Uitto

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Tukkijätkä)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee tapaa kuljettaa puutavaraa vesitse. Katso muut merkitykset täsmennyssivulta.
Tukinuittoa Joensuun kanavan läpi vuonna 2009.

Uitto on tapa kuljettaa puutavaraa, pääasiallisesti tukkipuita, vesitse. Uitto on varsin edullinen tapa raakapuun kuljetukseen.

Nykyään puunippuja kuljetetaan järvissä ja merissä hinaamalla. Puroissa ja joissa ne kulkisivat veden virtauksen voimalla, mutta Suomessa jokiuittoa ei ole harjoitettu sitten 2000-luvun alun. Ainakin Pielisjoella Joensuussa uitetaan puuta edelleenkin.

Nippu-uitto - vuoden 1971 suomalainen postimerkki.

Kaadetut määrämittaiset tukit niputetaan nipuiksi. Niput lasketaan veteen ja yhdistetään tukkilautaksi. Puun ominaispaino on hiukan veden ominaispainoa pienempi, joten nippu kelluu. Tukkilauttaa vedetään hinaajalla. Aiemmin käytettiin myös varppaajia ja hevosponttoita tai miesvoimalla toimineita ponttoita. Lyhyemmillä matkoilla saatettiin käyttää keluuveneitä.

Puro- ja jokiuitto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Käytöstä poistettu uittoränni Lapin Nellimissä.
Kotkan saha vuonna 1910. Etualalla varastoituna puutavaraa, joka on uitettu paikalle Kymijokea pitkin.

Usein vähävetisissä ja mutkikkaissa puroissa jouduttiin rakentamaan erilaisia uittolaitteita purouiton sujumiseksi ja tukkisumien syntymisen estämiseksi. Tukkijätkien tehtävänä oli ohjata purossa uivia tukkeja kekseillään. Purouitto loppui Suomessa suurimmalta osaltaan toisen maailmansodan jälkeen. Jokiuitto vaati uoman perkausta, uittolaitteiden rakentamista ja jatkuvaa kunnossapitoa, ja se oli erityisesti jokien yläjuoksulla monesti vaikeaa veden vähyyden takia. Uittoa helpotettiin rakentamalla järvien välille uittorännejä, jolloin ei tarvittu välttämättä lainkaan alkuperäistä vesiväylää. Metsäautoteiden kehittyessä jokiuitto kävi kannattamattomaksi ja korvattiin puutavara-autoilla. Viimeiset jokiuitot tapahtuivat Kymijoella Kuusankosken yläpuolella vuonna 2002[1], Iijoella kesällä 1988 ja Kemijoella kesällä 1991.

Nykyään Suomessa uitetaan puutavaraa vain järvissä kuten Saimaalla, vaikkakin puutavaran autokuljetus on paljolti syrjäyttänyt uiton. Pielisjoella Joensuussa uitetaan edelleenkin lähde?

Järviuitto on kuitenkin lisääntymässä[2]. Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuosittaiset 10 miljoonan kuutiometrin puukuljetukset Venäjältä loppuivat[2]. Teollisuuslaitokset pyrkivät korvaamaan venäläisen tuontipuun kotimaisella puulla, mutta sen kuljettamiseen teitä pitkin ei riitä autoja, joten sitä päädyttiin kuljettamaan uittamalla[2]. Uitto tuottaa merkittävästi vähemmän päästöjä kuin puiden kuljettaminen kuorma-autoilla[2]. Raakapuun uittaminen tulee myös 20 prosenttia halvemmaksi kuin kuorma-auto- tai rautatiekuljetus[2]. Niinpä Vuoksen vesistöalueella puuta uitetaan 550 000 kuutiometriä vuonna 2022, mikä vastaa lähes 9700 kuorma-autollista[2]. Uiton ennakoidaan lisääntyvän vielä kolmanneksella[2].

Uitto ja laki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uiton lajitteluvaihe ennen puiden siirtymistä eteenpäin oli tyypillinen työvaihe jokisuistoista eli ns. "sortteeri" – vuoden 1971 suomalainen postimerkki.

Jokaisella on oikeus uittaa puutavaraansa vesistöissä, mutta tämän oikeuden käyttämistä on säännelty erittäin tarkasti vesilaissa. Tämän vuoksi virtaavissa vesistöissä on määritelty valtaväylä, joka on varattu liikenteelle ja jota ei saa rakentamalla sulkea. Uittajalla on laajat oikeudet suorittaa tarkoituksenmukaisia rakennustoimia ja töitä myös muiden omistamilla rannoilla ja vesialueilla, padota vesistöä ja nostaa vettä maalle, jos se on tehtävissä ilman suurta haittaa. Käytännössä, jos puuta uitetaan laajassa mittakaavassa, vesistölle vahvistetaan uittosääntö, ja kaikki uiton harjoittajat ovat velvollisia noudattamaan sitä. Yhteisuitossa puutavaran omistajat luovuttavat puutavaransa uittoyhdistykselle, joka huolehtii uitosta ja jakaa puutavaran määränpäässä takaisin omistajille.

Uiton taloudellinen ja sosiaalinen merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uittojätkiä Kitisellä.

Suomen sisäosissa virtaa suuri määrä uittokelpoisia jokia. Lainsäädäntö mahdollisti aiempaa huomattavasti tehokkaamman puunkäytön 1800-luvun puolivälin jälkeen. Tämä merkitsi myös laajan kaupallisen uiton alkamista. Samalla uitto ja metsätalous tarjosivat sivu- tai päätoimen suurelle osalle Suomen tilatonta tai pientilallista väestöä. Tyypillisesti pienviljelijä kävi talvella metsätöissä ja osallistui keväisin uittoon sen kulkiessa hänen asumuksensa ohi.

Uittokeksejä Metsämuseo Lustossa.

Uittotyö oli raskasta ja usein vaarallista. Työväki liikkui jokea alaspäin uiton edetessä. Nuori ja naimaton miesväestö muodosti ärsykkeen jokivarren naisille, ja uittoromantiikka olikin 1900-luvun alkupuolella sekä todellinen että kirjallinen ilmiö. Vaikka kirjallisuus on monesti liioitellut uittolaisten sukupuolisuhteita, monet uittotyömiehet löysivät jokivarren taloista vaimonsa ja jäivät asumaan seudulle. Merkittävimmät ilmiön kuvaajat ovat Johannes Linnankoski ja Kalle Päätalo. Myös Unto Palokas on kuvannut kirjassaan Jätkän elämää menneiden aikojen tukkijätkien työtä. Jokisuun kaupungit ja taajamat, jonne tukit lopulta päätyivät, hyötyivät myös uittomiehistä, jotka saivat palkkansa uiton päätyttyä siellä. Samalla uittoyhdistysten ja metsäyhtiöiden johtajat muodostuivat alueensa merkkimiehiksi. Syrjemmällä jo metsäteknikko, ”ukkoherra”, oli korkeassa asemassa, sillä hänen työhönottopäätöksensä ratkaisivat monien perheiden elannonsaantimahdollisuudet. Uittoperinne onkin erittäin merkittävä identiteettiä muokannut tekijä erityisesti pitkien jokien, kuten Oulu-, Ii- ja Kemijoen, varsien asukkaille mutta myös suurilla järvillä, kuten Pielisellä ja Päijänteellä.

Entisiä metsänkorjuun ja uiton työvaiheita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Havupuutukit kaadettiin talvisin. Tiettömien taipaleiden takana oli kämppiä, joihin tarvittaessa majoituttiin. Ennen moottorisahoja kaataminen tehtiin justeerilla. Kullakin metsätyömiehellä oli palstansa, joka piti olla tehtynä maaliskuun loppuun mennessä. Poikkeuksellinen aikataulu oli vanerikoivulla, joka kaadettiin elokuussa rasiin eli puun ollessa lehdessä. Ajomiesten tehtävänä oli vetää kaadetut puut sovittuihin paikkoihin hevosella. Tässä oli hankaluutena upottava lumi ja alamäet, joissa hevonen oli vaarassa saada tukit päälleen. Raskaita kuormia varten vesireittejä jäädytettiin pumppaamalla pinnalle vettä. Jäällä tukit niputettiin. Puut saatettiin myös kuormata rautatievaunuun, autoon tai lotjaan. Kuormaamiseen käytettiin joluja eli puuluiskia, joita pitkin puut vieritettiin.[3]

Varsinainen uitto saattoi alkaa irtouittona pikku puroilta tai jäälle tehdyn tukkilautan nippu-uittona.[3] Järviseutujen hevosponttoo korvautui pian höyrykäyttöisillä hinaajilla ja varppaajilla. Matkan varrella oli vielä erottelutyömaita, joissa eri yhtiöiden puut lajiteltiin.

Tukkisuman purku - vuoden 1946 suomalainen postimerkki.
Tukkilauttoja ja apuhinaaja Lappeenrannan Kaukaalla 1990.
  • Pakkanen, Esko: Antaa pölkyn juosta! Pieni kirja uitosta. Lusto - Suomen metsämuseo ja metsätietokeskus ja Suomen uittajainyhdistys, 2004.
  1. Uitto ei ole enää taunopalojen hommaa (Arkistoitu – Internet Archive). Särmä-lehti 11.8.2011. Puutyöväen liitto
  2. a b c d e f g Metsäteollisuus kaivoi satoja vuosia vanhan kuljetustavan naftaliinista – tältä näyttää, kun 938 tukkinippua seilaa Saimaalla jonossa Yle Uutiset. 15.7.2022. Viitattu 14.8.2022.
  3. a b Jaakko Ruuskanen: Metsä- ja uittoperinnettä Itä-Suomessa, s. 4–10. Savonlinna: Omakustanne, Jaakko Ruuskanen, 1996.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]