Valkoyökönlehti
| Valkoyökönlehti | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Lamiales |
| Heimo: | Vesihernekasvit Lentibulariaceae |
| Suku: | Yökönlehdet Pinguicula |
| Laji: | alpina |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Pinguicula alpina |
|
 Valkoyökönlehden levinneisyys |
|
| Katso myös | |
Valkoyökönlehti (Pinguicula alpina) on pieni, monivuotinen, Euraasiassa tavattava yökönlehtilaji. Laji käyttää ravinnokseen pieniä hyönteisiä eli se on lihansyöjäkasvi.
Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].JPG)
Valkoyökönlehden lehdet ovat tyviruusukkeena maan rajassa. Ruusukkeessa on tavallisesti 5–8 lyhytruotista lehteä. Vaalean kellanvihreä lehtilapa on 2–5 senttimetrin pituinen, ehytlaitainen, soikeahko ja laidoiltaan ylöspäin kiertyvä. Lehtien yläpinta on tahmea. Lehtiruusukkeen keskeltä nousee tavallisesti 1–4 kukkavanaa, jotka ovat 5–15 senttimetriä pitkiä. Vana on lähes kalju ja sen kärjessä on kukka. Kukan verhiö on kaksihuulinen: ylähuuli on kolmiliuskainen ja alahuuli kaksiliuskainen. Teriö on 10–16 millimetriä pitkä ja väriltään valkoinen, lisäksi alahuulessa on yksi tai kaksi keltaista täplää. Myös teriö on kaksihuulinen: ylähuuli on kaksiliuskainen ja alahuuli kolmiliuskainen. Nielu on avoin. Teriön kannus on lyhyt, leveä, käyrä ja tylppä. Kota on monisiemeninen. Kasvin juuret ovat pitkiä ja paksuja. Suomessa valkoyökönlehti kukkii kesä-heinäkuussa.[1] Valkoyökönlehti leviää suvuttomasti mehevien juuriensa avulla ja muodostaa tiiviitä mättäitä.[2]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valkoyökönlehti on Euraasiassa kasvava vuoristojen ja pohjoisten seutujen laji. Sen levinneisyysalue on jääkauden jäljiltä hajanainen.[3] Euroopassa sitä tavataan Pyreneillä, Alppien alueella, Karpaateilla, Islannissa, Norjan ja Ruotsin keski- ja pohjoisosissa, Pohjois-Suomessa ja Pohjois-Venäjällä. Lisäksi sitä tavataan kalkkialueilla Ruotsin Gotlannissa sekä paikoin Baltiassa. Skotlannista laji on kuollut sukupuuttoon. Aasian puolella valkoyökönlehden levinneisyysalue jatkuu Pohjois-Siperiassa, sekä erillisinä esiintyminä Mongoliassa ja Himalajan alueella.[4]
Suomessa valkoyökönlehti kuuluu alkuperäislajistoon.[1] Lajia tavataan Suomessa ainoastaan Lapissa ja Koillismaalla. Yleisin laji on Sallan–Kuusamon alueella, Utsjoella, Inarin pohjoisosissa sekä Käsivarren pohjoisosissa Enontekiöllä.[5]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valkoyökönlehti vaatii kostean kasvupaikan. Sitä kasvaa muun muassa letoilla, tihkupinnoilla, puronvarsilla ja kosteilla kallionseinämillä. Laji on kalkinsuosija.[1]
Valkoyökönlehden kasvupaikat ovat niukkaravinteisia. Lisäravinteita kasvi saa muiden yökönlehtilajien tapaan saalistamalla hyönteisiä. Kiiltävät mutta tahmeat lehdet houkuttelevat pieniä hyönteisiä, jotka jäävät niihin kiinni. Kun hyönteinen on kuollut, lehden pinnalla olevat entsyymit sulattavat sen vähitellen kasvin ravinnoksi.[6]
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ruotsissa eri yökönlehtilajeja on käytetty viilin tapaisen maitotuotteen valmistukseen. Tuoreita lehtiä laitettiin siivilän pohjalle ja päälle kaadettiin maitoa. Siivilöidyn maidon annettiin seistä muutaman päivän, kunnes se oli jähmettynyt viiliksi. Valmistustavan kirjoitti ylös jo Carl von Linné teoksessaan Flora Lapponica (1737).[6]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Retkeilykasvio 1998, s. 396.
- ↑ Ferréol Braud: Pinguicula alpina A world of Pinguicula. Viitattu 31.3.2016. (ranskaksi)
- ↑ Pohjoinen luonto Oulun kaupunki
- ↑ Den virtuella floran: Fjälltätört (myös levinneisyyskartat) Viitattu 15.4.2013. (ruotsiksi)
- ↑ Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Valkoyökönlehden levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 15.4.2013.
- ↑ a b Den virtuella floran: Tätörter Viitattu 15.4.2013. (ruotsiksi)