Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta
Allekirjoitettu 17. lokakuuta 2003
Allekirjoituspaikka Pariisi Ranska
Voimaantulopäivä 20. huhtikuuta 2006
Osapuolet
Ratifioijat 180 valtiota
Yleissopimuksen sopimusvaltiot (vihreällä: sopimus ei ole tullut voimaan)

Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta on YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon ja sen jäsenvaltioiden yhteinen sopimus, jonka Unescon yleiskonferenssi hyväksyi 17. lokakuuta 2003. Sen tavoitteena on edistää aineettoman kulttuuriperinnön vaalimista lisäämällä tietoisuutta aineettoman kulttuuriperinnön merkityksestä paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla yhteistyössä yhteisöjen, ryhmien ja kansalaisjärjestöjen kanssa sekä tarjota kansainvälistä yhteistyötä ja apua.

Unesco-sopimus yleisesti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Unescon yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta on YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon ja sen jäsenvaltioiden yhteinen sopimus. Siinä määritellään aineettoman kulttuuriperinnön olevan "käytäntöjä, kuvauksia, ilmauksia, tietoa, taitoja – sekä niihin liittyviä välineitä, esineitä, artefakteja ja kulttuurisia tiloja – jotka yhteisöt, ryhmät ja joissain tapauksissa yksityishenkilöt tunnustavat osaksi kulttuuriperintöään". Sopimus tunnistaa myös näihin liittyvät välineet, esineet ja kulttuuriset tilat osaksi aineetonta kulttuuriperintöä. Unesco hyväksyi sopimuksen vuonna 2003, mutta ilmiönä aineeton kulttuuriperintö on yhtä vanha kuin ihmiskunta. Sen ilmenemismuotoja voivat olla esimerkiksi suulliset perinteet, esittävät taiteet, sosiaalisen elämän käytännöt, rituaalit ja juhlamenot tai luontoa ja maailmankaikkeutta koskevat tiedot, taidot ja käytännöt. Aineeton kulttuuriperintö säilyy ja välittyy elävänä ja muuntuvana sukupolvilta seuraaville. Tällaisen kulttuuriperinnön avulla voi Unescon mukaan edistää kulttuurien välistä vuoropuhelua ja vahvistaa ihmisten kunnioitusta erilaisia elämäntapoja kohtaan. Erityisen tärkeää aineettoman kulttuuriperinnön ymmärtäminen on erilaisten vähemmistöjen ja valtaväestön yhteiselon sujumisen ja kulttuurisen moninaisuuden säilymisen kannalta.[1]

Sopimuksen tavoitteet ja velvoitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleissopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta hyväksyttiin vuonna 2003 Unescon yleiskokouksessa. Sopimus astui voimaan vuonna 2006, kun 30 Unescon jäsenvaltiota oli saattanut sen voimaan. Heinäkuussa 2020 yleissopimuksen piiriin kuului 180 valtiota.[2]

Yleissopimuksen tavoitteina on edistää aineettoman kulttuuriperinnön vaalimista, taata eri yhteisöjen, ryhmien ja yksilöiden aineettoman kulttuuriperinnön kunnioittaminen, lisätä tietoisuutta aineettoman kulttuuriperinnön merkityksestä paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla ja vahvistaa siten myös keskinäistä yhteisymmärrystä sekä tarjota kansainvälistä yhteistyötä ja apua. Yleissopimus antaa raamit tavoitteiden toteuttamiseen, mutta jättää myös tilaa kansallisille tulkinnoille ja vapauden valita toimeenpanotapa. Sopimus määrittelee, että "sopimuksen osapuolen tulee ryhtyä tarvittaviin toimiin aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi omalla alueellaan [...] [sekä] tunnistaa ja määritellä alueellaan esiintyvän aineettoman kulttuuriperinnön eri elementit". Tämän kartoittamisen on tarkoitus tapahtua yhteistyössä yhteisöjen, ryhmien ja asianmukaisten kansalaisjärjestöjen kanssa. Käytännössä sopimuksen osapuolen tulee luetteloida alueensa aineeton kulttuuriperintö ja päivittää tätä luetteloa säännöllisesti.[1]

Luetteloinnin lisäksi sopimus velvoittaa osapuolta laatimaan ja ottamaan käyttöön yleisen toimintalinjauksen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi, nimeämään tai perustamaan vähintään yhden asiantuntijaelimen ja edistämään aineettoman kulttuuriperinnön vaalimisen kannalta hyödyllistä tutkimusta. Muita sopimuksen asettamia velvoitteita ovat esimerkiksi tiedon levittäminen elävää kulttuuriperintöä uhkaavista tekijöistä.[1]

Unescon yleissopimus määrittelee kaksi kansainvälisellä tasolla toimivaa aineettoman kulttuuriperinnön luetteloa ja yhden rekisterin. Tämän lisäksi sopimusvaltiot laativat omat kansalliset luettelot alueensa aineettomasta kulttuuriperinnöstä. Kesäkuussa 2022 Ihmiskunnan aineettoman perinnön luettelossa on 529 kohdetta 139 maasta, Kiireellistä suojelua vaativan aineettoman kulttuuriperinnön luettelossa on 71 kohdetta 38 maasta ja Parhaiden käytäntöjen rekisterissä on 29 ohjelmaa, käytäntöä ja aktiviteettia 26 maasta.[3]

Yleissopimuksen johdannossa Unesco[1]

  • viittaa olemassa oleviin ihmisoikeuksia koskeviin asiakirjoihin, erityisesti vuoden 1948 ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen, taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen vuodelta 1966 sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen vuodelta 1966,
  • katsoo, että aineettomalla kulttuuriperinnöllä on tärkeä merkitys kulttuurisen moninaisuuden tärkeimpänä kannustimena sekä kestävän kehityksen takeena, kuten Unescon suosituksessa koskien perinnekulttuurin ja folkloren suojelemista vuodelta 1989, Unescon kulttuurista moninaisuutta koskevassa yleismaailmallisessa julistuksessa vuodelta 2001 sekä Istanbulin kolmansissa pyöreän pöydän neuvotteluissa hyväksytyssä kulttuuriministereiden julistuksessa vuodelta 2002 korostetaan,
  • katsoo, että aineettomalla kulttuuriperinnöllä on syvällinen yhteys aineelliseen kulttuuriperintöön ja luonnonperintöön,
  • tunnustaa, että kansainvälistyminen ja sosiaaliset muutokset paitsi luovat edellytyksiä uudenlaiselle yhteisöjenväliselle dialogille tuovat myös, samoin kuin suvaitsemattomuus, mukanaan aineettoman kulttuuriperinnön heikentymiseen, katoamiseen ja tuhoutumiseen liittyviä vakavia uhkia, mikä johtuu erityisesti kyseisen perinnön suojelemiseen varattujen resurssien vähäisyydestä,
  • on tietoinen yleismaailmallisesta tahdosta ja yhteisestä huolesta, mitä tulee ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseen,
  • tunnustaa, että yhteisöillä, erityisesti alkuperäiskansojen yhteisöillä, ryhmillä ja joissain tapauksissa myös yksityishenkilöillä on tärkeä rooli aineettoman kulttuuriperinnön tuottamisessa, suojelemisessa, ylläpitämisessä ja uudelleenluomisessa ja siten myös kulttuurisen moninaisuuden ja inhimillisen luovuuden edistämisessä,
  • toteaa, että Unescon toiminnalla normatiivisten asiakirjojen luomiseksi kulttuuriperinnön suojelemiseksi, erityisesti yleissopimuksella maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta vuodelta 1972, on ollut kauaskantoinen vaikutus,
  • toteaa edelleen, että toistaiseksi ei ole olemassa monenvälistä asiakirjaa aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi,
  • katsoo, että kulttuuri- ja luonnonperintöä koskevia nykyisiä kansainvälisiä sopimuksia, suosituksia ja päätöksiä tulee laajentaa ja täydentää uusilla, aineettomaan kulttuuriperintöön liittyvillä määräyksillä,
  • katsoo, että etenkin nuorempien sukupolvien kyseessä ollessa on tarpeen lisätä laajemmin tietoisuutta aineettoman kulttuuriperinnön ja sen suojelemisen tärkeydestä,
  • katsoo, että kansainvälisen yhteisön tulee, yhdessä tämän yleissopimuksen osapuolina olevien valtioiden kanssa, toimia aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi yhteistyön ja keskinäisen avunannon hengessä,
  • palauttaa mieliin Unescon aineettomaan kulttuuriperintöön liittyvät ohjelmat, erityisesti ohjelmajulistuksen ihmiskunnan suullisen ja aineettoman perinnön mestariteoksista,
  • katsoo, että aineettomalla kulttuuriperinnöllä on korvaamaton rooli saattaa ihmisiä lähemmäs toisiaan sekä vahvistaa ymmärrystä ja vuorovaikutusta ihmisten välillä.

Yleissopimuksen muotoilu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleissopimus sisältää seuraavat määräykset:[1]

  1. Yleiset määräykset
  2. Yleissopimuksen toimielimet
  3. Aineettoman kulttuuriperinnön suojeleminen kansallisella tasolla
  4. Aineettoman kulttuuriperinnön suojeleminen kansainvälisellä tasolla
  5. Kansainvälinen yhteistyö ja apu
  6. Aineettoman kulttuuriperinnön rahasto
  7. Kertomukset
  8. Siirtymäajan lauseke
  9. Loppumääräykset

Yleissopimuksen tavoitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisin kuin muut Unescon yleissopimukset, tämä yleissopimus alkaa ilmoittamalla sen tarkoitukset, jotka ovat:[1]

  1. suojella aineetonta kulttuuriperintöä;
  2. varmistaa asianomaisten yhteisöjen, ryhmien ja yksilöiden kulttuuriperinnön kunnioittaminen;
  3. paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla parantaa yleistä tietoisuutta aineettoman kulttuuriperinnön merkityksestä ja varmistaa perinnön saama arvostus;
  4. tarjota kansainvälistä yhteistyötä ja apua.

Määritelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan "perinteitä tai eläviä ilmaisuja, jotka ovat peritty esi-isiltämme ja siirtyneet jälkeläisillemme, kuten suulliset perinteet, esittävät taiteet, sosiaaliset käytännöt, rituaalit, juhlatapahtumat, luontoa ja maailmankaikkeutta koskevat tiedot ja käytännöt tai tiedot ja taidot. valmistaa perinteisiä käsitöitä".[4] Yleissopimus määrittelee sen seuraavasti:[1]

»"Aineettomalla kulttuuriperinnöllä" tarkoitetaan käytäntöjä, kuvauksia, ilmauksia, tietoa, taitoja – sekä niihin liittyviä välineitä, esineitä, artefakteja ja kulttuurisia tiloja – jotka yhteisöt, ryhmät ja joissain tapauksissa yksityishenkilöt tunnustavat osaksi kulttuuriperintöään. Tätä aineetonta kulttuuriperintöä, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, yhteisöt ja ryhmät luovat jatkuvasti uudelleen suhteessa ympäristöönsä, vuorovaikutuksessa luonnon ja oman historiansa kanssa, ja se tuo heille tunteen identiteetistä ja jatkuvuudesta, edistäen siten kulttuurisen moninaisuuden ja inhimillisen luovuuden kunnioitusta. Tässä yleissopimuksessa keskitytään ainoastaan sellaiseen aineettomaan kulttuuriperintöön, joka vastaa nykyisiä ihmisoikeuksia koskevia asiakirjoja sekä täyttää vaatimukset yhteisöjen, ryhmien ja yksilöiden välisestä kunnioituksesta ja kestävästä kehityksestä.»

Yleissopimus toimii sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Kansallisella tasolla sopimusvaltioiden on "ryhtyä tarvittaviin toimiin aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi omalla alueellaan". Näihin toimenpiteisiin kuuluvat sen alueella olevan aineettoman kulttuuriperinnön tunnistaminen, asianmukaisten säädösten hyväksyminen, koulutuksen edistäminen ja niin edelleen. Lisäksi näitä toimenpiteitä toteuttaessaan jokaisen osapuoli on "pyrkii varmistamaan tällaista kulttuuriperintöä luovien, ylläpitävien ja välittävien yhteisöjen, ryhmien ja tarpeen vaatiessa myös yksilöiden mahdollisimman laajan osallistumisen ja osallistamaan heitä aktiivisesti aineettoman kulttuuriperinnön hallintaan."[1]

Kansainvälisellä tasolla tämä yleissopimus edistää kansainvälistä yhteistyötä, joka sisältää "tietojen ja kokemusten vaihtoa, yhteishankkeita sekä osapuolille suunnatun apumekanismin luomista" muille sopimusvaltioille.[1]

Yleissopimuksen toimeenpano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aineettoman kulttuuriperinnön luettelot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleissopimuksen komitea julkaisee ja ylläpitää kahta aineettoman kulttuuriperinnön luetteloa, jotka ovat

Yleissopimuksen kansallinen toimeenpano Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Museovirasto vastaa yleissopimuksen toimeenpanosta Suomessa.

Aineettoman kulttuuriperinnön rahasto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimuksella perustetaan aineettoman kulttuuriperinnön rahasto, jonka käytöstä päättää toimikunta. Rahasto koostuu pääasiassa sopimusvaltioiden ja Unescon yleiskonferenssin varoista.[1]

Kulttuuripolitiikan maailmankonferenssi Mexico Cityssä vuonna 1982 oli yksi ensimmäisistä kansainvälisistä tilaisuuksista, joissa mainittiin "aineettoman perinnön" säilyttäminen. Konferenssissa määriteltiin kulttuuriperinnön käsittävän "sekä aineelliset että aineettomat teokset, joiden kautta ihmisten luovuutta ilmaistaan", ja pyysi Unescoa ja jäsenvaltioita ryhtymään toimiin tällaisen perinnön suojelemiseksi.[5]

Unesco hyväksyi vuonna 1989 suosituksen perinteisen kulttuurin ja kansanperinteen suojelemisesta ensimmäisenä oikeudellisena välineenä aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi. Tämä suositus heijasti aikaisemman Mexico Cityn konferenssin ajatuksia. Unesco toteutti joitakin edistämisohjelmia lisätäkseen tietoisuutta tästä suosituksesta, mutta ne eivät olleet kovin onnistuneita. 1990-luvun lopulla pidettiin kuitenkin tämän suosituksen arvioimiseksi konferenssi, jossa tuotiin esiin joitakin yleissopimuksen laadinnassa huomioitavia ongelmia. Tässä mielessä tämä suositus oli tärkeä askel.[5]

Unesco käynnisti vuonna 1997 ihmiskunnan suullisen ja aineettoman perinnön mestariteosten julistamisohjelman, jonka tarkoituksena on lisätä tietoisuutta aineettoman perinnön tärkeydestä. Tämä ohjelma julisti yhteensä 90 mestariteosta vuosina 2001–2005 ja sysäsi liikkeelle yleissopimuksen valmistelun.[6]

Jäsenvaltioiden pyynnöstä pääjohtajan tekemässä alustavassa tutkimuksessa aineettoman kulttuuriperinnön turvaamisesta suositeltiin uuden kansainvälisen standardin asettavan asiakirjan luomista.[5]

Vuonna 2001 yleiskonferenssi hyväksyi toisen asiakirjan, yleismaailmallisen julistuksen kulttuurisesta monimuotoisuudesta, joka sisältää myös artikloja, jotka koskevat "perinnön kaikissa muodoissa" säilyttämistä.[7] Tämä julistus ja sen toimintasuunnitelma esittivät tulevan yleissopimuksen perusajatuksen ja auttoivat sen kehittämisessä.[5]

Monien kahden vuoden aikana pidettyjen kokousten tuloksena yleissopimusluonnos tuotiin yleiskonferenssille ja hyväksyttiin vuonna 2003.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]