Väinämöinen – Suomalaisten runojen keskushahmo

Väinämöinen – Suomalaisten runojen keskushahmo
Kirjailija	Martti Haavio
Kieli	suomi
Genre	tietokirjallisuus
Kustantaja	WSOY, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (2021)
Julkaistu	1950
Sarja: Kirjokansi 278
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Väinämöinen – Suomalaisten runojen keskushahmo on Martti Haavion kirjoittama ja WSOY:n vuonna 1950 julkaisema tietokirja, joka käsittelee suomalaisen kansanrunouden päähenkilöä Väinämöistä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi teoksen uudelleen vuonna 2021. Haavion teos oli julkaisunsa aikana mullistava, sillä se muutti käsitystä Väinämöisestä, joka ei ole vain Kalevalan hahmo.

Haavio uudisti kirjallaan 1800-luvun kansallisromantiikan ajan käsitystä Väinämöisestä. 1900-luvun alkupuolella alettiin kansanrunouden tutkijoiden piirissä hiljalleen luopua maantieteellis-historiallisesta menetelmästä. Menetelmän tarkoituksena oli selvittää eri kansanrunomotiivien alkukoti ja osoittaa eri runojen levinneisyys ja niiden vaihtelu. Haavio lähti omassa ajattelussaan siitä, että hän pyrki selvittämään, mistä kansanrunoissa oikeastaan on kysymys. Hänelle oli luontevaa ottaa lähtökohdakseen runojen sankari, Väinämöinen, ja selvittää mistä häneen liittyvät ainekset tulevat ja mistä ne kertovat. Haavio mainitsee teoksensa esipuheessa, että kirjan tarkoituksena on tietoisesti järkyttää vallinnutta kuvaa Väinämöisestä.

Haavion lähtökohtana teosta kirjoittaessa oli selvittää, mistä elementeistä runot ovat syntyneet, ovatko ne kaukaista lainaa vai kotoista tuotantoa ja millaisessa sosiaalisessa miljöössä runojen sepittäjät elivät ja mistä saivat aiheensa. Hänen oli siis selvitettävä runojen alueellisuus, ajoitus, paralleelit muiden kulttuureiden runoudessa sekä se, mikä runoissa oli todenmukaista ja mikä kuviteltua. Lopuksi oli Haavion oli vielä selvitettävä, oliko Väinämöinen todellinen olento vai jumalhahmo.

Haavio rakensi näitä kysymyksiä varten kalevalamittaisten runojen tulkintamallin, joka on edelleen käytössä. Tämän mallin mukaisesti tuli tutkia, missä yhteyksissä Väinämöinen esiintyy runoudessa. Hän lähti tutkimuksessa liikkeelle tarujen alusta, Väinämöisestä maailman luojana. Hänet synnytti Ilmatar, naisjumala, mutta uidessaan alkumeressä hän muokkasi vedenpohjaa, loi maan, luodot, lahdet, syvyydet ja kaiken muun tulevan ihmisen elää. Hänen polvelleen sotka muni munansa, joista syntyivät aurinko, kuu ja tähdet. Maailmansyntymyyttejä selvittäessään Haavio tutki aikaa tuhansia vuosia sitten, jolloin uralilaiset ja indoeurooppalaiset muinaiskulttuurit kohtasivat ja myytit maailman luomisesta levisivät kulttuureista toiseen.

Väinämöinen oli myös runojen kulttuuriheeros, joka muokkasi ensimmäisen pellon, kylvi ensimmäisen sadon, keksi kanteleen ja laulun ja opetti ihmiset tulemaan toimeen maallisen ja taivaallisen välillä. Mutta hän oli myös vahva tietoniekka, jonka viisaus oli miekkaa väkevämpää, vaikka hän Louhen kanssa miekalla Sammosta kamppailikin. Samalla Väinämöinen on kuitenkin myös onneton kosiomies, joka tavoitteli niin Aino-neitoa kuin Pohjolan kaunista tytärtä ja epäonnistui. Šamaanina Väinämöinen käy Tuonelassa, löytää aliseen maailmaan unohtuneen Antero Vipusen. Tämä kertaamisella Haavio hakee ja löytää vertauskuvia ja runoja niin arktisten kulttuurien kuin eteläisten kansojen samanismista ja maailmankuvista. Sitten runoissa koittaa uusi aika ja vanha saa väistyä. Barbaarikristilliset runot, kuten Matti Kuusi niitä kuvaa, kertovat kuinka uudet maailmankuvan ainekset saapuvat Marjatan saaman pojan kautta, ja kuinka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen, saa lähteä luvatakseen kuitenkin palata taas, kun Suomen kansa tarvitsee häntä.

Vuonna 2021 julkaistuun laitokseen jälkisanat on kirjoittanut emeritusprofessori Veikko Anttonen.

Arvioita

Dosentti Lassi Saressalo toteaa uudistetun laitoksen kirja-arviossaan, että Haavion kulttuurillinen osaaminen on valtavaa ja että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran klassikkojen julkaisuhanke on kulttuurisesti merkittävä.