Valkokuusi
| Valkokuusi | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Havupuut Pinophytina |
| Luokka: | Havupuut Pinopsida |
| Lahko: | Pinales |
| Heimo: | Mäntykasvit Pinaceae |
| Suku: | Kuuset Picea |
| Laji: | glauca |
| Kaksiosainen nimi | |
 |
|
| Katso myös | |
Valkokuusi (Picea glauca) on Pohjois-Amerikan pohjoisosista kotoisin oleva ainavihanta, keskikokoinen havupuu, joka kuuluu kuusten sukuun ja mäntykasvien heimoon.[2][3] Sitä käytetään saha- ja paperiteollisuuden raaka-aineena, ja se onkin Pohjois-Amerikan yksi taloudellisesti merkittävimmistä puulajeista. Nimensä valkokuusi on saanut vaaleansävyisistä neulasistaan ja rungostaan.[4] Se on valittu Manitoban provinssipuuksi ja Etelä-Dakotan osavaltiopuuksi.[5][6]
Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkokuusi on pitkäikäinen puu, jonka elinikä on keskimäärin 100–250 vuotta ja enimmillään jopa 300 vuotta. Se alkaa tuottaa siementä jo 4 vuoden ikäisenä – tosin siementuotanto on täysimääräistä vasta puun saavuttaessa 30 vuoden iän. Hyvällä kasvupaikalla valkokuusi kasvaa yli 30 metriä korkeaksi ja rinnankorkeusläpimitaltaan 60–90 senttimetriä paksuksi.[2][7] Levinneisyysalueensa pohjoisreunalla se jää kuitenkin yleensä 12–21 metriä korkeaksi ja 15–42 senttimetriä paksuksi.[2] Suurimmat luonnosta löydetyt yksilöt ovat olleet yli 55 metriä korkeita ja 90–120 senttimetriä paksuja.[7]
Valkokuusella on lähelle maanpintaa levittäytyvä juuristo, kapean kartiomainen, tiheähkö latvus sekä hieman riippuvat oksat, jotka ympäröivät runkoa säännöllisinä kiehkuroina.[2][3][8][9] Suoraa runkoa peittää karhea, hilseilevä kaarna, joka on nuorena punertavanharmaata mutta muuttuu tummanharmaaksi puun ikääntyessä.[2][8] Kuluvan kesän kasvainranka on ohut, kalju ja valkoinen tai punertava.[8][9] Kärkisilmut ovat oranssinruskeat, pyöreäkärkiset ja läpimitaltaan 3–6 millimetriä.[9] Lehdet ovat sini- tai harmaanvihreitä, jäykkiä neulasia, jotka siirottavat etuviistoon ympäri haaraa ja tuoksuvat murskattuina mustaherukalle.[8][9] Yksittäinen neulanen on 15–20 millimetriä pitkä, teräväkärkinen, läpileikkaukseltaan neliskulmainen ja kauttaaltaan ilmarakojen peittämä.[9]
Muiden kuusien tapaan valkokuusi on yksikotinen eli samassa yksilössä kasvaa sekä hede- että emikukintoja.[3] Emikukintosilmut syntyvät heinäkuun lopussa mutta kehittyvät lopullisesti vasta seuraavan vuoden keväänä.[7] Latvuksen keski- ja alaosassa sijaitsevat hedekukinnot ovat riippuvat, 10–12 millimetriä pitkät sekä aluksi punaiset ja mehevät mutta muuttuvat siitepölyn muodostuksen jälkeen keltaisiksi ja kuiviksi.[7] Latvuksen kärjessä sijaitsevat, 20–25 millimetriä pitkät emikukinnot ovat pystyt ja niiden väri vaihtelee vihreästä punaiseen.[7][10] Pölytyksen jälkeen emikukinnot kääntyvät alaspäin ja kypsyvät vaaleanruskeiksi kävyiksi, joiden pituus on 3–6 senttimetriä ja leveys 1–2 senttimetriä.[2][7][8] Ohuiden ja pyöreäkärkisten käpysuomujen alle kehittyy elo–syyskuuhun mennessä ohutkuorisia ja siivekkäitä siemeniä.[3][7][8] Kävyt säilyvät puussa 1–2 vuotta ja vapauttavat vähitellen siemeniä puun ympäristöön.[2][7]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkokuusta tavataan Pohjois-Amerikan viileällä ilmastovyöhykkeellä Atlantin valtamereltä lähes Tyynellemerelle saakka.[11] Sen levinneisyysalueen pohjoisraja seuraa puurajaa ja kulkee Newfoundlandista ja Labradorista Pohjois-Quebeciin ja edelleen Kanadan pohjoisosien halki Luoteis-Alaskaan. Etelässä levinneisyysalue ulottuu Mainesta New Yorkin pohjois-osiin, Etelä-Ontarioon, Michiganiin, Minnesotaan, Etelä-Manitobaan, Luoteis-Montanaan, Etelä-Albertaan ja Brittiläisen Kolumbian eteläosiin. Yksittäisiä esiintymiä on lisäksi Black Hillsissä Pohjois-Dakotassa sekä Wyomingissa.[2]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valkokuusi on kalkinsuosija, joka menestyy keski- tai runsasravinteisessa, hyvin vettä läpäisevässä maaperässä aina 1 000 metrin korkeuteen asti. Se kasvaa boreaalisella vyöhykkeen tuoreissa ja kuivissa metsissä, usein jokirannoilla tai vuorten rinteillä.[2][8] Se muodostaa puhtaita metsiä Alaskassa, Luoteis-Kanadassa sekä Quebecin ja Labradorin rannikolla. Valkokuusi risteytyy luonnostaan engelmanninkuusen kanssa lännessä, missä lajien levinneisyydet kohtaavat.[2]
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkokuusi on Pohjois-Amerikan tärkeimpiä paperi- ja sahateollisuuden raaka-aineita. Sen puuaines on kevyttä, suorasyistä ja kimmoisaa. Selluloosan ja sahatavaran lisäksi siitä valmistetaan erilaisia erikoistuotteita, kuten soittimien kansia, meloja ja airoja, kaapistoja, laatikoita sekä ruoka-astioita.[2][5] Se on myös yleinen koristekasvi.[5]
Historiallisesti valkokuusi oli Pohjois-Amerikan intiaaneille monipuolinen raaka-aineiden lähde. Nuorista puista tehtiin lumikenkiä ja jousia, kaarnasta astioita ja oksista vuoteita. Lahonnut puu kelpasi hirvennahkojen savustamiseen. Pitkistä pintajuurista saatiin pureskelemalla watap-nimistä narua, jota tarvittiin tuohikanoottien rakentamisessa. Pihkaa pureskeltiin kuten purukumia, ja sillä tilkittiin kanoottien saumat vedenpitäviksi ja liimattiin esimerkiksi nuolenkärjet paikoilleen. Pihkalla, mahlalla sekä kuusenkerkkä- ja neulasteellä hoidettiin yskää ja lievitettiin tuberkuloosin ja keripukin oireita. Pihkalla parannettiin myös ihottumia.[5]
Valkokuusi on myös tärkeä ravinnonlähde ja pesäpaikka villieläimille. Se muodostaa merkittävän osan kanadanpyyn ja lumikenkäjäniksen talviravinnosta, ja monet linnut sekä pienet nisäkkäät syövät sen siemeniä. Sen sijaan hirvieläimet ja muut isot nisäkkäät eivät käytä sitä ravintonaan juuri lainkaan.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hämet-Ahti, Leena & Palmén, Annikki & Alanko, Pentti & Tigerstedt, Peter M. A.: Suomen puu- ja pensaskasvio. Helsinki: Dendrologian Seura, 1992. ISBN 951-96557-0-0
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Picea glauca IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l Ronald J. Uchytil: Picea glauca Fire Effects Information System. USDA Forest Service. Viitattu 22.4.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d Alanko, 67.
- ↑ Timo Törmänen: Kivalon puulajipolku (pdf) (sivu 18) 1995. Metsäntutkimuslaitos. Arkistoitu 5.3.2016. Viitattu 29.3.2009.
- ↑ a b c d Manitoba's Provincial Tree Province of Manitoba. Arkistoitu 18.5.2011. Viitattu 22.4.2011. (englanniksi)
- ↑ South Dakota State Tree State Symbols USA. Arkistoitu 18.3.2011. Viitattu 22.4.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Hans Nienstaedt & John C. Zasada: Picea glauca Northeastern Area State & Private Forestry. Arkistoitu 16.10.2011. Viitattu 22.4.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g Alanko, 70.
- ↑ a b c d e Hong Song: Picea glauca Flora of North America. Viitattu 22.4.2011. (englanniksi)
- ↑ Alanko, 57.
- ↑ Valkokuusi 27.3.2003. Metsäntutkimuslaitos. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 29.3.2009.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Laji.fi: Valkokuusi (Picea glauca)
- Arboretum Mustila: Picea glauca - valkokuusi (Arkistoitu – Internet Archive)
- Pinkka – Lajintuntemuksen oppimisympäristö: Valkokuusi (Picea glauca) (Arkistoitu – Internet Archive)
- ITIS: Picea glauca (englanniksi)
- United States Department of Agriculture (USDA): Picea glauca (englanniksi)
- Centre for Agriculture and Biosciences International (CABI): Picea glauca (white spruce) (englanniksi)