Vastamedia

Vastamedia (joskus vaihtoehtomedia) sisältää julkaisuja, jotka näkevät itsensä valtavirtamedian vastavoimana ja usein käsittelevät aiheita valtamedialle epätyypillisistä näkökulmista. Nykyisin useimmat vastamediajulkaisut ovat verkkojulkaisuja.

Vaihtoehtojulkaisu voi olla esimerkiksi itsenäinen, toisinajatteleva, radikaali, underground, kumouksellinen, ei-yhtiöomisteinen, edistyksellinen, ruohonjuuritasoinen, aktivistinen, anarkistinen, pieni tai vaihtoehtoinen. Vaihtoehtojulkaisun tavoitteena voi olla edustaa niitä ja antaa ääni niille, jotka eivät saa ääntään kuuluviin valtamediassa.

Vaihtoehtomediaa määrittää usein se, mitä se ei ole, kuten valtavirtaa tai yhtiöiden omistamaa mediaa. Vaihtoehtomedian kuvauksen kriteereihin luetaan usein julkaisun sisältö, tuotantotapa, omistus, pyritäänkö sillä yhteiskunnalliseen tai poliittiseen muutokseen, tai tavoitteleeko se voittoa. Mediatutkija Niko Pyrhösen mukaan moni vastamedia ei havittele taloudellista hyötyä. Ne haluavat olla esillä, niillä on vahvoja mielipiteitä, sekä poliittinen tai muu agenda, jota halutaan ajaa.

Määritelmiä

Charles Willettin (1999) mukaan vaihtoehtolehdistö ilmaisee ”ajatuksia, jotka ovat rajoitusten tuolla puolen: joita ei hyväksytä tai sallita, ja joita ei ole saatavilla yhtiöiden ja valtion valtavirrassa”.

Nancy Kranichin (2000) mukaan termi ”vaihtoehtoinen” sopii parhaiten kuvaamaan pieniä ja riippumattomia julkaisijoita, sillä ne toimivat yhtiömedian vastavoimana.

James Hamiltonin (2000) mukaan valtamedian ja vaihtoehtomedian eroksi mielletään usein se, että valtamedia maksimoi yleisönsä turvautumalla turvallisiin ja sovinnaisiin kaavoihin, kun taas vaihtoehtomedia ohittaa mukavat ja epäpoliittiset kaavat ja ajaa yhteiskunnallisen muutoksen ohjelmia.

Juris Dilevkon ja Kalina Grewalin (1997) mukaan yhtiömedia tavoittelee voittoa ja tukee hallitsevaa sosiaalista paradigmaa, kun taas pienemmät ja riippumattomat julkaisijat haastavat status quon olettamukset.

Michael Traberin mukaan (Chris Atton, 1999) joukkotiedotusvälineet marginalisoivat ”kadunmiehen ja -naisen” roolit ja nostavat esille rikkaat, hohdokkaat ja vallanpitäjät. Vaihtoehtomedian ensisijainen tavoite sen sijaan on yhteiskunnallinen ja poliittinen toiminta. Ne tavoittelevat muutosta oikeudenmukaisempaan yhteiskunnalliseen, kulttuuriseen ja taloudelliseen kokonaisuuteen, jossa yksilöä ei alenneta pelkäksi kohteeksi vaan hän löytää täyttymyksen kokonaisena ihmisenä. Traber jakaa vaihtoehtolehdistön kansalaisjärjestölehdistöön, joka esittelee ”vaihtoehtoisia yhteiskunnallisia toimijoita” kuten köyhiä, sorrettuja ja marginalisoituja, sekä ruohonjuurilehdistöön, jota tuottavat ne ihmiset, joiden huolenaiheita se käsittelee.

Rodger Streitmatter (2001) määrittelee toisinajattelijamedian julkaisuiksi, jotka tarjoavat tavanomaisen median näkökannoista eroavia näkökantoja ja pyrkivät havaittavaan yhteiskunnalliseen muutokseen.

John D. H. Downing (2001) määrittelee radikaalin median mediaksi, joka on yleensä pienimuotoista ja ilmaisee vaihtoehtoisen näkemyksen hegemonisille politiikoille, päämäärille ja näkökulmille. Hänen mukaansa ”vaihtoehtomedia” on sikäli huono termi, että joskus mikä tahansa on jollekin vaihtoehtoista.

Poliittinen suuntautuminen

Poliittisesti vastamedia voi olla oikeistolaista tai vasemmistolaista. Esimerkiksi Britannian Brexit-äänestyksen ja Yhdysvaltain presidentinvaalien 2016 yhteydessä valtamedia sai niin vasemmalta kuin oikealtakin osakseen arvostelua lukijoistaan vieraantumisesta sekä establishmentin, eliitin ja poliittisen status quon tukemisesta. Sen seurauksena moni äänestäjä kääntyikin vaihtoehtomedian puoleen.

Suomessa

Suomessa vastamedia on uusi mediatyyppi, sillä edes nimitys vastamedia ei ole vakiintunut. Suomessa mediatyyppiä on kutsuttu vaihtoehtomedian ja vastamedian lisäksi myös "valemediaksi". Tutkija Niko Pyrhönen suosii vastamedia-nimitystä. Hänen mukaansa valemedia-termi on huono sen takia, että vastamediassa julkaistaan paljon myös oikeaa tietoa. Pyrhösen mukaan vaihtoehtomedia-sana taas ei toimi sen vuoksi, että vastamedia ei ole tasaveroinen vaihtoehto journalistisiin standardeihin sitoutuvalle perinteiselle medialle.

Suomessa perustettiin vuosina 2015–2018 suuri joukko valtamediaa haastavia ja vastustavia verkkojulkaisuja, joita yhdistää maahanmuuttokielteisyys. Osa niistä on jo lopettanut. Reuters-instituutin raportin 2020 mukaan suomalaisia vastamediasivustoja vuonna 2020 olivat esimerkiksi MV-lehti, Kansalainen, Nykysuomi, Oikea Media ja Magneettimedia. Useat Suomen vastamedioista myötäilevät perussuomalaisia. Joukossa on myös uusnatsien sivusto sekä Ukrainan Donetskissa asuvan suomalaisen Janus Putkosen venäläismyönteiset verkkosivut. Vastamedian juttuja on koottu Murkut-sivustolle, joka muistuttaa valtamedian Ampparit-sivustoa. Suomen vastamediasivustot eivät sitoudu journalistin ohjeisiin.

Suomalaiset vastamedioiden lukijat ovat kyselyssä kertoneet vastamedioiden täydentävän valtamedian antamaa kuvaa ja kertovan rehellisesti asioista, joista valtamedia vaikenee.

Eräät suomalaisen vastamedian toimijat perustivat vuonna 2019 Toimittajaliitto-yhdistyksen, jonka tarkoitus on yhdistää vaihtoehtomediat.

Yhdysvalloissa

Vaihtoehtomedia oli merkittävässä osassa Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaalien aikana. Presidentti Barack Obama valitti vaihtoehtomedian vaikutusvallasta vaalien aikana ja ehdotti jonkinlaista ”totuuskoetta” valheellisen informaation paljastamiseksi. Hillary Clintonin kampanjasta lähetettiin kampanjan avustajille viesti että indie-uutissivusto Breitbartilla ei ole oikeutta olla olemassa. Breitbartin johtaja Stephen Bannon oli Donald Trumpin kampanjapäällikkö. Vaihtoehtomediaa puolusti ainakin republikaanien Michele Bachmann. Hänen mukaansa valtamedia pyrkii hiljentämään vaihtoehtoisen median toimintaa, mutta Rush Limbaugh’n ja Breitbart Newsin kaltaisilla sivustoilla totuus voi nousta esiin valtamedian pyrkiessä piilottamaan sen.

Katso myös

• Valeuutinen
• Faktantarkistus

Aiheesta muualla

• Salla Tuomola: Hyvä, katala vastajulkisuus : Populistisen vastamedian julkisen puhuttelun tavat maahanmuutto- ja pakolaiskeskustelussa. Tampere University, 2023. ISBN 978-952-03-2724-8 Teoksen verkkoversio. fi