Vesikasvi
Vesikasvit voidaan luokitella kasvumuodon mukaan erilaisiin elomuotoihin: rantakasveihin, ilmaversoisiin, kelluslehtisiin sekä upos- ja pohjalehtisiin. Eri lajit vaihtuvat usein vyöhykkeittäin rannalta ulapalle päin.[1][2]
Rannoilla ilmaversoiset vesikasvit voivat kasvaa sekä matalassa vedessä että maalla vedenpinnan yläpuolella. Monet tällaiset rantakasvit kasvavat kuitenkin yleensä veden välittömässä läheisyydessä, mutta jotkut lajit voivat toisinaan kasvaa melko kaukanakin lähimmästä vesistöstä. Tällaisia hyvinkin kuivassa sekä kosteassa kasvavia lajeja ovat esimerkiksi järviruoko (Phragmites australis), vesitatar (Persicaria amphibia) ja osmankäämit (Typha).[1]
Pohjasta kasvavat kasvit voidaan jakaa edelleen niiden lehtien sijoittumisen perusteella pohjalehtisiin eli pohjaversoisiin, joiden lehdet kasvavat ruusukkeena pohjassa, sekä uposlehtisiin ja kelluslehtisiin kasveihin. Kasvin kukinto voi kohota veden pinnan yläpuolelle, kuten nuottaruoholla (Lobelia dortmanna), vaikka se on muuten pääasiassa veden alla. Lahnanruohot (Isoëtes) sen sijaan kasvavat kokonaan upoksissa. Kelluslehtiset kasvit ovat kasveja, joiden lehdet kelluvat veden pinnalla, kuten ulpukoilla (Nuphar) ja lumpeilla (Nymphaea). Vedessä vapaana kasvavia kasveja ovat irtokellujat ja -keijujat, kuten limaskat (Lemna).[1]
Vedessä kasvavat kasvit ovat sopeutuneet vesiympäristöön eri tavoin. Monilla vesikasveilla on solukoissaan runsaasti aerenkyymiä eli tuuletussolukkoa, jotta ilman happi pääsisi vedenalaisiin kasvinosiin[3], ja vähän tukisolukkoa, sillä veden noste tukee kasvia. Ilmarakoja on yleensä vain kasvin vedenpäällisissä osissa eli esimerkiksi kelluslehtisten vesikasvien lehtien yläpinnoilla.
Vesikasveilla ei ole pulaa vedestä, ja siksi niiden juuret ovat yleensä pienet verrattuna maakasveihin. Juurten kokoon vaikuttaa kuitenkin myös ravinteiden saanti. Irtokellujilla on hyvin pienet juuret, koska ne ottavat tarvitsemansa ravinteet vedestä, ja vedessä ravinteita on melko tasaisesti. Pohjaan kiinnittyvien kasvien juuret ovat suuremmat, koska pohja-aineksessa ravinteet ovat jakautuneet epätasaisesti, ja juuriston on oltava riittävän suuri saadakseen riittävästi ravinteita. Uposlehtiset kasvit ovat usein rentoja. Ne eivät tarvitse tukevaa vartta, koska vesi kannattelee niitä. Pohjalehtisten kasvien lehdet ovat veden pohjassa, joten kasvien kasvua voi rajoittaa se, että pohjaan saakka ei tule riittävästi valoa. Kelluslehtisten kasvien lehdet taas kelluvat veden pinnalla, joten kasvit saavat runsaasti valoa.[4]
Vesikasvit eivät ole mikään taksonominen ryhmä ja vesikasveja on monissa eri kasviheimoissa. Vesikasveja sisältäviä kasviheimoja ovat esimerkiksi vitakasvit (Potamogetonaceae), lummekasvit (Nymphaeaceae) ja lahnanruohokasvit (Isoëtaceae).
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Luontoliitto: Tehtävät / Vesistöt / Vesikasvit luontoliitto.fi. Arkistoitu 7.11.2017. Viitattu 06.11.2017.
- ↑ Oulun Yliopiston kasvitieteellinen puutarha - Rastitehtävät oulu.fi. Arkistoitu 7.11.2017. Viitattu 06.11.2017.
- ↑ Tero Tommila: Viikinojan ruohovartiskasvillisuus (pdf) helda.helsinki.fi. toukokuu 2010. Viitattu 06.11.2017.
- ↑ Luontoliitto: Tehtävät / Vesistöt / Vesikasvit – Taustaa vesikasveista luontoliitto.fi. Arkistoitu 7.11.2017. Viitattu 06.11.2017.