Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen

Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen: Tiedonsosiologinen tutkielma (engl. The Social Construction of Reality: A Treatise in the Sociology of Knowledge) on Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmannin kirjoittama tiedonsosiologinen kirja, joka on julkaistu vuonna 1966. Teos ilmestyi suomeksi vuonna 1994 Gaudeamuksen kustantamana.

Teos toi sosiaalisen konstruktion käsitteen sosiologiaan ja se on saanut vahvoja vaikutteita Alfred Schütziltä. Kirjan keskeisen ajatuksen mukaan ihmiset ja ryhmät tuottavat vuorovaikutuksessaan representaatioita toistensa toiminnasta, jotka ajan myötä muotoutuvat vastavuoroisiksi rooleiksi. Kun nämä roolit tuodaan kaikkien yhteisön jäsenten saataville, ne institutionalisoituvat. Instituutioitumisen prosessissa käsitteiden määritelmä sisällytetään yhteiskuntaan. Ihmisten käsitykset todellisuuden luonteesta sisältyvät yhteiskunnan instituutioihin. Täten yhteiskunnallisen todellisuuden voidaan sanoa olevan sosiaalisesti rakentunut.

Kirjan perusasiat

Sosiaalinen tietovaranto: Aiemmat teoriat (Max Scheler, Karl Mannheim, Werner Stark, Karl Marx, Max Weber ym.) keskittyivät usein liiaksi tieteelliseen ja teoreettiseen tietoon, joka on vain pieni osa yhteisöllistä tietovarantoa. Se koskee vain pieniä ihmisryhmiä. Tavat, yleiset tulkinnat, instituutiot, rutiinit, tottumukset, kuka-on-kuka ja kuka-tekee-mitä –tieto sekä roolit kattavat paljon suuremman osan yhteiskunnan tiedosta.

“-- Teoreettinen tieto on kuitenkin vain pieni, eikä missään tapauksessa tärkein osa siitä, mikä käy yhteiskunnallisesta tiedosta. Tärkein instituutiojärjestelmää koskeva tieto on esiteoreettista tietoa. Tämä tieto on sen loppusumma, ”minkä jokainen tietää” sosiaalisesta maailmasta, kokoelma elämänohjeita, sivellisyyskäsityksiä, sananlaskuiksi muotoiltuja viisauksia, arvoja ja uskomuksia, myyttejä ja niin edelleen.” (s. 78-79)

Semanttiset kentät: Tietovaranto on sosiaalisesti jakautunutta ja semanttisiin kenttiin luokiteltua. Tietoalueiden dynaaminen jakautuminen ja niiden väliset riippuvuudet muodostavat sosiaalisen tietovarannon rakenteen.

“Sosiaalinen tietovaranto jakaa todellisuuden tuttuuden asteisiin[...] Omaa ammattiani ja sen maailmaa koskeva tietoni on hyvin rikasta ja yksityiskohtaista, kun taas toisten ammattimaailmoja koskeva tietouteni on varsin pintapuolista.” (s. 54) “Tiedon yhteiskunnallinen jakautuminen saa alkunsa siitä yksinkertaisesta tosiseikasta, etten tiedä kaikkea sitä, minkä lähimmäiseni tietävät, ja päinvastoin. Se huipentuu äärimmäisen monimutkaisiin ja vaikeaselkoisiin asiantuntijatiedon järjestelmiin. Tieto siitä, kuinka yhteiskunnallinen tietovaranto on jakautunut, on tärkeä osa samaista tietovarantoa.” (s. 57)

Myös kielellä on tärkeä osa arkitodellisuuden rakentumisen tulkinnassa. Kieli voi yhdistää arkielämän tiedon erillisten todellisuuksien tietoon, ja täten mahdollistaa esimerkiksi unien tulkinnan arkiajattelun keinoin. “Kieli kykenee myös ylittämään jokapäiväisen elämän kokonaisuuden. Se voi viitata kokemuksiin äärellisillä merkitysalueilla ja nivoa yhteen erillisiä todellisuuden vyöhykkeitä -- kurottautuen alueille, jotka ovat sekä käytännössä että periaatteessa arkikokemuksen saavuttamattomissa" (s. 51) Mitä kielen funktioon ja symboleihin tulee, ovat Berger ja Luckmann perineet suuren osan ajatuksistaan George Herbert Meadilta ja muilta symbolisen interaktionismin kehittäjiltä, kuten kirjan johdannossa sanotaan. Heiltä opittua on erityisesti ajatus todellisuuden rakentamisesta.

Jokapäiväisen elämän todellisuus (verrattuna toisiin todellisuuksiin, kuten unet, teoreettiset rakennelmat, uskonnolliset käsitykset, mielikuvitusmaailmat jne.) on intersubjektiivisuutensa vuoksi erityislaatuinen. (s. 32-35):

“Jokapäiväisen elämän todellisuuteen verrattuna muut todellisuudet ilmenevät äärellisinä merkitysalueina, perustodellisuuden ympäröiminä merkitysten ja kokemusten saarekkeina.” (s. 35)

Merkit ja kieli mahdollistavat jokapäiväisen elämän todellisuuden rakentumisen:

“Merkki voidaan erottaa muista objektivoitumista nimenomaisen merkitysten välittämistehtävänsä perusteella[...] Kielen irrotettavuus perustuu ennen kaikkea sen kykyyn välittää merkityksiä, jotka eivät ole subjektiivisten mielenliikkeiden välittömiä ilmauksia 'tässä ja nyt'[...] Tällä tavoin kielestä voi tulla valtava, tuleville sukupolville säilyvien merkitysten ja kokemusten varasto[...] Kieli myös tyypittää kokemuksia. Tämän ansiosta voin ryhmitellä kokemukseni laajoiksi kategorioiksi, jolloin niistä tulee mielekkäitä paitsi itselleni myös lähimmäisilleni.” (s. 46-49)

Yhteiskunta objektiivisena todellisuutena

“Yhteiskunnallinen järjestys on ihmisen tuotosta tai – täsmällisemmin ilmaisten – jatkuvaa inhimillistä tuotantoa.” (s. 64).

Instituutioitumisen alkuperä on totunnaistumisessa ja tavoissa (jotka muotoutuvat yhteisestä havainnoinnista ja toimintatapojen yhteisymmärryksestä). Tämä vähentää epävarmuutta ja uhan tunnetta ja sallii meidän rajoittuneen tarkkaavaisuutemme kohdistua muihin asioihin kun instituutioituneiden rutiinien voi olettaa jatkuvan sovittuun tapaan:

“Totunnaistuminen rajoittaa valintamahdollisuuksia, mitä voidaan pitää tärkeänä psykologisena etuna[...] totunnaistuminen vapauttaa energiaa merkittäviin ja elintärkeisiin päätöksiin[...] Tärkein hyöty on se, että he (ihmiset) voivat ennakoida toistensa toimintaa, jolloin heidän vuorovaikutuksensa muuttuu ennustettavaksi[...] Monenlaisista tehtävistä voi nyt suoriutua alhaisella tarkkaavaisuustasolla, kun toisen joka ikinen toiminto ei enää merkitse vaaran mahdollisuutta tai hämmästyksen aihetta. “ (s. 66-70).

=> Sosiaaliset (institutionaaliset) objektiiviset maailmat ovat yksi instituutioitumisen seurauksista ja niitä syntyy silloin kun instituutiot siirtyvät seuraavalle sukupolvelle. Tämä luo objektiivisen todellisuuden. Vaikka instituution syyt ovat ilmeiset instituution luoneille ihmisille, seuraava sukupolvi perii sen jonain mikä on ”annettua”, ”muuttumatonta” ja ”itsestäänselvää” eivätkä he välttämättä ymmärrä logiikkaa sen takana.

“-- (Sosiaalinen maailma) kaikenkattavana ja valmiina todellisuutena asettuu luonnon tavoin vastakkain yksilön kanssa[...] Sosialisaation varhaisvaiheissa lapsi ei juurikaan kykene erottamaan toisistaan luonnonilmiöiden ja sosiaalisten muodosteiden objektiivisuutta[...] Institutionaalisen todellisuuden objektiivisuutta ei vähennä se, ettei yksilö kenties ymmärrä instituutioiden tarkoitusta tai toimintaperiaatteita[...] Hänen täytyy "mennä" hankkimaan tietoa niistä (instituutioista) samalla tavalla kuin hänen täytyy hankkia tietoa luonnosta." (s. 72-73).

=> Roolit ovat instituutioitumisen seuraus. Instituutiot osoittavat ”rooleja” näyteltäväksi eri ihmisille (jotka tulevat eri suoritusten tyypityksistä, kuten isärooli, opettajarooli, metsästäjä, kokki, jne.). Erikoistuminen tiettyihin rooleihin johtaa asiantuntijuuteen (toistetun interaktion kautta). Asiantuntija keskittyy jatkuvasti samaan toimenpiteeseen ja oppii sen logiikan paremmin. Erikoistuminen syventää tietämystä. Tästä syntyvät aliuniversumit kilpailevat vähäisistä resursseista ja tulkinnoista.

“Yhteiskunnan tietovaranto rakentuu sen mukaisesti, mikä on yleisesti relevanttia ja mikä on relevanttia vain tietyille rooleille[...] Tiedon sosiaalinen jakautuminen tuo täten mukanaan yleisen ja roolikohtaisen relevanssin kahtiajaon[...] työnjaon seurauksena roolispesifi tieto lisääntyy nopeammin kuin yleisesti relevantti ja kaikkien saavutettavissa oleva tieto[...] Toinen institutionaalisen segmentoitumisen seuraus on yhteiskunnallisesti eriytyneiden merkitysmaailmojen muodostumisen mahdollisuus[...] Merkitysmaailmojen määrän ja monimutkaisuuden kasvu tekee niistä ulkopuolisille yhä vaikeammin lähestyttäviä” (s. 91-101).

Symbolisten universumien tarkoitus on luodun institutionaalisen rakenteen legitimaatio. Symboliset universumit ovat ”kaikkien tietämien” uskomusten kokoelma, joka pyrkii tekemään instituutioituneista objektivoitumista uskottavia (ihmisille, jotka eivät välttämättä ymmärrä tai hyväksy noiden instituutioiden logiikkaa). Symbolinen universumi ”asettaa kaiken oikeaan paikkaan”. Se selittää minkä takia ihmiset toimivat valitsemallaan tavalla. Sanonnat, moraaliset ihanteet, kansanviisaudet, mytologia, uskonnot ja muut metafyysiset traditiot ja arvojärjestelmät ovat osa symbolista universumia. Ne ovat kaikki tapoja legitimoida luotuja instituutioita.

“Legitimaation funktio on siis instituutioituneiden “ensimmäisen asteen” objektivoitumien tekeminen subjektiivisesti uskottavaksi[...] Analyyttisesti voidaan erottaa eri legitimaatiotasoja[...] Perustavat legitimoivat ”selitykset” on niin sanotusti sisäänrakennettu sanastoon[...] Toinen legitimaatiotaso sisältää[...] Sananlaskut, moraaliohjeet ja kansanviisaudet samoin kuin usein runomuodossa välittyvät legendat ja kansantarut[...] Kolmas legitimaatiotaso sisältää yksityiskohtaisia teorioita[...] Symboliuniversumit muodostavat neljännen legitimaatiotason. Ne ovat teoreettisia traditioita, jotka integroivat instituutiojärjestelmän eri merkitysalueineen yhdeksi symboliseksi kokonaisuudeksi[...] Symboliuniversumi jäsentää ja järjestää myös historian. Se osoittaa kaikkien yhteisten tapahtumien paikan yhteennivotussa kokonaisuudessa, joka sisältää menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden.” (s. 107-118).

=> Universumin ylläpito viittaa niihin toimenpiteisiin, joihin eliitti ryhtyy symbolisen universumin menettäessä merkitystään. Näin tapahtuu esimerkiksi sukupolvittaisissa siirtymissä tai yhteiskunnan kohdatessa toisen yhteiskunnan, jolla on hyvin erilainen historia ja erilaiset institutionaaliset rakenteet. Alkukantaisissa yhteiskunnissa nämä universumit olivat mytologisia ja myöhemmissä yhteiskunnissa uskonnollisia järjestelmiä. Nykypäivänä erittäin monipuolinen kokoelma tieteenaloja on sekularisoinut universumin ylläpidon. Asiantuntijat ja koulukunnat kilpailevat vallitsevan symbolisen universumin ylläpidosta, (esimerkiksi väittämällä että voidaan ”tieteellisesti todistaa” kapitalismin olevan kommunismia parempi järjestelmä).

“Erityiset universumia ylläpitävät toimenpiteet tulevat tarpeellisiksi silloin, kun symboliuniversumista tulee ongelma. Niin kauan kuin näin ei ole symboliuniversumi ylläpitää itse itseään, toisin sanoen legitimoi itse itseään pelkän objektiivisen olemisensa kautta[...] Yksi perustava ongelma liittyy prosessiin, jossa symboliuniversumi välitetään sukupolvelta toiselle[...] Toisen yhteiskunnan esiintuoma vaihtoehtoinen todellisuus täytyykin kohdata parhain mahdollisin perusteluin oman symboliuniversumin ylivertaisuudesta[...] vanhimmat tiedossamme olevat universumia ylläpitävät käsitteellistämisyritykset ovat muodoltaan mytologisia[...] tyydymme erottamaan teologisen ajattelun mytologisesta edeltäjästään yksinkertaisesti suuremman teoreettisen systematian perusteella[...] Moderni tiede edustaa ääriaskelta tässä kehityksessä” (s. 121-128).

Yhteiskunta subjektiivisena todellisuutena

Sosialisaatio on kaksivaiheinen prosessi, jossa yksilö sulautetaan osaksi yhteiskuntaa ja sen institutionaalista rakennetta.

"Yksilö ei kuitenkaan synny yhteiskunnan jäseneksi. Hänellä on syntyessään taipumus sosiaalisuuteen ja hänestä tulee yhteiskunnan jäsen. Jokainen yksilö käy siten elämässään läpi tapahtumasarjan, jonka kuluessa hän saa valmiudet osallistua yhteiskunnalliseen dialektiikkaan. " (s. 147-148) “Onnistuneella sosialisaatiolla tarkoitamme korkeaa symmetriaa objektiivisen ja subjektiivisen todellisuuden (ja tietenkin myös identiteetin) välillä” (s. 185).

=> Primäärisosialisaatio tapahtuu lapsuudessa. Se on hyvin emotionaalisesti latautunutta, eikä sitä kyseenalaisteta. Sekundaarisosialisaatio on roolikohtaisen tiedon omaksumista. Se opitaan harjoittelun ja tiettyjen rituaalien myötä, eikä se ole samalla tavalla emotionaalisesti latautunutta. Koulutus sekundaarisosialisaatiossa voi olla hyvin monimutkaista (täysipäiväinen opetus ja asiantuntijakoulutus) jos kyseinen rooli yhteiskunnassa on hyvin kompleksi. Primäärisosialisaatio on paljon pysyvämpää ja jäykempää kuin sekundäärisosialisaatio (esimerkiksi alastomuuden häpeä tulee primäärisosialisaatiosta, mutta pukukoodi sekundäärisosialisaatiosta).

“Lapsi sisäistää vanhempiensa maailman koko maailmana, ei johonkin tiettyyn institutionaaliseen kehykseen kytkeytyvänä maailmana[...] Sekundaarisosialisaatio on institutionaalisten tai instituutioperustaisten “osamaailmojen” sisäistämistä[...] Sekundaarisosialisaatiossa roolit ovat verrattain yksilöitymättömiä eli irtautuvat helposti rooleja esittävistä yksilöistä, minkä seurauksena tietyn opettajan opettamaa tietoa voi opettaa myös joku toinen opettaja[...] Primääri- ja sekundaarisosialisaation institutionaalinen työnjako vaihtelee tiedon yhteiskunnallisen jakautumisen mukaan.” (s. 157?-165)

=> Keskustelu pyrkii subjektiivisen todellisuuden ylläpitoon. Mikä vaikuttaa hyödyttömältä ja merkityksettömältä kommunikaatiolta on itse asiassa jatkuvaa oman ajatusmaailman (subjektiivisen todellisuuden) varmistamista.

“Jokapäiväisen elämän todellisuus ylläpitää itseään sisällyttämällä itsensä rutiineihin. Juuri tämä on instituutioitumisen olemus. Lisäksi yksilön vuorovaikutus toisten kanssa uusintaa jatkuvasti jokapäiväisen elämän todellisuutta[...](esimerkiksi) ’No niin, täytyykin tästä jo lähteä’ ja ’Hei hei kulta, antoisaa työpäivää toimistossa!’ edustaa kokonaista maailmaa, jossa nämä ensi näkemältä yksinkertaiset väittämät ovat mielekkäitä. Tämän edustamisen ansiosta kyseinen ajatustenvaihto vahvistaa tämän maailman subjektiivista todellisuutta[...] Suurin osa jokapäiväisestä keskustelusta pitää yllä subjektiivista todellisuutta[...] Onkin helppo kuvitella, miten esimerkiksi seuraavankaltainen ajatustenvaihto saattaisi järkyttää arkisen pinnallisuuden jatkuvuutta: ’No niin, täytyykin tästä jo lähteä.’ ’Hei hei, kulta, antoisaa työpäivää toimistossa ja muistakin huolehtia ehkäisystä!’” (s. 168-173)

Identiteetti on kohteena todellisuuksien sulautumille ja ristiriidoille. Esimerkiksi primäärisosiaalisaation todellisuus (äiti opetti, ettei saa varastaa) voi olla ristiriidassa sekundaarisosialisaation kanssa (jengin jäsenet opettavat että varastaminen on jännittävää). Sosiaalinen sijaintimme yhteiskunnan institutionaalisessa rakenteessa vaikuttaa viime kädessä myös koko kehoon ja organismiin.

“Yksilön odotettavissa oleva elinikä vaihtelee hänen yhteiskunnallisen asemansa mukaan[...] alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien yksilöiden odotettavissa oleva elinikä on huomattavasti lyhyempi kuin ylempiluokkaisten keskimääräinen elinikä[...] Yhteiskunta vaikuttaa myös suoraan ihmisorganismin toimintoihin, mikä näkyy selvimmin seksuaalisuudessa ja ravitsemuksessa. Sekä seksuaalisuus että ravinnon nauttiminen perustuvat biologisiin vietteihin, mistä huolimatta ne ovat ihmisolennossa äärimmäisen muovautuvia. Ihmisen biologinen rakenne saa hänet etsimään seksuaalista tyydytystä ja ravintoa, mutta se ei kerro hänelle, mistä hänen tulisi etsiä seksuaalista tyydytystä ja mitä hänen tulisi syödä“ (s. 204).

Aiheesta muualla

• Riitta Koikkalainen: Kuvailevien päiden sosiologiaa (Arkistoitu – Internet Archive). Niin & näin 2/1995.
• Risto Heiskala: Me teemme todellisuuden^{[vanhentunut linkki]}. Helsingin sanomat 20.5.1994.