Tuomas Alatalo

Tuomas Juhani Alatalo (27. syyskuuta 1977 Helsinki – 10. marraskuuta 2021 Espoo) oli vaikeasti CP- ja puhevammainen mies, joka nousi julkisuuteen vuonna 1999 hänen kirjoittamakseen väitetyllä kirjalla Olen ja saan sanoa (WSOY).  Hänen nimissään julkaistu toinen teos Olen unieni vallaton valtias (Basam Books, 2020) koostuu runoista, joita Alatalon väitetään kirjoittaneen yhdeksän eri avustajan kanssa kahdenkymmenen vuoden aikana.  Alatalon väitetään kirjoittaneen fasilitoiduksi kommunikaatioksi (FC) kutsutun menetelmän avulla. Hänen väitettiin opiskelleen Timo Montosen ja Oriveden opiston kirjoittajakursseilla, Risto Ahdin runokursseilla sekä Kriittisessä korkeakoulussa 2005-07.

Alatalon kirjoitustaidosta käyty väittely

2000-luvun alussa käytiin keskustelua, kirjoittiko Alatalo itse vai tuottivatko tekstin hänen avustajansa. Väittely Alatalon kirjoitustaidosta nivoutui fasilitoinnista käytyyn debattiin. Useat Alatalon kirjoitustaidon epäilijät vastustivat fasilitaatiota kokonaisuudessaan.  Väittely alkoi erityispedagogiikan professorin Eija Kärnän ja kielitieteen professorin Jussi Niemen esiteltyä Alatalon tapauksen julkaisussa Mental Detardation vuonna 2002, minkä jälkeen erityispedagogiikan professori Timo Saloviita ja tutkija Heikki Sariola kyseenalaistivat väitteen, että Alatalo kirjoittaisi itse.

Alatalon kirjoitustaitoa epäileviä argumentteja

Saloviita esitti "seitsemän vahvaa perustelua" sen puolesta, että Alatalo ei kirjoittanut itse vaan tekstit tuotti fasilitoija, useimmin Alatalon äiti, ja että hän teki sen ymmärtämättä itse tuottavansa tekstiä poikansa puolesta. Vahvimmaksi argumentikseen Saloviita mainitsi, että Alatalo ei kyennyt tuottamaan tekstiä videoista, jotka hän näki mutta jota avustanut äiti ei ollut nähnyt. Aineistonaan Saloviita käytti Alatalon esikoisteoksen ja lehtiartikkelin lisäksi Alataloa käsitellyttä jaksoa Inhimillinen tekijä-tv-ohjelmasta.  Saloviidan muita argumentteja olivat, että Alatalo ei voinut olla kirjoittaja, koska hän käyttäytyi kuten älyllisesti vaikeavammainen, hän ei osannut lukea, hänen tekstinsä olivat ristiriidassa hänen muun kommunikaationsa kanssa, hän väitti muistavansa asioita hyvin varhaisesta vauvaiästä mutta ei tiennyt asioita, joita avustaja ei tiennyt, hän katsoi vain satunnaisesti näppäimistöä kirjoittaessaan yhdellä sormella ja avustaja katsoi näppäimistöä kirjoittamisen aikana. Alatalon kirjoitustaitoa epäileviä kantoja esittivät myös lastenneurologian linjajohtaja Hannu Heiskala, sosiaalipolitiikan professori J. P. Roos ja CP-lehden toimittaja Sini Pälikkö.  Fasilitoinnin toimivuudesta ei ole tieteellistä näyttöä, ja useat organisaatiot ovat lakanneet käyttämästä sitä. Timo Saloviita kritisoi, että Alataloa esitelleessä tv-ohjelmassa ei esitetty yhtään autenttista näytettä fasilitoinnista. Saloviidan mukaan Alatalo jätettiin rimpuilemaan fasilitaatiota vastaan.

Vuonna 2020 Youtubessa ja Aamulehdessä julkaistiin uutta videomateriaalia Alatalon kirjoittamisesta. Timo Saloviidan mukaan videomateriaali todisti ettei Alatalo kirjoittanut itse: avustaja ohjasi Tuomaksen kättä samalla kun Alatalo itse katseli ympärille ja taakseen. Saloviidan mukaan kirjoittaminen ilmasta käsin katsomatta näppäimistöä on mahdotonta.

Alatalon kirjoitustaitoa puolustavia argumentteja

Alatalon nimissä vuonna 2017 julkaistussa yleisönosastokirjoituksessa väitetään, että Alatalo oli ollut seurannassa Jorvin sairaalan erityissairaanhoidon neuro­logisella osastolla, tavannut neurologinsa vuosittain ja hänen kuntoutussuunnitelmassaan todettiin, että kirjoittaminen auttoi häntä pysymään tervejärkisenä.  Alatalon kirjoitustaitoa julkisuudessa puolustivat lastenpsykiatri Jari Sinkkonen, runoilijat Risto Ahti ja Jyrki Kiiskinen sekä kirjailijat Jukka Parkkinen ja Timo Montonen.  Lisäksi kirjailijat Mikko Rimminen ja Tommi Parkko osoittivat luottamuksensa Alatalon opettajina. Yksi puolustajien argumentti oli, että he olivat henkilökohtaisesti viettäneet runsaasti aikaa Alatalon kanssa eikä heillä ollut syytä kyseenalaistaa tämän kirjoitustaitoa tai älykkyyttä.  Yksikään Alatalon kirjoitustaitoa julkisesti epäillyt henkilö ei ollut tavannut Alataloa, joten heidän käsityksensä perustuivat vain vähäisessä määrin empiiriseen tarkasteluun. Timo Montonen, joka toimi nuoren Alatalon yksityisopettajana, kirjoittaa: "Tapasimme muutaman kuukauden välein, kävimme Fazerilla syömässä lihapullia ja ajelimme junalla ja metrolla, kapusimme Stadionin torniin ja vierailimme toistemme kotona pippaloissa. Poikkeuksetta Tuomas aina hurmasi tapaamansa ihmiset. Vähitellen opin lukemaan hänen kehonkieltään, katsetta, silmäkulman väräytystä, nyökkäyksiä, taakse kaartumista. Viestinnällinen vuorovaikutuksemme laajeni, ja pystyin näkemään, että hänen eleensä ja puheensa olivat linjassa ja tukivat toisiaan."

Lisäksi esitettiin argumentti, että Alatalon ei väitetäkään kirjoittaneen kirjojaan yksin: kirjat on toimitettu, niin kuin muidenkin kirjailijoiden kirjat. Ensimmäisen Alatalon kirjan Jukka Parkkinen oli toimittanut noin tuhannesta tiedostosta, minkä lisäksi käsikirjoitusta toimitettiin kustantamossa, ja runoteoksen kirjoittamisessa Alataloa oli avustanut yhdeksän henkilöä kahdenkymmenen vuoden aikana.

Tuotanto

• Tuomas Alatalo, Olen ja saan sanoa (toim. Jukka Parkkinen). (WSOY, 1999)
• Tuomas Alatalo, Olen unieni vallaton valtias (Basam Books, 2020)
• Kolumneja julkaistu seuraavissa lehdissä vuosina 1999–­2001: Metro, Voima, Helsinki-info
• Elämää toisessa elämässäni, nimimerkillä ”Toivo”. Ei enempää kuin Elämää. Antologia vammaisten ihmisten arjesta. Toim. Timo Korpela. VANE-julkaisuja 2. 2003.
• Mitä taide minulle merkitsee? Parantava taide. Taideoppikirja lähi- ja perushoitajille. Toim. Inka Ukkola. Toimihenkilöjärjestöjen sivistysliitto TJS.