Oikeusrealismi
Oikeusrealismi on oikeusteorian ja -filosofian suuntaus, jonka mukaan oikeuden luonne voidaan ymmärtää parhaiten analysoimalla tuomioistuinten ja kansalaisten tekoja.[1] Oikeusrealismi kattaa joukon erilaisia lähestymistapoja oikeuteen, joille kaikille on yhteistä oikeuden määrittely sosiologisena, empiirisenä tai tosiasiallisena ilmiönä.[2] Oikeusrealismi jakaa oikeuspositivismin kanssa käsityksen siitä, että oikeus perustuu tahdonvaltaisiin päätöksiin, ja sitä voi täten pitää eräänlaisena positiivisen oikeusajattelun muotona, mutta oikeusrealistit poikkeavat oikeuspositivisteista siinä, että heidän mukaansa oikeus koostuu vain niistä oikeusnormeista, jotka tuomioistuimet ja muut lakia soveltavat viranomaiset panevat tehokkaalla tavalla täytäntöön.[3] Oikeusrealismin mukaan oikeutta tulee siis tutkia sellaisena kuin se on, eikä niinkään sellaisena kuin sen pitäisi olla.[4]
Oikeusrealismi jaetaan usein amerikkalaiseen oikeusrealismiin ja skandinaaviseen oikeusrealismiin. Näiden kahden koulukunnan käsityksillä oikeudesta ja oikeustieteestä on monia yhtymäkohtia, mutta niiden erona on etenkin skandinaavisen oikeusrealismin vahvempi tukeutuminen perinteiseen oikeustieteeseen.[5]
Oikeusrealismin vaikutusta länsimaiseen oikeusajatteluun ilmentävät esimerkiksi yhteiskunnallisten tavoitteiden ja vaikutusten korostuminen lainsäädännössä ja lainvalmistelussa[6] sekä tavoitteellisuuden korostuminen oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa[7]. Se on myös vaikuttanut oikeuden yleistieteisiin, kuten oikeussosiologiaan ja oikeustaloustieteeseen,[8] ja Critical legal studies -liikkeeseen[7].
Varhaiset oikeusrealistiset suuntaukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Länsimaissa kehittyi 1800-luvun jälkipuolella ja 1900-luvun alkupuolella useita oikeuden yhteiskunnallista ulotuvuutta painottavia suuntauksia vastareaktiona 1800-luvulla hallitsevaan asemaan noussutta oikeuspositivismia kohtaan. Tätä varhaista oikeusrealismia edustivat esimerkiksi Saksassa intressilainoppi ja vapaaoikeudellinen koulukunta ja Ranskassa François Gény.[9][10][11]
Intressilainoppi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Intressilainoppi (saks. Zwecktheorie) syntyi Saksassa 1800-luvun jälkipuolella vastareaktiona oikeuspositivistiselle käsitelainopille. Suuntauksen perusti Rudolf von Jheringiä, joka oli alunperin käsitelainopin merkittävä edustaja mutta myöhemmin kääntyi sen kriitikoksi, ja sen myöhempiin edustajiin kuuluu esimerkiksi Philip Heck. Käsitelainopin lisäksi intressilainoppi myös reagoi yhteiskunnan teollistumiseen. Intressilainoppi korosti kaiken oikeudellisen sääntelyn tavoitteellisuutta. Sen mukaan oikeudellisessa päätöksenteossa on aina viime kädessä kyse yhteiskunnallisten intressien yhteensovittamisesta, minkä vuoksi siinä on väistämättä tukeuduttava ulko-oikeudellisiin, poliittis-moraalisiin argumentteihin. Oikeuden tutkiminen ja ymmärtäminen edellyttää siis lainsäätäjän kyseessä olevalla oikeussäännöllä tavoittelemien yhteiskunnallisten päämäärien ja tavoitteiden eli oikeussäännön sosiaalisen funktion huomioimista.[12][13][2]
Vapaaoikeudellinen koulukunta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vapaaoikeudellinen koulukunta kehittyi Saksassa 1900-luvun alussa, ja se jatkoi käsitelainopin kritiikkiä. Suuntauksen edustajiin kuuluivat esimerkiksi Eugen Ehrlich, Hermann Kantorowicz, Oskar von Bülow ja Hermann Isay. Vapaaoikeudellisen koulukunnan mukaan tuomarin ei tule ratkaisutoiminnassaan pitäytyä vain kirjalliseen lakiin vaan tukeutua myös oikeussosiologiseen tietoon, yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin tekijöihin sekä yhteisössä vallitseviin oikeudellisiin ja eettisiin vakaumuksin. Oikeutta ei pidetty muodollisena, suljettuna järjestelmänä vaan avoimena ja jatkuvasti kehittyvänä "elävänä oikeutena".[14][15][11]
Amerikkalainen oikeusrealismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Amerikkalainen oikeusrealismi kehittyi Yhdysvalloissa 1800- ja 1900-luvun taitteessa vastareaktiona amerikkalaisen Christopher Columbus Langdellin 1800-luvulla kehittelemälle formalistiselle oikeusajattelulle, jossa korostettiin yleisten oikeudellisten periaatteiden johtamista loogisesti ennakkotapauksista.[16][17][18] Amerikkalaisen oikeusrealismin on katsottu saaneen vaikutteita William Jamesin ja John Deweyn edustamasta pragmatistisesta filosofiasta ja saksalaisesta vapaaoikeuskoulusta.[19][18] Suuntauksen varhaisiin, 1800- ja 1900-luvun vaihteessa vaikuttaneisiin edustajiin kuuluvat etenkin Oliver Wendell Holmes, Roscoe Pound, John Chipman Gray ja Benjamin Cardozo, kun taas myöhempiin, 1900-luvun alkupuolella vaikuttaneisiin edustajiin kuuluvat esimerkiksi Karl Llewellyn, Jerome Frank, Walter Wheeler Cook ja Felix S. Cohen.[11][18]
Amerikkalainen oikeusrealismi korostaa tuomioistuinten ja viranomaisten tosiasiallisen ratkaisutoiminnan tarkkailua pelkkien lainsäätäjän asettamien "paperisääntöjen" sijaan.[20] Oikeustieteen tehtävänä on laatia ennusteita ratkaisutoiminnasta, kun taas oikeussäännöillä on merkitystä vain siinä määrin kuin niitä voidaan käyttää näiden ennusteiden laatimiseen.[21][22] Amerikkalainen oikeusrealismi korostaa tuomareiden tosiasiallisen päätöksenteon tutkimista, jossa lainsäätäjän asettamilla oikeussäännöillä oli enintään ohjeellinen merkitys. Tässä amerikkalaisten oikeusrealistien, etenkin myöhempien edustajien, ajattelulle on ominaista sääntö-skeptisismiä (eng. rule scepticism). Ratkaisuissa julki lausuttujen oikeudellisten perusteiden ajatellaan yleensä olevan vain ratkaisun jälkikäteisiä fasadiperusteluja, kun taas ratkaisun todelliset perusteet liittyvät esimerkiksi tuomarien henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, ideologisiin preferensseihin ja intuitiivisiin tunteisiin.[23][24][25] Amerikkalaisen oikeusrealismin mukaan oikeus ei ole abstrakti sääntö- ja käsitejärjestelmä, vaan vallankäytön väline, jolla on aina käytännölliset päämäärät ja jota oikeudelliset toimijat jatkuvasti kehittelevät.[26][22] Amerikkalainen oikeusrealismi korostaa myös oikeuden empiiristä, yhteiskuntatieteellistä tutkimusta niin ratkaisutoiminnan ennustamisessa kuin sen yhteiskunnallisten vaikutusten arvioimisessa.[27][28]
Amerikkalainen oikeusrealismi jaetaan joskus sosiologiseen oikeustieteeseen ja varsinaiseen oikeusrealismiin, mutta näitä termejä käytetään ristiriitaisesti suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa.[11][18]
Skandinaavinen oikeusrealismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Skandinaavinen oikeusrealismi eli Uppsalan koulukunta kehittyi Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa 1920-luvulla. Se pohjautui Axel Hägerströmin filosofiaan, jonka mukaan metafyysiset arvoarvostelmat, kuten esimerkiksi kaikki oikeuksia koskevat väitteet, ovat ilman semanttista referenssiä ulkoisessa todellisuudessa eli ne eivät viittaa mihinkään olemassa olevaan todellisuuden ilmiöön. Skandinaavinen oikeusrealismi pyrkii tekemään oikeustieteestä positivistis-empiristisen tiedekäsityksen mukaista irrottamalla se kaikenlaisesta tällaisesta metafysiikasta, johon perinteinen lainoppi on syyllistynyt. Väitteet oikeuksista ja velvollisuuksista pyritään usein palauttamaan väitteiksi lingvistis-mentaalisista tosiasioista.[29][30]
Skandinaavisen oikeusrealismin merkittävimpänä edustajana pidetään tanskalaista Alf Rossia.[31][32] Sen muihin edustajiin kuuluvat esimerkiksi Vilhelm Lundstedt, Karl Olivecrona, Knud Illum ja Peter Olof Ekelöf.[5]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Ervasti, Kaijus; Meincke, Nina (toim.): Oikeuden tuolla puolen. Helsinki: Kauppakaari, 2002.
- Laakso, Seppo: Lainopin teoreettiset lähtökohdat. Tampere: Tampereen yliopisto, 2012.
- Lindroos-Hovinheimo, Susanna: Oikeuden rajoilla. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2014.
- Siltala, Raimo: Oikeudellisen ajattelun perusteet - Pääsykoekirja 2/2010. Turku: Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010.
- Strömholm, Stig (suom. Siltala, Raimo): Länsimaisen oikeusajattelun historia. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 1989.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Filosofia:oikeusrealismi Tieteen termipankki. Viitattu 5.8.2023.
- ↑ a b Siltala 2010, s. 103
- ↑ Siltala 2010, s. 102-103
- ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 82
- ↑ a b Siltala 2010, s. 116
- ↑ Siltala 2010, s. 122
- ↑ a b Siltala 2010, s. 123
- ↑ Siltala 2010, s. 120
- ↑ Ervasti, Meincke (toim.) 2002, s. 35
- ↑ Strömholm 1989, s. 310
- ↑ a b c d Siltala 2010, s. 104
- ↑ Ervasti, Meincke (toim.) 2002, s. 29-30
- ↑ Strömholm 1989, s. 311-312
- ↑ Ervasti, Meincke (toim.) 2002, s. 31
- ↑ Strömholm 1989, s. 315-316
- ↑ Siltala 2010, s. 104-105
- ↑ Ervasti, Meincke (toim.) 2002, s. 32
- ↑ a b c d Laakso 2012, s. 64
- ↑ Ervasti, Meincke (toim.) 2002, s. 33-34
- ↑ Siltala 2010, s. 108
- ↑ Siltala 2010, s. 107-108
- ↑ a b Laakso 2012, s. 66
- ↑ Siltala 2010, s. 108-109, 111
- ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 83-84
- ↑ Laakso 2012, s. 66, 72
- ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 82
- ↑ Siltala 2010, s. 112-113
- ↑ Ervasti, Meincke (toim.) 2002, s. 34
- ↑ Siltala 2010, s. 115
- ↑ Laakso 2012, s. 76-77
- ↑ Siltala 2010, s. 117
- ↑ Laakso 2012, s. 82