Tyyne Lehtonen
Tyyne Lehtonen (1925 Lempaala, Inkeri – 2011 Raahe) oli inkerinsuomalainen muistelmakirjailija.[1][2]
Lempaalassa, Pohjois-Inkerissä, Suomen rajan tuntumassa syntyneen Tyyne Lehtosen isän suku oli savakkoja, jotka olivat tulleet 1600-luvulla Savosta Inkerin maalle. Hänen äitinsä suku oli äyrämöisiä Karjalan kannakselta. Lehtosen perhe viljeli maata ja he myivät elintarvikkeita läheiseen miljoonakaupunki Leningradiin. Pakkokollektivisoinnin alettua karja ja maat otettiin kolhoosin omistukseen ja talonpoikien viljelyala kutistettiin 10 aariin. Vuonna 1935 Lehtosen perhe karkoitettiin Tserepovetsiin. He olivat siellä vuoden ajan, kunnes karkasivat ja pääsivät Länsi-Inkeriin Viron rajalle, jonne rakennettiin uusi koti 1937. Lehtosen vanhemmat ja sisaret olivat töissä kylän kolhoosissa.[1]
Vuonna 1941 Lehtonen joutui 16-vuotiaana keskeyttämään sodan takia keskikoulun ja menemään työhön kolhoosin kasvitarhalle. Miehet vietiin armeijaan ja Lehtonen oli viikkoja kaivamassa tankkiesteitä toisten nuorten kanssa. Saksalaisten tullessa Leningradin edustalle rautatiet, asemat ja kaikki suuret rakennukset pommitettiin ja useat perheet menettivät kotinsa. Lehtonen joutui muiden nuorten lailla tekemään raskasta työtä saksalaisille melkein kolme vuotta. Lokakuussa 1943 Lehtosen perhe evakuoitiin muiden inkeriläisten siviilien kanssa Suomeen.He olivat muutamia viikkoja Kloogan leirillä ja pääsivät sitten laivalla miinoitetun Suomenlahden yli Hankoon.[1]
Inkeriläiset kuljetettiin junalla pohjoiseen ja he odottivat sijoituspaikkaa muutaman kuukauden karanteenileirillä. Tammikuussa 1944 Lehtosen perhe sai evakkopaikan eräästä lähipitäjän maatalosta. He hoitivat talon karjaa ja tekivät sisätöitä emännän apuna. Tyyne Lehtonen meni naimisiin 1945 evakkotalonsa 35-vuotiaan pojan kanssa ja Lehtosen perhe jäi Suomeen. Vuonna 1948 he ostivat lähipitäjästä keskeneräisen talon, johon kuului metsää ja 12 hehtaaria maata. Perheeseen syntyi 10 lasta ja isä matkusti traktoritöissä jopa Lapissa asti metsäsavotassa. Lehtosen vanhemmat kuolivat 1960-luvun vaihteessa ja lokakuussa 1965 kuoli hänen miehensä sydänkohtaukseen. Tyyne Lehtonen sai kuitenkin kolmessa vuodessa perheensä talouden kuntoon ja sai maksettua perheelleen kertyneet velat.[1]
Näihin aikoihin hänellä alkoi riittää aikaa kirjoittamiseen. Hän kirjoitti kertomuksia esimerkiksi inkeriläisten heimopataljoonasta Kansa Taisteli-lehteen. Tässä pataljoonassa oli taistellut hänen kotikylänsä inkeriläisiä poikia. Myös Lehtosen runoja ja kirjoitelmia julkaistiin Inkeriläisten Viesti-lehdessä ja paikallislehdissä. Lehtonen liittyi Maakuntakirjailijoiden liittoon ja osallistui liiton tapahtumiin. Hän sai kirjeitse yhteyden kotiseudulle jääneeseen ystäväänsä ja matkusti tapaamaan häntä yli 25 vuoden jälkeen. Matkan seurauksena Lehtonen päätti kirjoittaa elämästään kirjan. Hän osallistui käsikirjoituksellaan Otavan vuonna 1972 pitämään Elämäni tarina kirjoituskilpailuun, johon osallistui 957 kirjoittajaa ja Tyyne Lehtonen pääsi 15 parhaan joukkoon. Hänen käsikirjoituksensa Kohtalon lapsia julkaistiin samannimisenä kirjana Otavan Kertomus elämästä-sarjassa vuonna 1974. Hän sai kirjallaan julkisuutta paikallislehdissä ja inkeriläisten keskuudessa ja kotikunta palkitsi hänet kulttuuripalkinnolla.[1]
Tyyne Lehtonen matkusteli nyt paljon, etupäässä kotiseudulleen ja toimi matkoilla venäjän kielen tulkkina. Hän oli lastenhoitajana lastensa perheissä ja pääsi 55-vuotiaana maatalousyrittäjän eläkkeelle. Vanhin poika osti kotitilan ja Lehtonen muutti kaupunkiin auttaen kuitenkin vielä kylvö- ja puintiaikoina kotitilan töissä. Vuonna 1990 hän sai Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. luokan mitalin kultaristein ansioistaan kasvattajana. Viimeiset vuotensa hän asui palvelukodissa ja kuoli vuonna 2011.[1]
Teoksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kohtalon lapsia. Otava 1974