Valcour Islandin taistelu
Valcour Islandin taistelu | |||||||
---|---|---|---|---|---|---|---|
Osa Yhdysvaltain vapaussotaa | |||||||
| |||||||
Osapuolet | |||||||
Komentajat | |||||||
Vahvuudet | |||||||
30 laivaa[1] |
|||||||
Tappiot | |||||||
40 kuollutta tai haavoittunutta |
80 kuollutta tai haavoittunutta[4] |
Valcour Islandin taistelu käytiin osana Yhdysvaltain vapaussotaa 11. lokakuuta 1776 Champlainjärven kapeassa salmessa New Yorkin osavaltion rannikon ja Valcour Island -saaren välillä. Sitä on pidetty Yhdysvaltain laivaston ensimmäisenä taisteluna. Vaikka Yhdysvallat hävisi taistelun ja useimmat sen joukkoja johtaneen prikaatikenraali Benedict Arnoldin laivat tuhottiin, brittien oli peräännyttävä talvea varten takaisin Kanadaan ja he joutuivat siirtämän sodankäynnin jatkamisen seuraavaan vuoteen.[5]
Champlainjärven merkitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Amerikkalaisten epäonnistuneen Kanadan sotaretken jälkeen britit lähtivät vastahyökkäykseen saadakseen haltuunsa Champlainjärven eteläpuolella olevan Hudsonjoen laakson ja siten yhdistääkseen Kanadassa olevat joukkonsa New Yorkissa olevien kanssa. Näin he olisivat käytännössä jakaneet siirtokunnat kahtia ja pystyneet tukahduttamaan vallankumouksen.[6]
Koska maasto ei soveltunut joukkojen siirrolle maitse ja Champlainjärvi oli amerikkalaisten laivojen hallussa, britit aloittivat oman laivaston rakentamisen Quebecissä, missä heillä oli riittävästi materiaalia ja työvoimaa esirakennettujen laivojen kokoamiseksi. Muun muassa 180 tonnin sotalaiva purettiin ja koottiin uudelleen.[7] Vaikka amerikkalaisetkin kohensivat laivastoaan, tilanteen kärjistyessä briteillä oli kaksinkertainen määrä laivoja, ammuksia ja miehistöä.[8]
Taistelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aamulla 11. lokakuuta 1776 brittilaivasto, joka käsitti 30 alusta, purjehti Champlainjärvelle,[1] Arnold onnistui pakottamaan britit hyökkäämään kapeassa, kivisessä salmessa rannikon ja Valcour Island -saaren välissä, missä vahvemman brittilaivaston komentaja Guy Carleton ei voinut hyödyntää ylivoimaansa. Seuranneessa useamman tunnin tykkitulituksessa kuitenkin 60 amerikkalaisten merimiestä sai surmansa ja amerikkalaislaivat jäivät alakynteen; osa vaurioitui pahasti ja osa upposi. Myös brittilaivasto kärsi vaurioita ja 40 merimiestä menehtyi.[4]
Arnold onnistui jäljellä olevan laivastonsa kanssa pakenemaan paikalta, mutta britit saavuttivat heidät uudestaan ja valtasivat osan amerikkalaisten laivoista miehistöineen.[4] Loput amerikkalaiset pakenivat matalan veden turvin mutta joutuivat jättämään laivansa. Niistä riisuttiin aseet, ammukset ja muu käyttökelpoinen, jonka jälkeen ne poltettiin.[9]
Vaikka britit onnistuivatkin tuhoamaan Champlainjärven amerikkalaislaivaston, jatkohyökkäys etelään jouduttiin lykkäämään talven tulon vuoksi ja Carleton siirsi joukkonsa takaisin Kanadaan.[5]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Bratten, John R.: The Gondola Philadelphia and the Battle of Lake Champlain. Texas A&M University Press, 2002. ISBN 978-1585441471 (englanniksi)
- Lanning, Michael Lee: The American Revolution 100: The People, Battles, and Events of the American War for Independence, Ranked by Their Significanc. Sourcebooks, Inc, 2009. ISBN 978-1402221156 (englanniksi)
- Mackesy, Piers: The War for America, 1775-1783. University of Nebraska Press, 1993. ISBN 978-0803281929 (englanniksi)
- Nelson, James L: Benedict Arnold's Navy: The Ragtag Fleet That Lost the Battle of Lake Champlain but Won the American Revolution. International Marine, 2006. ISBN 978-0071468060 (englanniksi)
- Savas, Theodore & Dameron, David: A Guide To The Battles Of The American Revolution. Savas Beatie, 2010. ISBN 978-1932714944 (englanniksi)
- Silverstone, Paul: The Sailing Navy 1775-1854 (U.S. Navy Warship). Naval Institute Press, 2001. ISBN 978-1557508935 (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Millard, James P.: The Battle of Lake Champlain historiclakes.org. Arkistoitu 20.8.2015. Viitattu 12.7. 2015. (englanniksi)
- ↑ a b Bratten 58.
- ↑ a b Savas 2010. 71–72.
- ↑ a b c d e Lanning 2009, s. 104.
- ↑ a b Savas 2010. s. 75.
- ↑ Lanning 2009. s. 102.
- ↑ Silverstone 2001. s. 15.
- ↑ Nelson 2006. s. 239–241.
- ↑ Bratten 2002, s. 69.