Värtsilän taistelu
| Värtsilän taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Suomen sisällissotaa | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
n. 200 |
220 | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
7 kaatunutta, |
3 kaatunutta, | ||||||
Värtsilän taistelu oli Tohmajärven pitäjään kuuluneessa Värtsilän teollisuustaajamassa 8. helmikuuta 1918 käyty Suomen sisällissodan taistelu. Pari tuntia kestäneen yhteenoton taustalla oli Joensuun suojeluskunnan suorittama Värtsilän punakaartin aseistariisunta. Taistelu päättyi nopeasti työväentalolle linnoittautuneiden punaisten antautumiseen ja pakoon, jonka jälkeen kylä jäi valkoisten haltuun.
Värtsilän taistelun merkitys oli Pohjois-Karjalalle suuri. Se varmisti valkoisten ylivallan, jonka vuoksi seutu säästyi myöhemmiltä yhteenotoilta. Värtsilän valtaus turvasi myös Karjalan rintamalla olleiden joukkojen huollon kannalta elintärkeän Karjalan radan pysymisen valkoisten hallussa. Kun rintamalinja asettui etelämmäksi Karjalan kannakselle, jäi yhteenotto lopulta ainoaksi Pohjois-Karjalan taisteluksi, eikä myöskään muualla Karjalassa nähty rintamalinjan pohjoispuolisia taisteluja.
Värtsilän taistelupaikka jäi toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutetuille aluille ja sijaitsee nykyään Venäjälle kuuluvassa Karjalan tasavallan Värtsilän kunnassa.
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sosialidemokraateilla oli ennen sisällissodan syttymistä vahva kannatus Pohjois-Karjalassa, sillä syksyn 1917 eduskuntavaaleissa SDP sai 45% kannatuksen.[1] Seutu jäi kuitenkin kokonaan rintamalinjan pohjoispuolelle valkoisten hallussa olleelle alueelle.[2] Karjalan radan varren pitäjissä oli jo syksystä lähtien nähty lukuisia punakaartien ja suojeluskuntien välisiä selkkauksia.[3] Tammikuun puolivälistä lähtien seudun suojeluskuntalaiset kerääntyivät harjoittelemaan Joensuun ympäristöön. Sodan käynnistyttyä he osallistuivat Karjalan rintaman taisteluihin Viipurin pohjoispuolella ja myöhemmin Pohjois-Karjalan miehiä lähti rintamalle myös asevelvollisina. Kotiseudulle jääneet puolestaan suojasivat Karjalan rataa ja muita strategisesti tärkeitä kohteita, sekä vartioivat Neuvosto-Venäjän vastaista rajaa.[1]
Pohjois-Karjalan johtava sosialidemokraattinen agitaattori oli puolisonsa kotikaupunkiin Joensuuhun kesällä 1917 Yhdysvalloista muuttanut August Wesley, joka myöhemmin tunnettiin punaisen kaartin esikuntapäällikkönä.[4] Hänet tunnettiin ehdottomasta linjastaan, Wesley ilmoitti jo marraskuun 1917 yleislakon aikana, ettei suostu minkäänlaisiin neuvotteluihin suojeluskuntien kanssa.[5] Valkoiset kuitenkin hajottivat Joensuun punakaartin jo helmikuun alussa, jolloin Wesley pakeni kaupungista ja hiihti yli 300 kilometrin matkan rintamalinjan taakse Lappeenrantaan.[6]
Tuolloin vielä Tohmajärven kuntaan kuulunut Värtsilä oli vahvimpia punaisten tukialueita Pohjois-Karjalassa. Wärtsilän rautaruukin ympärille syntynyt teollisuusyhteisö oli Kuopion, Oulun ja Varkauden ohella merkittävimpiä rintamalinjan pohjoispuolella sijainneita taajamia, jotka sodan alussa jäivät punaisten haltuun.[7] Värtsilän taistelua ja siihen johtaneita vaiheita on kuvannut paikallisen yhteiskoulun johtajana toiminut pastori Kaarlo Aulis, mutta hänen lähes kymmenen vuotta sodan jälkeen kirjoittamat muistelmansa ovat vahvasti valkoisen näkemyksen värittämiä.[4]
Yhteenottoon johtaneet tapahtumat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Joensuun punakaartin hajottamisen jälkeen valkoiset päättivät ottaa haltuunsa myös Värtsilän, mikä kuitenkin edellytti paikallisen punakaartin riisumista aseista.[3] Värtsilän punakaartin aseet olivat peräisin Helsingistä saapuneesta lähetyksestä, joka toimitettiin Joensuun työväenkaartin päällikölle August Wesleylle yleislakon jälkeen joulukuun alussa 1917. Joensuun tulli takavarikoi kiväärit sluksi, mutta kaupungin venäläisen sotaväen otettua ne haltuunsa, päätyivät aseet lopulta punaisille.[8] Osansa kivääreistä sai myös Värtsilän punakaarti, joka säilytti niitä Värtsilän Työväen ja Pienviljelijäin Osuusliikkeen varastossa. Punakaartin päällikkö oli osuuskaupan varastonhoitaja Juho Koski, mutta ilmeisesti myös liikkeenjohtaja Ilmari Aura tiesi salaisesta asekätköstä.[3]
Värtsilän punakaartin kiväärien takavarikointi oli osa jo ennen sisällissodan alkua käynnistynyttä laajempaa operaatiota, jonka varsinaisena tarkoituksena oli riisua Joensuun seudun ja Laatokan Karjalan venäläiset varuskunnat aseista.[5] Värtsilässä käytiin aluksi suojeluskunnan aloitteesta koollekutsuttuja neuvotteluja, jotka kuitenkin jäivät tuloksettomiksi.[3] Värtsilän suojeluskunta esitti nyt uhkavaatimuksen, ja asetti kiväärien luovuttamisen takarajaksi 2. helmikuuta. Tämän jälkeen jokaisen luvattoman aseen haltijaan suhtauduttaisiin yhteiskunnan vihollisena.[5]
Joensuusta saapui määräpäivänä osasto suojeluskuntalaisia, joiden tarkoituksena oli suorittaa tarpeellisiksi katsotut etsinnät, pidätykset ja kuulustelut. Aseita ei kuitenkaan löytynyt, ja lopulta pidätetyt punakaartilaisetkin oli päästettävä vapaaksi, kun nämä ilmoittivat toimeenpiteiden uhkaavan paikkakunnan turvallisuutta. Pastori Auliksen muistelmien mukaan suojeluskuntalaisten perässä juoksi paikallisia työläisiä, joista erityisesti naiset huutelivat törkeyksiä ja nimittivät heitä lahtareiksi. Lähtiessään joensuulaiset antoivat aseiden luovuttamiselle uuden määräajan, joka umpeutui 4. helmikuuta kello 21.[5]
Auliksen mukaan Värtsilän punakaarti piti epäonnistuneen takavarikointiyrityksen jälkeen suojeluskuntaa heikkona ja ryhtyi itse riisumaan paikkakunnan porvaristoa aseista. Hänen väitteensä ei kuitenkaan ilmeisesti pidä paikkaansa, sillä uutena määräpäivänä Värtsilän ja ympäristökylien punakaartit pitivät kokouksen, jonka tuloksena aseet päätettiin luovuttaa. Vuorokautta myöhemmin järjestetyssä uudessa kokouksessa kuitenkin tehtiin uusi päätös aseelliseen vastarintaan ryhtymisestä.[5] Punakaarti valmistautui omien sanojensa mukaan taistelemaan ”ainakin leivän puolesta”. Pohjois-Karjalaa vaivasi tuolloin muun Suomen tavoin ankara elintarvikepula ja jopa osittainen nälänhätä. Punaiset vangitsivat vielä ennen yhteenottoa parikymmentä Värtsilän porvaria, joiden teloituksen punakaartin päällikkö Koski kuitenkin esti.[3]
Taistelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Joensuun suojeluskuntalaisia kuljettanut juna saapui Värtsilän asemalle perjantaina 8. helmikuuta noin kello 6 aamulla. Luutnantti Urho Peltosen johtamaan vajaan sadan miehen ryhmään liittyi myös Lieksasta saapunut pieni ratsuosasto. Avuksi oli määrä tulla myös noin 90 Sortavalan suojeluskuntalaista kapteeni Aleksander Pellin johdolla, mutta heitä kuljettanut juna oli myöhässä sovitusta aikataulusta. Luutnantti Peltonen ei jäänyt odottamaan vahvistuksia, vaan hänen kuultuaan punakaartilaisten olevan parin kilometrin päässä sijaitsevalla Wärtsilän tehdasalueella, käännettiin juna sinne johtavalle raiteelle. Suojeluskuntalaiset saapuivat perille puoli seitsemältä ja nousivat välittömästi junasta punakaartin majapaikkana toimineen Värtsilän työväentalon läheisyydessä.[9][10]
Havaittuaan tehtaan tornista junan saapuneen, punaiset suorittivat hälytyksen soittamalla palosireeniä. Junasta nousseet suojeluskuntalaiset lähtivät samalla etenemään leveässä ketjussa kohti peltoaukean takana sijaitsevaa työväentaloa, josta punakaartilaiset avasivat välittömästi tulen heitä kohti. Työväentalo sijaitsi keskellä Värtsilän teollisuusyhdyskuntaa, joten punaiset puolustautuivat hyökkääjiä vastaan myös omista mökeistään. Taisteluun osallistui heidän puoleltaan myös naisia. Lopulta valkoiset onnistuivat noin puolentoista tunnin taistelun jälkeen saartamaan työväentalon ja valtaamaan sen rynnäköllä. Värtsilän asemalta marssinut Sortavalan suojeluskunnan osasto ehti paikalle vasta tässä vaiheessa ja näin se ehti ilmeisesti kohtaamaan vain taistelupaikalta pakenevia punaisia.[9][10]
Punakaartilaisia oli yhteensä noin 220,[5] joista toistasataa jäi illan aikana suojeluskuntalaisten vangiksi. Joukossa oli myös punakaartiin kuulumattomia Värtsilän työväenyhdistyksen jäseniä, kuten osuusliikkeen johtaja Ilmari Aura, joka pidätettiin yöllä kotoaan.[3] Osa punakaartilaisista onnistui pakenemaan ympäröiville vaaroille, josta valkoiset jäljittivät heitä viikonlopun ajan. Taistelun jälkeen Värtsilästä pakeni myös naisia ja lapsia, jotka kuitenkin palasivat takaisin jo parin päivän kuluttua. Kiinnijääneistä 19 miestä ja yksi nainen kuljetettiin lopulta vankeina Joensuuhun ja muut päästettiin vapaaksi.[9] Joensuulaisten poistuttua tapauksen jälkiselvittely jäi kapteeni Pellin joukkojen tehtäväksi.[10] Heidän keskuudessaan esitettiin vaatimuksia jopa kaikkien punaisten teloittamisesta välittömästi, mutta Värtsilän suojeluskunnan päällikkönä toiminut pankinjohtaja Raino Hallberg onnistui vaikutusvallallaan estämään aikeet. Lopulta teloitettiin ainoastaan kaksi punakaartilista, joita toinen oli kaartin päällikkö Juho Koski. Osa punaisista, kuten vapaksi päästetty Ilmari Aura, pakeni hiihtäen Neuvosto-Venäjän puolelle.[3]
Joensuulaisten omapäinen toiminta sai jälkeenpäin kritiikkiä Sortavalan suojeluskunnalta. Suomen Kuvalehteen kirjoittaneen Viljo Jääskeläisen mukaan taistelussa kärsityt raskaat tappiot johtuivat Peltosen hätiköinnistä, kun hän ei odottanut matkalla olleita vahvistuksia.[11]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Värtsilän taistelun jälkeen työväestön aseellinen toiminta loppui Pohjois-Karjalassa kokonaan. Tästä huolimatta punaisia kannatettiin edelleen avoimesti, muun muassa Rääkkylän kansalaiskokous ilmaisi tukensa Suomen kansanvaltuuskunnalle, eikä suostunut asettumaan kunnallisen suojeluskunnan taakse. Lopulta viimeisetkin työväenjärjestöt kuitenkin pakotettiin lopettamaan toimintansa helmikuun loppuun mennessä.[2]
Maaliskuun alussa valkoiset aloittivat Pohjois-Karjalassa yleiset asevelvollisuuskutsunnat saadakseen miehiä taistelemaan Karjalan rintamalle. Kutsuntoja kuitenkin boikotoitiin usealla paikkakunnalla. Rääkkylässä oli jo kuukautta aikaisemmin pidetty punakaartin kokous, jossa tehtyä päätöstä kutsunnoista kieltäytymisestä noudatti noin puolet asevelvollisista. Kiinnisaatuja karkureita lähetettiin Sortavalan vankileirille ja pidätysten yhteydessä teloitettiin myös ainakin yksi kutsunnoista kieltäytynyt. Kiteellä kutsunnat sen sijaan sujuivat ilman kieltäytymisiä.[12] Osa kutsuntoihin osallistuneista miehistä kuitenkin osoittautui niin epäluotettaviksi, etteivät valkoiset päästäneet heitä taisteluihin. Esimerkiksi Nurmeksesta lähetettiin Raudun rintamalle 260 miestä, jotka ryhtyivät kapinoimaan jo junamatkalla. Perille päästyään heidät riisuttiin aseista ja sijoitettiin linnoitustöihin.[13] Rääkkylän, Tohmajärven ja Kiihtelysvaaran kieltäytyjiä pakeni lähiseutujen metsiin. Heidän yhdistymistään pelännyt Suojeluskunta sai valkoisen armeijan pääesikunnalta sata kivääriä sekä kuusitoistatuhatta patruunaa mahdollisen sissisodan varalta. Pohjois-Karjalan tilanne kuitenkin säilyi rauhallisena sodan loppuun saakka.[14]
Pastori Kaarlo Auliksen mukaan valkoisten voitto kuitenkin rohkaisi ihmisiä myös liittymään suojeluskuntaan. Värtsilästä muodostuikin suojeluskuntalaisten harjoittelu- ja kokoontumispaikka, jossa Karjalan rintamalle lähteviä vapaaehtoisia koulutettiin.[15]
Tappiot ja muistomerkit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Värtsilän taistelussa kaatui seitsemän suojeluskuntalaista ja kolme punakaartilaista.[3] Kaatuneista valkoisista kuusi kuului Joensuun ja yksi Sortavalan suojeluskuntaan. Lisäksi 15 joensuulaista haavoittui.[11]
Värtsilässä sijainnut valkoisten sankarihauta jäi toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton puolelle. Paikalla on nykyään vuonna 1992 paljastettu muistomerkki.[16] Osa Värtsilässä kaatuneista haudattiin Joensuun hautausmaalla sijaitsevaan valkoisten sankarihautaan.lähde? Heidän joukossaan on muun muassa Kiihtelysvaaran kansanopiston opettajana työskennellyt taidemaalari Kaarle Lintula, joka kuoli Värtsilässä saamiinsa haavoihin vuorokausi taistelun jälkeen.[17]
Taistelun jälkeen valkoiset aloittivat puhdistukset, joiden aikana paikkakunnalla teloitettiin helmi–maaliskuun aikana ainakin yksitoista punaista.[18][19] Joensuuhun kuljetetuista vangeista teloitettiin myöhemmin kuusi.[20] Joensuussa ammuttujen punakaartilaisten muistomerkki sijaitsee teloituspaikalla Siilaisilla.[21]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Erkkilä, Jukka: ”Jokaisen oli astuttava joko maan puolustajain tai sen kavaltajain riviin” : Ala-Karjalan rovastikunnan papit Suomen sisällissodan tulkitsijoina 1918–1929. (kirkkohistorian pro gradu -tutkielma) Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, 2014. Teoksen verkkoversio (PDF).
- Tainio, Jukka: Tienhaarasta vasempaan : Siperiaan kauppa-asiamieheksi ja Neuvosto-Karjalaan. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2012. Teoksen verkkoversio (PDF).[vanhentunut linkki]
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Erkkilä 2014, s. 7–9.
- ↑ a b Erkkilä 2014, s. 31.
- ↑ a b c d e f g h Tainio 2012, s. 47–49.
- ↑ a b Erkkilä 2014, s. 28–29.
- ↑ a b c d e f Erkkilä 2014, s. 33–35.
- ↑ Suomen suuri vapaustaistelu. Alituiset kahakat jatkuvat. Turun Sanomat, 19.4.1918, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 14.12.2017.
- ↑ Manninen, Ohto: Vapaussota – osana suursotaa ja Venäjän imperiumin hajoamista Suomen vapaussota 1918. 2017. Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö. Arkistoitu 20.8.2017. Viitattu 14.12.2017.
- ↑ Koistinen, Arttu: Tulli takavarikoi kiväärejä Joensuun punakaartin amerikkalaiselta päälliköltä 9.12.2017. Karjalainen. Arkistoitu 15.12.2017. Viitattu 14.12.2017.
- ↑ a b c Lyhempiä tietoja Wärtsilän taisteluista. Keski-Savo, 19.2.1918, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 14.12.2017.
- ↑ a b c Tikka, Kalevi: Värtsilän valtaus v. 1918 27.2.2013. Värtsilän verkkolehti VÄRTSI. Viitattu 14.12.2017.
- ↑ a b Jääskeläinen, Viljo: Valkoinen nousu Karjalassa. Sortavalan suojeluskunnan osallisuus siinä. Suomen Kuvalehti, 15.2.1919, nro 7, s. 9. Kansalliskirjasto. Viitattu 13.12.2017.
- ↑ Erkkilä 2014, s. 39–40.
- ↑ Everstiluutnantti Elfvengrenin tulo Kiviniemeen, joukkojen uudestaan järjestely, vakoilu Raudun pitäjäseura. Arkistoitu 12.9.2016. Viitattu 14.12.2017.
- ↑ Erkkilä 2014, s. 60.
- ↑ Erkkilä 2014, s. 49.
- ↑ Lintunen, Erkki: Pikakurssi Värtsilän historiasta 29.11.2011. Värtsilän verkkolehti VÄRTSI. Viitattu 14.12.2017.
- ↑ Lintula, Kaarlo Konstantin Suomen sotasurmat 1914–1922. 2001. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 19.9.2016. Viitattu 14.12.2017.
- ↑ Erkkilä 2014, s. 37.
- ↑ Vuosina 1914–22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto Suomen sotasurmat 1914–1922. 2001. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 2.10.2016. Viitattu 14.12.2017.
- ↑ Punaisten hautamuistomerkki: Joensuu 4.9.2017. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 14.12.2017.
- ↑ Punaisten hautamuistomerkki 12.5.2013. Joensuun kaupunki. Arkistoitu 15.12.2017. Viitattu 14.12.2017.