Vapaakauppa

Vapaakauppa tarkoittaa yleensä ihmisten ja yritysten oikeutta käydä kauppaa keskenään vapaasti myös valtakunnanrajojen yli. Se siis tarkoittaa rajoitusten, kuten tullien ja tuontirajoitusten puuttumista kahden tai useamman valtion välillä. Vapaakauppa on siis markkinatalouden rajoittamattomin ja kansainvälisin muoto, jossa ihmisten keskinäiselle kanssakäymiselle, kaupankäynnille ja sopimuksille asetetaan mahdollisimman vähän rajoituksia. Vapaakauppasopimuksissa pyritään yleensä myös yhdenmukaistamaan tai poistamaan markkinoita sääteleviä sääntöjä.

Vapaakauppa-alueita on maailmassa useita, suurimman niistä muodostaa tällä hetkellä Euroopan talousalue. Muita vapaakauppa-alueita ovat muun muassa Pohjois-Amerikan NAFTA ja Aasiassa AFTA sekä SAFTA. Maailman kauppajärjestö WTO on maailmanlaajuinen järjestö, jonka tehtävä on kaupan esteiden keskinäinen vapauttaminen.

Historia

Ulkomaisen kaupan oppijärjestelmät kehittyivät 1400-luvulla. Merkantilismi oli vallitseva talouspolitiikka Länsi-Euroopassa 1500-1800-luvuilla. Merkantilistit tavoittelivat kansallista yhtenäisyyttä ja vahvistivat kansallisvaltiota. Heidän mukaansa vauraus oli valtatekijä, joka edellytti kulta- ja hopeakolikoiden kertymistä. Maat ilman omia kaivoksia hankkivat varoja ylläpitämällä vientiä tuontia suurempana valtion tiukan kauppavalvonnan avulla.

Ranskassa syntyi vastareaktio tähän kontrolliin 1700-luvulla. Talousfilosofit, nimeltään fysiokraatit, kehittivät ensimmäisen vapaakauppateorian. Vaikka heidän ajatuksillaan oli vähän vaikutusta Ranskassa, ne inspiroivat skotlantilaista taloustieteilijää Adam Smithiä, jonka vapaakauppateoriat vaikuttivat myöhemmin Britannian kauppapolitiikan kehitykseen.

Smith haastoi merkantilismin suojelulliset päätelmät. Hän korosti, että vauraus ei riippunut rahasta sinänsä, vaan siitä, mitä sillä voitiin ostaa. Hallituksen sääntely itse asiassa vähensi kansakuntien vaurautta, koska se esti niitä hankkimasta eniten hyödykkeitä halvimmalla hinnalla. Vapaakaupan avulla jokainen maa voisi lisätä vaurauttaan viemällä tuotteita, joita se pystyi tuottamaan halvimmalla, ja tuomalla halvemmalla tuotettuja tavaroita muualta.

Smithin mukaan kukin maa erikoistuisi tuottamaan ja viemään niitä tavaroita, joissa sillä oli absoluuttinen etu. Toisin sanoen, se pystyi tuottamaan niitä halvemmalla kuin kauppakumppanimaat. David Ricardo laajensi tätä ajatusta 1800-luvulla vertailevan edun periaatteella. Hän totesi, että vaikka jotkut maat eivät saavuta absoluuttista etua minkään hyödykkeen tuotannossa, ne voisivat hyötyä vapaakaupasta keskittymällä tuottamaan niitä hyödykkeitä, joissa niillä oli pienin haitta. Tämä mahdollistaa vaihdon helpoiten tuotettavien tavaroiden ja vaikeammin tuotettavien tavaroiden välillä. Vertailevan edun periaate muodostaa teoreettisen perustan vapaakaupan puolustukselle.

Ricardon mukaan kaikki maat hyötyvät vapaakaupasta, mutta brittiläinen filosofi ja taloustieteilijä John Stuart Mill osoitti myöhemmin, että hyöty riippuu tuontien ja vientien vastavuoroisesta kysynnästä. Mitä enemmän kysyntää maalla on viennilleen suhteessa tuontikysyntään, sitä suurempi hyöty se saa vapaakaupasta. Tämä heijastuu maan kansainvälisten kaupan ehtojen parantumisena, kuvastuen vientihintojen ja tuontihintojen suhteena.

Kaupan esteet

Kaupan esteiksi yleensä lasketaan tullien ja tuontikiintiöiden lisäksi myös kaikki kansalliseen talouteen kohdistuvat tukiaiset (esimerkiksi Suomen maataloustuet vaikuttavat käytännössä suunnilleen samalla tavoin kuten tullit muiden maiden tuotteille) ja sääntely (esimerkiksi Ranska on tukenut juustonvalmistajiaan asettamalla maassa myytävän juuston valmistukselle teknisiä ”turvallisuusvaatimuksia”, joita kehitysmaiden juustontuottajien on vaikea toteuttaa; myös ”ympäristövaatimuksia” käytetään usein tähän tapaan). Sääntelyn kohdalla on usein vaikea vetää rajaa, missä määrin lausuttu ja todellinen tavoite yhtyvät.

Vaikka tullit ja tuontikiintiöt poistetaan jää jäljelle erilaisia kaupan teknisiä esteitä. Eri maiden toisistaan poikkeavilla standardeilla voidaan suojata oman maan tuotantoa. EU:ssa ja Eftassa näitä esteitä on poistettu 1980-luvun puolivälistä eurooppalaisilla standardeilla, jotka järjestöjen sääntöjen mukaan on vahvistettava kansallisiksi standardeiksi kaikissa jäsenmaissa, Suomessa SFS-standardeiksi. Kehityksen seurauksena EU- ja Efta-maiden standardit ovat valtaosin samoja eurooppalaisia standardeja. Standardeista on näin tullut protektionismin työkalusta markkinoillepääsyn apuri.    

Kaupan vapautumisen vaikutus kehitysmaihin

Taloustieteilijä Paul Krugman on sanonut: ”Jokainen 1900-luvun onnistunut esimerkki taloudellisesta kehityksestä - joka tapaus, jossa köyhä valtio on työstänyt tiensä kohtuulliseen tai ainakin dramaattisesti parempaan elintasoon - on tapahtunut globalisaation kautta, tuottamalla maailmanmarkkinoille pikemmin kuin pyrkimällä omavaraisuuteen”..

Kaupan vapautuminen toi hyvinvointia kehitysmaihin

YK:n UNDP:n raportti kertoi inhimillisen kehityksen mittareiden osoittavan huomattavaa paranemista 2000-luvulla. Syynä tähän on kaupan kasvu. Globalisaatio on vähentänyt kaupan esteitä ja levittänyt tuotantoketjuja valtionrajojen yli. Tämä on kiihdyttänyt köyhien maiden talouskasvua. Niiden osuus maailmankaupasta kolminkertaistui 1980 - 2011.

Vapaan kaupan kehitysmaat ottavat kiinni teollisuusmaita, suljetut jäävät jälkeen

Professori Jeffrey Sachsin mukaan syy siihen, että osa kehitysmaista on ottanut teollisuusmaita kiinni mutta osa jää jälkeen, on se, että vapaampaa kauppapolitiikkaa harjoittavat köyhät maat kasvavat tuplasti niin nopeasti kuin teollisuusmaat (”catch-up effect” eli kiinniottajan etu) mutta suljetut taloudet jäävät jälkeen.

111 maata vuosina 1970 - 1989 kattaneessa tutkimuksessaan Sachs ja Andrew Warner totesivat, että teollisuusmaiden talouskasvu oli 2,3; %/vuosi/henkilö, avoimen talouden kehitysmaiden 4,5; % ja suljetun talouden kehitysmaiden vain 2; %.

Sopimuksia vapaakaupasta

WTO:n vuonna 2013 aikaansaama kaupan helpottamista koskeva sopimus tuottaa arviolta 700 miljardia euroa ja 21 miljoonaa uutta työpaikkaa. Kansainvälisen kaupan professori Pertti Haaparanta arvioi, että vaikutus voi olla hyvin suuri, koska ”kaupan esteet ovat paljon suurempia kuin tullit.” Hänen mukaansa sopimus on merkittävä ja eri toimialat ja kehitysmaiden vientihyödykkeet hyötyvät siitä yhtä lailla. Se auttaa kehitysmaita pääsemään rikkaiden maiden markkinoille. Haaparanta toivoo, että sopimus poistaa EU:n turhat kansalliset ja hallinnolliset säännöt. Haaparannan mukaan valtiot suostuivat sopimukseen parantaakseen talouskasvua.

Euroopan unionin ja Etelä-Korean vapaakauppasopimus

Vapaakauppasopimus Euroopan unionin ja Etelä-Korean välille allekirjoitettiin 15 lokakuuta 2009. Sitä aloitettiin soveltaa vuodesta 2011 lähtien. Sopimus astui virallisesti voimaan 2015, kun se ratifioitiin. Vapaakauppasopimuksista kyseinen sopimus on maailman toiseksi suurin NAFTA:n (North American Free Trade Agreement) jälkeen. Sopimus on myös kunnianhimoisin sopimus jonka Euroopan unioni on vienyt loppuun asti. Sopimus on myös toistaiseksi ainoa EU:n vapaakauppasopimus aasialaisen maan kanssa. Sopimuksessa suurin osa tulleista on purettu ja palvelu-ala on vapautettu kokonaan. Sopimuksen ansiosta Euroopan unionin vienti kasvoi 55; % Etelä-Koreaan. Eurooppalaiset yritykset säästivät yhteensä 2,8 miljardia euroa. Vuonna 2015 Euroopan unionin ja Etelä-Korea saavuttivat kahden välisessä kaupassaan uuden ennätyksen. Kauppojen arvo oli yhteensä 90 miljardia euroa.

Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen vapaakauppasopimusneuvottelut

Transatlanttiseen vapaakauppasopimukseen tähtäävissä neuvotteluissa on vuonna 2014 käynnissä niin sanottu neljäs kierros. Sopimusta on erityisesti kokoomuksessa kannatettu Suomen kannalta sillä, että se voi avata vientimarkkinoita Yhdysvaltoihin.

Toisaalta enemmistö suomalaisista EU-parlamentin jäsenistä on arvostellut sopimusta siitä, että siihen sisältyvä investointisuoja sekä suuryritysten ja valtioiden välinen välimieskäsittely uhkaavat kansallista demokratiaa ja saattavat tulla erittäin kaliiksi veronmaksajille. On olemassa todellinen riski, että sopimuksia käytetään häikäilemättä hyväksi kriisitilanteissa. Sen sijaan, että ne edistäisivät sopimusmaiden talouskasvua, jolla argumentilla sopimukset oikeutettiin, ne suojaavatkin vain yksityisen pääoman etua, valtiota ja veronmaksajia vastaan.

Sopimukseen sisältyvä investointisuoja tarkoittaa käytännössä sitä, että monikansallisille yhtiöille annetaan valta riitauttaa mikä tahansa vapaakauppasopimusmaassa tehty poliittinen ja demokraattinen päätös, esimerkiksi laki, jos yritys katsoo päätöksen loukkaavan yhtiön oikeutta voittoihin. Toisin sanoen monikansallinen yhtiö voi haastaa minkä tahansa valtion oikeuteen ja vaatia korvauksia, jos kyseisen maan käytänteet ja päätökset rajoittavat yhtiön voitontavoittelua.

Seuraamuksista on maailmalla jo kokemuksia, jopa valtioiden tasolla. Ruotsalainen energiayritys Vattenfall vaatii Saksalta satojen miljoonien eurojen korvauksia, koska Saksa on päättänyt luopua ydinvoimasta. Kanadalainen Gabriel Resources -yhtiö on esittänyt Romanian valtiolle 1,4 miljardin euron korvausvaatimuksen, mikäli valtio ei myönnä toimilupaa kultakaivoshankkeelle, joka maan viranomaisten käsityksen mukaan asettaisi Romanian alttiiksi ympäristökatastrofille. Tupakkayhtiö Phillip Morris vaatii Uruguaylta ja Australialta oikeudessa korvauksia varoitustekstien lisäämisestä tupakka-askeihin. ,

Argentiinassa ulkomaalaiset sijoittajat haastoivat valtion 40 kertaa oikeuteen vain, koska se oli joutunut tekemään sijoittajien intressien vastaisia taloudellisia uudistuksia maassa pelastaakseen kansantaloutensa. Argentiinan valtio joutui maksamaan miljoonien oikeudenkäyntikulujen lisäksi 980 miljoonan dollarin korvaukset sijoittajille. Kaikki tämä raha oli veronmaksajien rahaa joka virtasi yrityksille, tai ennemminkin niille kansainvälisille lakitoimistoille, jotka hoitivat prosessia yritysen ja valtion välillä.

Sopimus nykyisessä muodossaan voi siis tulla erittäin kalliiksi veronmaksajille ja johtaa huomattaviin varojen siirtoihin kansantaloudesta yksityisille yrityksille ilman sitä taloudellista vauhditusta, jota ulkomaisilla sijoituksilla yleensä pyritään saavuttamaan.

Myös geenimanipulaation leviäminen ja pakkoyksityistäminen ovat huolestuttaneet.

Myös itse sopimusta koskeva neuvottelu- ja päätöksentekoprosessia on pidetty huolestuttavana demokraattisen päätännän kannalta. On kysytty, miksi sopimukset neuvotellaan salassa ainoastaan yksityisen sektorin eturyhmiä konsultoiden. Samoin on kysytty, ajaako EU:n Komissio äänestäjien vai eturyhmien agendaa rajoittaessaan sopimuskäsittelyn avoimuutta ja sopimuksiin kohdistuvaa arvostelua.

Näkemyksiä vapaakaupasta

Vapaakaupan puolesta

Vapaakaupan hyödyt ovat paljon haittoja suurempia

Taloustieteilijöiden kesken on laaja konsensus siitä, että vapaakauppa tuottaa yhteiskunnalle kiistatta paljon enemmän hyötyä kuin haittaa.

Vuonna 2006 tutkittiin yhdysvaltalaisten taloustieteilijöiden näkemyksiä (83 vastaajaa), ja heistä 87,5; % oli sitä mieltä, että ”Yhdysvaltain tulee poistaa tullit ja muut kaupan esteet” ja 90,1; % vastusti näkemystä ”Yhdysvaltain pitää rajoittaa työnantajien mahdollisuutta ulkoistaa työtä ulkomaille”. Harvardin taloustieteen professori N. Gregory Mankiw on sanout: ”Harva väite kerää taloustieteilijöiltä niin laajan yksimielisyyden kuin se, että avoin maailmankauppa parantaa talouskasvua ja nostaa elintasoa.”

Vuonna 2012 IGM:n taloustieteilijäpaneelissa vain 5; % taloustieteilijöistä oli epävarma väitteestä: ”Vapaampi kauppa lisää tuotannon tehokkuutta ja tarjoaa kuluttajille parempia vaihtoehtoja, ja ajan mittaan nämä hyödyt ovat paljon suurempia kuin mitkään vaikutukset työllisyyteen.” Kukaan ei ollut eri mieltä. Sama koski väitettä ”Keskimäärin Yhdysvaltojen kansalaiset ovat voineet paremmin NAFTA-sopimuksen aikana kuin olisivat voineet, jos Yhdysvaltojen, Kanadan ja Meksikon kaupan aiemmat säännöt olisivat olleet voimassa.”

Myös Nobel-palkittu keynesiläinen taloustieteilijä James Tobin kannatti vapaakauppaa.

Marx ja Engels vapaakaupan puolesta

Marx ja Engels kehuivat Kommunistisessa manifestissa, että vapaakauppa ”pakottaa barbaarien piintyneimmänkin muukalaisvihan antautumaan”.

Valistusfilosofit

Jo 1700-luvun filosofit puolustivat vapaan vaihdon vähentävän ihmisten vihamielisyyttä, koska myös vieraista ja vastenmielisistä ihmisistä saattoi hyötyä käymällä kauppaa heidän kanssaan. Tämä kannustaa olemaan käymättä heidän kimppuunsa. Näin sodat vähenisivät. Nyt kauppa onkin ehkä vapainta ikinä ja sotia on vähemmän kuin koskaan ennen.

Myös Montesquieu ja Voltaire ylistivät kaupan ja pörssin tuomaa sopua ja Thomas Paine korosti maailmankaupan toimivan ”ihmissuvun sdämellistämisen puolesta”.

Yleistä keskustelua

Useimmat uusklassista taloustiedettä, eli vallitsevaa koulukuntaa, edustavat taloustieteilijät pitävät pääsääntöisesti vapaakauppaa hyödyllisenä kaikille siihen osallistuville valtioille, joskin myös uusklassisen taloustieteen edustajien parissakin on pari tunnettua poikkeustakin. Näkemystä vapaakaupan hyödyllisyydestä on pyritty todistamaan empiirisen evidenssin avulla, jossa etsitään tilastollisia korrelaatioita vapaakaupan ja talouskasvun väliltä. Toisissa tutkimuksissa on taas seurattu kunkin maan kauppapolitiikan muutosten vaikutuksia talouskasvuun.

Hyötyjen syynä nähdään kilpailun ja taloudellisen tehokkuuden lisääntyminen, skaalaedut (kustannukset yhtä tuotettua hyödykettä kohden laskevat monilla tuotannonaloilla tuotannon määrän kasvaessa) ja ennen kaikkea erilaiset suhteelliset edut. Yksi merkittävä ongelma kaupan esteistä muodostuu tilanteessa, jossa kansalliset tuottajat tarvitsevat tuotantoonsa välittävää pääomaa (koneita tai komponentteja) ulkomailta, ja sen hankkiminen kallistuu kaupan esteiden vuoksi. Suhteellisen edun teorian mukaan valtion kannattaa erikoistua siihen tuotannonalaan, missä se on tehokkain ja ostaa ulkomailta ne tuotteet, mitä muut tekevät tehokkaammin. Näin kokonaistehokkuus kasvaisi ja tuotantokustannukset pienenisivät. Teorian oppi-isä on 1800-luvulla elänyt David Ricardo. Monet taloustieteilijät näkevät, että valtioiden välisen vapaakaupan hyödyt ovat samat kuin kaupan hyödyt yleensäkin, ja rajoille asetetut kaupan esteet haittaavat siinä missä maan sisäisetkin kaupan esteet.

Taloustieteilijöiden enemmistön keskuudessa erimielisyyttä on lähinnä siitä, pitäisikö maiden luopua kaupan esteistä yksipuolisesti vai käyttää niitä neuvotteluaseena painostaakseen myös toisia maita luopumaan kaupan esteistä. Samoin on erimielisyyksiä vapauttamisen nopeuden suhteen. Toiset vapaakaupan kannattajat näkevät parhaaksi poistaa kaupan esteet mahdollisimman nopeasti. Toiset taas korostavat hitaan ja asteittaisen tavan tärkeyttä. Hidasta vapauttamista perustellaan sillä, että tällöin on helpompi huolehtia prosessissa tappiolle jäävien ihmisten tappioiden kompensaatiosta. Kaupan vapauttaminen johtaa usein suuriin muutoksiin maan tuotantorakenteessa ja hitaampi muutos voidaan nähdä kivuttomampana.

Esimerkiksi maataloustuotteiden kaupan vapauttamisen seurauksena saataisiin vähemmillä resursseilla tuotettua tarvittava määrä ruokaa. Ihmiskunta kokonaisuutena voittaisi, mutta rikkaiden ja maatalouteen huonosti sopivien maiden viljelijät saattaisivat hävitä, kun taas täkäläiset kuluttajat ja kehitysmaiden viljelijät - joita maailman köyhien enemmistö on - voittaisivat sitäkin enemmän. Osa taloustieteilijöistä kannattaa sitä, että rikkaiden maiden viljelijöitä autettaisiin ylimääräisillä, tuotantoon sitomattomilla tuilla siirtymäkauden ajan.

Eräät vapaakaupan kannattajat painottavat sitä, että suurin ongelma eivät ole kaupan esteet sinänsä vaan se, että ne on rakennettu rikkaiden maiden ehdoilla. Esimerkiksi Euroopassa raaka-aineiden tullit ovat usein alhaisempia kuin jalostettujen tuotteiden, mikä pakottaa kehitysmaat viemään lähinnä raaka-aineita, kun vapaakaupassa tai edes vähemmän syrjivien tullien maailmassa kehitysmaat jalostaisivat tuotteitaan pidemmälle ja näin pystyisivät tehokkaammin vaurastumaan kaupalla. Toiset tahot taas saattavat painottaa siitä, että näistä tulleista huolimattakin vapaakauppaan vahvimmin suuntautuneet kehitysmaat ovat vaurastuneet nopeimmin ja että kehitysmaiden pahin ongelma ovat toisten kehitysmaiden asettamat vapaakaupan esteet.

Vapaakaupan kannattajien mukaan vapaakauppa on luonnollisesti hyödyllisintä pienille ja taloudeltaan poikkeaville valtioille. USA:n kaltainen suuri ja monipuolisen talouden valtio pärjää paljon paremmin maan sisäisen vapaakaupan turvin eikä siis kärsisi yhtä pahasti maailmankaupan päättymisestäkään - aivan samoin kuin suuri maa pärjäisi omavaraistaloudessa paremmin kuin pieni kunta.

Vapaakaupan kannattajien mukaan kuljetusten ympäristövaikutukset ovat minimaalisia verrattuna tuotannon ympäristövaikutuksiin ja tämän takia kaupan lisääntyminen ei juuri rasita ympäristöä. Vapaakaupassa tuotanto sijoittuu sinne, missä se vaatii vähiten resursseja, mikä keskimäärin tarkoittaa vähemmän ympäristön kulutusta. Esimerkiksi osa Suomen maataloustuotannosta vaatii hyvin raskaita energia- ja muita panoksia, kun taas lämpimämmissä maissa sama tuotanto voitaisiin hoitaa ympäristöystävällisemmin.

Kaupan vapauttamisen on myös väitetty vähentävän sotia, koska toisistaan taloudellisesti riippuvaiset maat eivät tämän argumentin mukaan sodi niin helposti keskenään.

Vapaakauppaa vastaan

Vapaakauppaa vastustetaan esimerkiksi siitä syystä, että protektionismia saatetaan pitää tärkeänä kehitys- ja teollistamispolitiikan kannalta. Lähes kaikki rikkaat maat ovat käyttäneet enemmän tai vähemmän oman taloutensa suojaamista kehittyessään (Sveitsi ja Hongkong ovat tässä suhteessa poikkeuksia, myös muita maita kehityksessä edellä ollut Iso-Britannia oli 1800-luvun jälkipuoliskolla pitkälti vapaakaupassa). Esimerkiksi vapaakauppaa retoriikassaan kannattanut Yhdysvaltain presidentti George W. Bush asetti edelleen uusia kaupan esteitä suojellakseen tiettyjä Yhdysvaltojen talouden aloja. Kaupan esteiden tarkoitus teollisuuspolitiikassa on suojella kansallista teollisuutta.

Yksi perinteinen argumentti on ollut, että oman teollisuuden kehittyminen on monilla aloilla vaikeaa tai mahdotonta ilman jonkinlaista suojelua. Argumentin mukaan kehitysmaa jää vapaakaupan oloissa vähemmän jalostettujen tuotteiden tuottajaksi, koska sen on mahdoton kilpailla monimutkaisempia tuotantoprosesseja vaativilla aloilla kehittyneitä maita vastaan ilman tuotantonsa suojelua (1800-luvulla USA:n Alexander Hamilton ja Saksan Friedrich List kehittelivät tätä ajattelutapaa). Tämä keskustelu liittyy laajemmin siihen, kuinka pitkälle maan talouskehitys ja teollistuminen voi tapahtua pelkän hintamekanismin ohjaamana, ja missä määrin taas tarvitaan valtion interventiota. Kaupan suojelussa on kuitenkin usein harkitun talouspolitiikan sijasta kyse kansallista tuotantoa edustavien eturyhmien itselleen hankkimista eduista.

Vanhojen protektionististen oppien lisäksi on taloustieteessä 1980-luvulta alkaen noussut strategic trade theory -niminen suuntaus, jossa huomioidaan epätäydellinen kilpailu, skaalaedut, tekemällä oppiminen, tuotekehittelyn merkitys, kumulatiiviset prosessit sekä teknologian vuodot. Teoria oikeuttaa jotain protektionismin muotoja kuten tukiaisia kansallisille yrityksille. Erityiskohtelua saava yritys voi teorian mukaan hyötyä skaalaetujen myötä kasvavista voitoista ja kumulatiivisista prosesseista maailmanmarkkinoilla selviytyäkseen. Teoriassa keskeistä on maailmanmarkkinoiden näkeminen monilla aloilla oligopolistisena. Tällöin perinteisen teorian oletus täydellisestä kilpailusta ei päde.

Vapaakauppaa vastustetaan myös sen aiheuttamien suurten tuotantorakenteen muutosten takia. Usein varsinkin maanviljely eri maissa tulee vapaakaupan myötä kannattamattomaksi. Omavarainen tuotanto nähdään varsinkin maatalouden osalta tärkeänä turvallisuuspoliittisena tekijänä, sillä mahdollisessa kriisitilanteessa voidaan tällöin turvata elintarvikkeiden saanti. Suomi on esimerkkinä maasta, jossa maanviljely jäisi vapaakaupan olosuhteissa hyvin vähiin.

Vapaakaupan myötä tapahtuvat ulkomaankaupan kasvun vaikutus ympäristöön on oma keskustelunsa. Monet ovat sitä mieltä, että globaalin kaupan kasvu lisää kuljetuksia ja näin ollen myös ympäristön kuormitusta.

Vapaakaupan vastustus voi liittyä myös yleisempään modernisaation tai kehityksen vastustamiseen. Kehitysmaissa elää edelleen kulttuureja, joiden ihmiset haluavat elää virallisen talouden ulkopuolella, eikä heidän päätään voida kääntää puhumalla inhimillisen kehityksen indekseistä tai muista länsimaisten ihmisten kehittämistä elintason mittareista. Yksi vapaakaupan tunnettuja vastustajia on taloustieteilijä Michel Chossudovsky. Myös Noam Chomsky on kritisoinut vapaakauppaa siitä, että kehittyneisiin maihin sovelletaan sääntöjä joustavasti niiden etujen mukaan, kun taas kehitysmaille saarnataan tiukkaa markkinakuria.

Vapaakauppaa laajalti tutkinut kuuluisa intialaissyntyinen professori Jagdish Bhagwati käy artikkelissaan professori T. N. Srinivasanin kanssa läpi useita vapaakaupanvastaisia argumentteja ja osoittaa ne vääriksi tai vaikutuksiltaan suhteellisen vähäisiksi. Vastaavaa tekee myös Martin Wolfin kirja Why Globalization Works.

Katso myös

• Norberg, Johan: Globaalin kapitalismin puolustus
• SFS: Avain standardien maailmaan
• Korporatokratia