Tiedostopalvelin

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tiedostopalvelin on tietokoneverkkoon liitetty palvelintietokone, joka tarjoaa käyttäjälleen jaetun tallennustilan. Tallennustilaan voi ottaa yhteyttä etänä. Sana palvelin kuvaa tiedostopalvelimen roolia asiakas-palvelin-mallissa.

Tallennettuihin tiedostoihin pääsee työasemilla tai älypuhelimilla, joilla on yhteys joko palvelimeen tai siihen liitettyyn käyttöoikeuden myöntävään tietokoneeseen. Tiedostopalvelin ei yleensä tee laskennallisia tehtäviä tai suorita ohjelmia asiakkaidensa puolesta. Se on suunniteltu ensisijaisesti tiedontallennusvälineeksi ja tallennetun tiedon välittämiseen, kun taas työasemat suorittavat laskennan.

Tiedostopalvelimia käytetään yleisesti kouluissa ja toimistoissa, joissa käyttäjät yhdistävät tietokoneensa lähiverkkoon.

Tiedostopalvelinten tyypit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedostopalvelin voi olla omistettu tai omistamaton. Omistettu palvelin on suunniteltu nimenomaan tiedostopalvelimeksi, jota käytetään siihen liitetyillä työasemilla tiedostojen ja tietokantojen lukemiseen ja kirjoittamiseen.

Tiedostopalvelimet voidaan luokitella myös pääsytavan mukaan: internet-tiedostopalvelimet käyttävät usein FTP- tai HTTP-protokollaa, jotka tarjoavat usein dynaamisen verkkosisällön staattisten tiedostojen lisäksi. Lähiverkon tiedostopalvelimet käyttävät yleensä SMB/CIFS-protokollaa (Windowsissa ja Unixin kaltaisissa käyttöjärjestelmissä) tai NFS-protokollaa (Unixin kaltaisissa).

Tietokantapalvelimia, jotka tarjoavat pääsyn jaettuihin tietokantoihin tietokantalaitteen ajureiden kautta, ei pidetä tiedostopalvelimina, koska ne saattavat vaatia tallennuksen lukituksen.

Vaihtoehtona tiedostojen tallennuksen voi hankkia nykyään pilvipalveluna (pilvitallennus).

Nykyaikaisessa liiketoiminnassa tiedostopalvelinten ominaisuudet ovat monimutkaisia johtuen kilpailevista tallennustilan, pääsynopeuden, tiedostojen palauttamisen, ylläpidon tekemän pyyhkimisen ja turvallisuuden tarpeista sekä määrärahoista. Tämä on mutkikasta johtuen jatkuvasti muuttuvasta ympäristöstä, jossa uudet laitteistot tekevät vanhat nopeasti vanhentuneiksi, ja niiden pitää olla saumattomasti verkossa vanhojen laitteiden kanssa yhteensopivalla tavalla. Myyjät saattavat hyödyntää jonotusteoriaa[1] suorituskyvyn, huippukuormien ja vasteajan hallitsemiseksi mallintaakseen, miten laitteiston ja ohjelmiston yhdistelmä vastaa erilaisia tarpeita. Palvelimet voivat käyttää myös dynaamista kuormituksen tasapainotusjärjestelmää jakaakseen pyynnöt eri laitteiston osille.

Kiintolevyt ovat olleet palvelinten laitteiston olennaisin osa parin viime vuosikymmenen ajan. Vaikka muutkin tallenusmuodot, kuten magneettinauhat ja puolijohdelevyt, ovat mahdollisia, kiintolevyt ovat yhä paras vaihtoehto kustannuksiltaan, suorituskyvyltään ja tallennuskyvyltään.

Tallennustila

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska tiedostopalvelimen päätarkoitus on tarjota tallennustilaa, on kehitetty teknologiaa, jossa useat kiintolevyt toimivat ryhmässä muodostaen levymatriisin. Levymatrii sisältää tavallisesti välimuistin (väliaikaisen muistin, joka on kiintolevyä nopeampi), ja niissä on lisätoimintoja kuten RAID ja tallennustilan virtualisointi. Levymatriisit kasvattavat yleensä käytettävyyden tasoa ylimääräisten osien, kuten virtalähteiden, käytöllä RAID:n lisäksi. SAN-järjestelmässä saatetaan yhdistää tai virtualisoida levymatriiseja.

Verkkotallennusjärjestelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verkkotallennusjärjestelmä on tietokoneen tiedostotason tiedontallennusväline, joka on yhdistetty tietokoneverkkoon, jolloin tarjotaan tietoyhteys heterogeeniseen asiakasryhmään. Verkkotallennusjärjestelmän laitteet ovat nimenomaan tiedostopalvelimia, koska verkkotallennusjärjestelmä on erikoistietokone, joka on suunniteltu tiedostopalvelimeksi sen sijaan, että se olisi tavallinen tietokone, jota käytetään tiedostopalvelimena (ja mahdollisesti muussakin käytössä). Käsite "tiedostopalvelin" on verkkotallennusjärjestelmäkeskuteluissa yleensä vastakohtana oleva käsite, eli se viittaa vain tavallisiin tietokoneisiin.

Verkkotallennusjärjestelmien suosio oli kasvussa vuonna 2010, sillä ne tarjoavat kätevän tavan jakaa tiedostaja tietokoneiden välillä.[2] Verkkotallennusjärjestelmän hyötyjä verrattuna omistamattomiin tiedostopalvelimiin ovat nopeampi tietoihin pääsy, helpompi ylläpito ja yksinkertainen kokoonpano.[3]

Verkkotallennusjärjestelmät ovat verkostoituneita laitteistoja, joihin kuuluu yksi tai useampia kovalevyjä, jotka on usein järjestetty loogisiin, ylimääräisiin varastokontteihin tai RAID-matriiseihin. Verkkotallennusjärjestelmä poistaa tiedostopalvelintoiminnan vastuun verkon muilta palvelimilta. Ne tarjoavat tavallisesti tiedostoihin pääsyn käyttäen tiedostojen jakamiseen tarkoitettua protokollaa kuten NFS:ää (verkkolevyjärjestelmää) tai SMB:tä. Muita käytettyjä protokollia ovat AFS ja AFP.

Tiedostopalvelimet tarjoavat yleensä jonkinlaista järjestelmätietoturvaa rajoittaakseen tiedostoihin pääsyn tiettyihin käyttäjiin tai ryhmiin. Suurissa yrityksissä ja yhteisöissä tämä tehtävä annetaan yleensä hakemistopalveluille kuten OpenLDAP:lle, Novellin eDirectorylle tai Microsoftin Active Directorylle.

Tällaiset palvelimet toimivat hierarkkisessa laskentaympäristössä, mikä käsittelee verkon käyttäjiä, tietokoneita, sovelluksia ja tiedostoja erillisinä mutta toisiinsa liittyvinä kokonaisuuksina ja myöntää käyttöoikeuden käyttäjän tai ryhmän pääsytietojen mukaan. Monissa tapauksissa hakemistopalvelu käsittää monta tiedostopalvelinta, mahdollisesti satoja suurissa yrityksissä tai yhteisöissä. Ennen (ja yhä pienemmissä organisaatioissa), todentaminen voitiin tehdä suoraan palvelimella itsellään.

Käyttäjän tunnistautumiseen käytetään siihen suunnattuja protokollia kuten Kerberosta.

  1. File and Work Transfers in Cyclic Queue Systems, D. Sarkar ja WI Zangwill, Management Science, Voi. 38, nro 10 (lokakuu 1992), s. 1510-1523
  2. CDRLab-testi (Arkistoitu – Internet Archive) (puolan kielellä)
  3. InfoStor. NAS Advantages: A VARs View , 1. huhtikuuta 1998. Ron Levine.