Väinö Lankinen
Väinö Vilho Lankinen (käytti Saksassa nimeä Langen), (24. heinäkuuta 1893 Ilomantsi – 25. kesäkuuta 1926) oli suomalainen jääkärimajuri. Hänen vanhempansa olivat kansakoulunopettaja Juho Lankinen ja Maria Kohonen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Anna Vatasen kanssa.[1][2]
Opinnot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hän kirjoitti ylioppilaaksi Joensuun suomalaisesta lyseosta vuonna 1912 ja liittyi Karjalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa vuosina 1912 - 1914.[1][2]
Jääkäriaika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hän liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 55 muun miehen kanssa 25. helmikuuta 1915. Hänet sijoitettiin joukon 2. komppaniaan ja 21. joulukuuta 1915 alkaen hänet sijoitettiin Kuninkaallisen, Preussin Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 4. joulukuuta 1916 ja komennettiin erikoistehtäviin Suomeen.[1][2]
Suomen sisällissota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomessa hän toimi kansakoulunopettajana Tuupovaaralla, mistä hän siirtyi sisällissodan alkaessa Joensuuhun ja muodosti siellä ”Lankisen lentävät”-nimisen tilapäisen osaston, joka 23. maaliskuuta 1918 palautti järjestyksen Lieksaan. Lieksasta palattuaan hän muodosti Lankisen komppanian (Savon rintamalla myöh. Karjalan komppania), joka lähetettiin avuksi Savoon ja otti osaa Mäntyharjun ja Varkauden valtauksiin. Hän lähti Savosta palattuaan pohjoiskarjalaisen komppanian päällikkönä Karjalan rintamalle, jossa osallistui Mälkölän ja Valkjärven taisteluihin. Hän haavoittui 10. maaliskuuta 1918 Valkjärvellä ja joutui hoidettavaksi Kiviniemen sairaalaan. Sairaalasta ja toipumislomaltaan hän palasi 6. huhtikuuta 1918 ja sijoitettiin päälliköksi 4. Jääkärirykmentin 8. jääkäripataljoonan l. komppaniaan ja otti osaa kaakkoisrajalla käytyihin taisteluihin.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisällissodan jälkeen hän toimi 2. komppanian päällikkönä 4. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona n:o 4:ssä, jonka nimi muuttui ensin Jääkäripataljoona n:o 2:ksi ja sitten Pohjolan jääkäripataljoonaksi. Hänet siirrettiin Sortavalan rajavartioryhmään 2. lokakuuta 1918, jossa hän toimi 2. pataljoonan komentajana, josta hänet komennettiin 2. huhtikuuta 1919 Keski-Suomen rykmenttiin aluksi 4. komppanian päälliköksi ja 20. heinäkuuta 1920 alkaen 2. pataljoonan komentajaksi ja 9. kesäkuuta 1923 alkaen rykmentin talouspäälliköksi sekä 17. syyskuuta 1924 alkaen Savon jääkärirykmenttiin 1. pataljoonan komentajaksi.[1][2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
    |
|
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Auktoriteettitunnisteet: Kansalliset |
|---|
