Venäjän hyökkäys Hivaan 1839–1840
| Venäjän hyökkäys Hivaan 1839–1840 | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa suurta peliä | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
|
Kaani Allah Quli Bahadur | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
5 200 |
- | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
1 000¹ |
- | ||||||
|
¹ Valtaosa menehtyi olosuhteisiin, eikä varsinaisissa yhteenotoissa. | |||||||
Venäjän hyökkäys Hivaan 1839–1840 oli Venäjän keisarikunnan tekemä sotaretki Hivan kaanikuntaa vastaan talvella 1839–1840. Virallinen syy hyökkäykselle oli paikallisen hallitsijan rankaisu venäläisten karavaanien ryöstelystä ja venäläisten orjien otosta, mutta sotaretki oli myös osa niin sanottua suurta peliä eli Venäjän ja Britannian kilpailua vallasta Keski-Aasiassa. Sotaretki ei koskaan saavuttanut tavoitteitaan, vaan venäläiset joutuivat kääntymään takaisin ankaran talven takia ja kärsivät suuria tappioita.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäläisten päätökseen tehdä sotaretki Hivaa vastaan vaikutti etenkin brittien toiminta Keski-Aasiassa. Britit olivat pakottaneet Persian šaahin luopumaan Heratin valtauksesta Afganistanissa, mikä esti venäläisiä saamasta jalansijaa kaupungissa. Britit yrittivät myös vallata Keski-Aasian kauppaa omilla tuotteillaan vähentääkseen Venäjän vaikutusvaltaa alueella. Vastatoimena näille toimille päätettiin tehdä hyökkäys Hivaan.[1]
Viralliseksi syyksi kerrottiin kosto Hivan kaanin ryöstämistä karavaaneista ja venäläisistä orjista. Kaani haluttiin myös vaihtaa hallitsijaan, joka ei toimisi samoin tulevaisuudessa. Ratkaisevasti päätökseen vaikutti myös väärä tieto siitä, että britit olisivat lähettäneet sotilasneuvonantajia Hivaan. Venäläisiä sotajoukkoja johtamaan asetettiin kenraali Vasili Perovski, jolla oli käytössään 5 200 ratsu- ja jalkaväen miestä sekä tykistöä.[2] Hyökkäys oli tarkoitus pitää salassa mahdollisimman pitkään, mutta tieto venäläisjoukoista saapui Hivaan nopeasti tehokkaan vakoilujärjestelmän avulla. Hivalaiset tosin arvioivat venäläisten joukkojen määräksi väärin 100 000 miestä.[3]
Sotaretki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäläiselle sotaväelle kerrottiin hyökkäyksestä vasta Perovskin pitämässä puheessa juuri ennen lähtöä Orenburgista. Joukoille oli kokoamisvaiheessa kerrottu, että he liittyisivät Araljärvelle suuntautuvalle tieteelliselle tutkimusretkelle.[4] Hyökkäys päätettiin toteuttaa talvella, koska kesällä ylitettävä autiomaa olisi liian kuuma. Joukot lähtivät liikkeelle marraskuussa. Vaikka monet venäläisten sotilaista olivat kotoisin lämpimiltä alueilta, he tottuivat kylmään melko nopeasti. Joulukuussa alkoi kuitenkin harvinaisen aikainen rankka lumisade, jollaista ei oltu koettu alueella vuosiin. Lumi hidasti joukkojen etenemistä ja hankaloitti ruuan löytämistä varusteita kuljettaneille 10 000:lle kamelille. Kamelit alkoivat nopeasti kuolla.[5] Tammikuuhun mennessä venäläiset olivat menettäneet puolet kameleistaan. Uusia kameleita saadakseen venäläiset lähettivät lähettejä joukkojen edelle Aralin alueelle, mutta hivalaiset partiot tappoivat heidät. Taudit olivat tappaneet tammikuun loppuun mennessä 200 venäläistä ja noin kaksinkertainen määrä miehiä oli taistelukyvyttömiä.[6] Perovski joutui tekemään päätöksen takaisin kääntymisestä 1. helmikuuta[7].
Paluumatka osoittautui yhtä hankalaksi kuin eteneminenkin. Matkan varrelle jääneet kamelinraadot houkuttelivat alueelle susia, jotka ahdistelivat venäläisiä öisin. Lisäksi ongelmana oli keripukki, jonka syytä ei ymmärretty ja venäläisten johto hankki suurin vaikeuksin joukoilleen liha-annoksia kasvisten sijaan. Sää parani maaliskuussa, mutta aiheutti samalla uusia ongelmia. Vitamiinien puutteesta kärsineet joukot alkoivat kärsiä lumisokeudesta. Venäläiset pääsivät lopulta takaisin Orenburgiin toukokuussa 1840. Venäläiset menettivät epäonnistuneella sotaretkellä yhteensä yli 1 000 miestä ilman laukausten vaihtoa hivalaisten kanssa. Kymmenestä tuhannesta kamelista selvisi takaisin vain 1 500.[8]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hopkirk, Peter: The Great Game: On Secret Service in High Asia. London: John Murray, 1990. ISBN 978-0-7195-6447-5 (englanniksi)