa nähden: VCR-kasetissa ne on sijoitettu päällekkäin, kun taas Betamax-, VHS- ja Video 2000 -järjestelmissä kelat ovat rinnakkain. VCR-kasetissa nauha kulkee alhaalta ylös, muissa järjestelmissä se kulkee vasemmalta oikealle. VCR-nauhan leveys on puoli tuumaa eli sama kuin Betamaxin ja VHS:n; Video 2000 -nauhan leveys on myös puoli tuumaa, mutta kaksipuolisuutensa johdosta se on faktisesti neljännestuuman järjestelmä.[3]

Pyörivä kuvapää mahdollisti verraten alhaisen nauhannopeuden, joka taasen mahdollisti kompaktin videokasetin kehittämisen. VCR-järjestelmän nauhannopeus on 14,29 cm/s ja VCR-Longplayn puolestaan 6,56 cm/s. Kuvarummun halkaisija on 105 mm, pyörimisnopeus 1500/min ja suhteellinen lukunopeus 8,1 m/s.

Ensimmäinen kuluttajamarkkinoille tuotu VCR-laite oli Philips N1500. Sen kotelo on alaosastaan ruskeaa puuta; osittain puisten koteloiden käyttö oli tyypillistä saman aikakauden viihde-elektronisille laitteille. Laitteessa on analoginen kello, mekaaninen kolminumeroinen nauhalaskuri ja mekaaninen ajastin, jolla laitteen voi ohjelmoida nauhoittamaan yhden ohjelman lähimmän vuorokauden aikana. Laitetta ohjataan mekaanisin painonäppäimin. 1970-luvun kuluessa VCR-nauhureihin kehitettiin uusia ominaisuuksia, kuten pysäytyskuva. Vuonna 1976 esiteltiin Philips N1502, jossa analoginen kello oli korvattu digitaalisella. Vuonna 1978 markkinoille tuotiin Philips N1700, jossa on longplay-ominaisuus eli tunnin nauhalle saattoi tallentaa kaksi tuntia ohjelmaa.[1][4]

Philipsin tekniikkaan perustuvia VCR-nauhureita valmistivat myös Telefunken, Nordmende, Blaupunkt, Siemens, Loewe ja Luxor. Grundig kehitti VCR-järjestelmästä oman SVR-laitteensa, joka kykeni tallentamaan kolme tuntia ohjelmaa. Vuonna 1979 esitelty Grundig SVR 4004 oli teknisesti kehittynyt elektronisine hallintalaitteineen, mutta se sai väistyä Philipsin ja Grundigin yhteisprojektin, Video 2000 -järjestelmän tieltä.[1] VCR-järjestelmä ei siten osallistunut 1980-luvun videojärjestelmäsotaan.

Muotoilu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Philips N1702/20 -nauhuri 1970-luvun lopulta. Laitteen leveys on 56 cm ja korkeus 17 cm.

Philipsin VCR-nauhureiden muotokieli pysyi varsin yhtenäisenä. Hallintanäppäimet ovat etupaneelin yläosassa, joka on kalteva. Nauhurit ovat päältäladattavia, kasettipesä sijaitsee vasemmalla ja kello oikealla. Grundig käytti myös toisenlaisia ratkaisuja, eli sijoitti kasettipesän oikealle ja muotoili etupaneelin pystysuoraksi. Myös Siemens ja Loewe muotoilivat etupaneelin pystysuoraksi. Luxorin ja Telefunkenin nauhurit sen sijaan noudattivat Philipsin muotoilua.[1][5] Laitteet eivät juurikaan pienentyneet 1970-luvun aikana: niiden leveys oli yli puoli metriä, korkeus noin 15–20 senttimetriä ja paino 15–20 kilogrammaa.

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvun lopulla Philips oli tuonut markkinoille avokelaa käyttävän LDL 1000 -nauhurinsa, jonka tallennus- ja toistoaika oli noin 40 minuuttia. Laitetta markkinoitiin kotikäyttöön; saksankielisellä alueella käytettiin termiä Heim-Video-Recorder. Avokela oli epäkäytännöllinen, joten se korvattiin kasettiin pakatulla nauhalla, kuten audionauhojen kohdalla oli tehty 1960-luvun alussa. Tuloksena oli VCR-järjestelmä.[1]

Sony oli esitellyt oman kasettiin pakattua videonauhaa käyttävän U-matic-järjestelmänsä 1970-luvun taitteessa. Se ei kuitenkaan menestynyt kuluttajamarkkinoilla. Laitteet olivat liian kalliita ja kookkaita kotikäyttöön, mutta korkeatasoisen kuvanlaatunsa ansiosta ne päätyivät puoliammattimaiseen käyttöön.[6]

Philips korvasi VCR:n Video 2000 -järjestelmällä vuonna 1979. Sony oli tuonut markkinoille Betamaxin 1975 ja JVC puolestaan VHS:n 1976. Video 2000 ei ehtinyt Euroopan ulkopuolisille markkinoille, jotka olivat jo Betamaxin ja VHS:n hallinnassa. Järjestelmän valmistaminen lopetettiin 1980-luvun lopulla. VHS voitti kilvan markkinaosuuksista ja siitä tuli hallitseva videonauhureiden standardi, kunnes digitaaliset tallennus- ja toistomuodot syrjäyttivät sen 2000-luvun alussa.[7][8]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e Magnetbandmuseum : Die VCR Story Magnetbandmuseum.info. Dipl. Ing. Gert Redlich. Viitattu 26.11.2018.
  2. ↑ VCR-Videoformat Betamax-video.de. Copyright (C) 2007 Elmar Zielke. Viitattu 27.11.2018.
  3. ↑ Philips N1500 Totalrewind.org. Total Rewind. Viitattu 26.11.2018.
  4. ↑ Philips N1700 Totalrewind.org. Total Rewind. Viitattu 26.11.2018.
  5. ↑ South West England Vintage Television Museum Музей Старинных Телевизоров в Юго-Западной Англии VCR, VCR-LP and SVR Gallery Oldtechnology.net. South West England Vintage Television Museum. Viitattu 26.11.2018.
  6. ↑ Magnetbandmuseum Magnetbandmuseum.info. Dipl. Ing. Gert Redlich. Viitattu 26.11.2018.
  7. ↑ Nach 40 Jahren ist der VHS-Rekorder Geschichte Nachrichten.at. Wimmer Medien GmbH & Co KG. Viitattu 26.11.2018.
  8. ↑ Matilainen, Ville: Videonauhurien salaisuudet Yle.fi. 3.6.2014. Yleisradio Oy. Viitattu 26.11.2018.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Video Cassette Recording.

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Video_Cassette_Recording&oldid=22531834”